Tauko

Otan taas kirjoittamisesta ennalta määrittelmättömän tauon. Kiitos seurasta syksyn aikana.

Sanojen voima

Katseltiin vaimon kanssa tänään elokuvaa, joka kertoi Englannin kuninkaan George VI:n ja hänen puheterapeuttinsa tarinan. Kuningas kärsi änkytyksestä ja oli siksi vähän liemessä enen kuin löysi tämän australialaisen, joka auttoi häntä esiintymään julkisesti. Loistava elokuva kaikella tavalla. Äärimmäisen mielenkiintoinen ja inspiroiva. Kuninkaallisille radiossa puhuminen on aikanaan ollut aika iso muutos työnkuvaan.

Olen viime aikoina kirjottanut paljon kuuntelemisesta. Siitä, miten kuunteleminen on ainoa tapa oppia. Puhumalla tulee vain toistaneeksi omia ajatuksiaan. Kiinnitän huomiota kuuntelemiseen jatkuvasti, koska pidän enemmän puhumisesta. Paljon enemmän. Olen juurikin se ärsyttävä tyyppi, joka rakastaa omaa ääntään ja käyttää sitä aina kun mahdollista.

Kuuntelemalla voi oppia. Puhumalla voi vaikuttaa. Sanoilla, lauseilla, äänenpainoilla ja eleillä. Niillä maailmaa muutetaan. Olen mielestäni taitava puhuja. Osaan muuttaa ihmisten ajattelua ja joskus jopa tunteita. Tiedän, miten kiihtyneen ihmisen saa rauhoitettua ja passiivisen aktivoitua. Saan ihmiset ymmärtämään omat vahvuuteensa ja uskomaan, että heikkouksistaan voi päästä eroon. Ihmiset kuuntelevat minua, koska osaan käyttää sanoja ja muodostaa niistä lauseita, joissa on järkeä. Se on taito, jota olen harjoittelut  - paljon.

Olen saanut syntymälahjaksi kantavan ja kuuluvan äänen. Se helpottaa. Äänenkäyttöä joudunkin harjoittelemaan lähinnä sitä kautta, että välillä pitäisi puhua hiljaisemmalla äänellä ja ennen kaikkea hitaammin. Puhe ei silti synny pelkästä äänestä. Sanojakin pitää tulla. Niitä ei saa aikaan ajattelematta. Eikä sen puoleen kuuntelemattakaan. Ajattelua ja kuuntelemista onkin jatkuvasti kehitettävä, että pystyy tuottamaan kuulijalle merkityksellisiä lauseita. Jos vielä pystyy empatiaan - osaa kuvitella, mikä kuulijaa kiinnostaa tai motivoi, pääsee pitkälle. Onneksi puhetaitoa voi kehittää. Sitä voi harjoitella ja koko ajan voi oppia uutta.

Vanhene arvokkaasti

Vaimon kanssa istuttiin olohuoneessa ja kyselin häneltä ideoita blogiaiheeksi. Hän ehdotti aiheeksi 'vanheneminen on paskaa'. En ihan tuohon lähtenyt, mutta sinänsä ikääntyminen vaikutti niin kiinnostavalta aiheelta, että ajattelin tarttua. Samaan hengenvetoon viereiseltä sohvalta kerrottiin vielä, että miehille vanheneminen on kuulemma huomattavasti helpompaa kuin kauniimmalle sukupuolelle. Ympäristön painetta on vähemmän.

Tilannehan on oikeastikin vähän epäreilu. Kun miehen ohimot harmaantuvat niin sitä pidetään charmikkaana ja jopa viehättävänä. Naisten pitää nopeasti värjätä hopeahapset piiloon eikä niistä saa edes puhua. Miesten kaljuuntuminenkin on ihan ok. Voi helposti ajaa koko tukan pois ja kasvattaa sen sijaan vaikka parran. Kaljuuntuvien naisten pitää kestää hiusten harveneminen ja yrittää jotenkin peittää paljastuva päälaki.

Silti minä ajattelen, että naissukupuoli pääsääntöisesti itse aiheuttaa nämä ongelmansa. Meille miehille naisten ikääntyminen ei ole lainkaan ongelmallista. Oikeastaan se on vain hyvä, että puoliso vanhenee melkein samaa tahtia kuin itsekin.

Naistenlehdet ovat täynnä juttuja ryppyjen peittämisestä ja miljardien arvoinen kosmetiikkateollisuus on valjastettu osin valheelliseenkin ajan kulun pysäyttämiseen. Miehet eivät lue niitä juttuja eikä meistä oikein kukaan usko niiden voiteidenkaan muuttavan yhtään mitään. Naiset itse kirjoittavat ne jutut ja suunnittelevat tuotemarkkinoinnin. Oikeastaan on aika käsittämätöntä, että niin luonnollista asiaa kuin ikääntymistä pidetään niin ei-toivottavana asiana. Sen välttämisestä ja nuoruuden ihannoinnista on tehty liian tärkeää.

Silti huomaan itsekin usein lähteväni tähän hölmöilyyn. Arvostavani ihmisiä, jotka näyttävät ikäistään nuoremmilta. Eihän siinä ole mitään järkeä. Ihminen on parhaimmillaan juuri sen ikäisenä kuin on. Värjään huomenna tukkani harmaaksi, että näyttäisin vähän vanhemmalta.

Vain kuuntelemalla oppii

Olen perusolemukseltani aika puhelias. Lisäksi minulla on mielipide lähes kaikesta ja välillä hyvinkin vääristyneet käsitykset omista kyvyistäni. Kontrolloimattomina nuo ominaisuudet aiheuttavat luontaista puheripulia. Jokaiseen väliin pitäisi päästä sanomaan jotain ja kaikissa keskusteluissa pitää päteä. Toki mielipiteensä kertomalla voikin edistää omia päämääriään ja puhumalla paljon saa asioita tapahtumaan. Toistokin on uskomattoman tärkeää. Yhteen kertaan sanotut asiat harvoit johtavat mihinkään. Keskivertoihminen tarvitsee yllättävän monta toistoa, ennen kuin omaksuu asiat.

En siis tietenkään tarkoita tuolla otsikolla tai tällä kirjoituksella, että pitäisi lopettaa puhuminen. Enemmänkin kirjoitan oppimisesta. Puhumalla ei valitettavasti voi oppia mitään uutta. Se tapahtuu vain niissä tilanteissa, kun on malttia pysähtyä kuuntelemaan.

Eilen saatin kollegan kanssa hyvin kouriintuntuva esimerkki. Hävittiin pitkästä aikaa yksi myyntiprojekti. Tai ei hävitty kokonaan, mutta osa toimituksesta meni kilpailijalle. Onneksi meillekin jäi aika iso siivu. Poikkeuksellisesti asiakas halusi tavata ja kertoa, mitä oli päättänyt. Yleensähän hävinneelle on helpompaa ilmoittaa sähköpostilla tai puhelimitse. Arvostan tällaista ryhdikästä toimintatapaa. Itse tapaamisessa yritimme pienen hetken sen kollegan kanssa vielä muutta asiakkaan mieltä, mutta minuuteissa huomasimme, että se on turhaa ja keskityimme kuuntelemaan.

Vaikka häviäminen on katkeraa, niin aina siitä oppii. Me emme olleet myyntiprojektin aikana ymmärtäneet täysin asiakkaan tarpeita ja hän teki valinnan sellaisella perusteella, joka meistä molemmista tuntui täysin epäoleelliselta. Hänelle se kuitenkin oli tärkeää. Eilen kuuntelimme ja tulkitsimme kuulemaamme uudella tavalla. Jos olisimme tehneet sen viikkoa aiemmin, olisimme luultavasti voittaneet. Vaikka tuntuu pahalta myöntää, niin ilman tällaisia hetkiä liiketoiminnat ja ihmisten osaaminen eivät kehity. Joskus oppi on pakko hankkia kantapään kautta.

Välillä oppiminen on ilmaista ja toisinaan siitä maksaa kovan hinnan.

Miksi hauskuus poistetaan ihmisestä?

Luin jostain eilen, että viisivuotias osaa kysyä maailman viisaimmaltakin ihmiseltä kysymyksen, johon tämä ei osaa vastata. Sen ikäiset ovat aivan loistavia tyyppejä. Sanoisin, että ennen kouluikää ihmisellä on selkeästi parhaat vuodet. Silloin voi olla estoton ja avoin. Voi nauraa kaikelle ja kysyä ihan mitä vaan. Sen ikäiset eivät tunne käsitettä myötähäpeä.

Sitten me aikuiset tehdään niille nauru- ja kyselykoneille jotain. Liika vitsikkyys ja luontainen uteliaisuus karsitaan pienestä pitäen. Välillä tuntuu että aikuisten yhteiskunta on valjastettu aika täysimittaisesti tukahduttamaan kasvavien mini-ihmisten elämänilo. Päiväkotitädit ja -sedät aloittavat. Opettajat jatkavat sujuvasti siitä, mihin päivähoito jäi. Jos jollain oli vielä jotain pientä hymynvirnettä jäljellä, niin viimeistään puolustusvoimat ja työelämä pyyhkivät sen pois.

Aina joskus tapaa sellaisia aikuisia, joilla on tallella lapsen uteliaisuus ja elämänilo. Nämä ihmiset ovat aika erilaisia kuin me muut. He uskaltavat kysyä keneltä tahansa mitä tahansa pelkäämättä nolaavansa itseään. Tyypillisesti tällaiset henkilöt verkostoituvat nopeasti ja ovat kaiken kaikkiaan jotenkin onnellisempia. Olen heille oikeasti kateellinen.

Olen ajattelut, että nämä harvat säilyneet henkilöt ovat jotenkin onnistuneet välttämään yhteiskunnan tasapäistävän latistamisen. Olen itsekseni pohtinut, miten he ovat sen tehneet. Onko päiväkotijärjestelmä kokematta? Ovatko he olleet peruskoulun sijaan kotiopetuksessa? Luulisin, että aikuisikään selvittyään on helppo estää työelämän tekemä  muutos. Murrosikä taitaa olla se latistamisen herkkyyskausi.

Minulla ei ole vastauksia siihen, mitä yhteiskuntatasolla pitäisi tehdä. Yksilötasolla tämä on helpompaa. Ajattelin, että jatkossa vielä entistäkin enemmän arvostan lapsenomaisella tavalla uteliaita ja iloisia ihmisiä. Lupaan myös kaikin kenoin tukea  vaikutuspiirissäni olevilla ihmisillä näiden ominaisuuksien säilyttämistä. Pelottaa, miten paljon henkistä kasvua se vaatii.

Luen sua kuin avointa kirjaa

Tämä blogini on ajan saatossa muodostunut ilmeisesti ihan suosituksi tavaksi täyttää yksi tyhjä hetki päivästä. Vaikka en osaa edes kuvia laittaa, niin silti lukijoita on päivittäin usein viisisataa. Se on enemmän kuin edes kunnolla tunnen ihmisiä. En ole silti liikaa ajattelut sitä, ketkä tätä lukevat enkä ajatellut sitä nytkään pohtia. Lähinnä ajattelin tarttua siihen keskeiseen aiheeseen, jota tätä blogia lukevat ihmiset minula kyselevät.

Nimittäin aika monen huulilla on ihmetys siitä, miten uskallan. Miten uskallan olla niin avoin ja kertoa hyvin henkilökohtaisiakin asioita täällä. Kerron salaisuuden. Minä olen tällainen. Tykkään jakaa asioitani toisille ja olla äärimmäisen avoin. Se on joidenkin mielestä itse asiassa yllätävänkin pelottavaa. Siis se, että joku toinen uskaltaa olla tällainen.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että avoimuudella saavuttaa lähes aina enemmän kuin menettää. Työasioissa se toimii todella helppona ja yksinkertaisena luottamuksen rakentajana. Toissapäivänä pidettiin yhden meidän alihankkijan ja asiakkaan johdon edustajan kanssa palaveria projektin tilanteesta. Se tuttu alihankkija ihmetteli palaverin jälkeen sitä, miten se asiakas oli kanssani heti samaa mieltä, lupasi tehdä mitä pyysin ja luotti täysin siihen mitä sanoin. Kun olin hetken pohtinut asiaa niin vastasin, että varmaan siksi kun ihan alusta asti olen täysin läpinäkyvästi kertonut hänelle miten meidän päässä asiat sujuvat ja miten minä asiat näen. Ihan projektin alkuvaiheessa meillä oli paljon ongelmia. Minä kerroin hänelle jatkuvasti, mitkä asiat työnantajani päässä ovat hyvin ja missä taas meillä on haasteita. Kerroin myös aina, jos olimme mokanneet. Mokaaminen ja sen myöntäminen saattaa joskus maksaa rahaa, mutta luottamuksena sen saa aina takaisin. Loppuviimeksi luottamus, sen ansaitseminen ja ylläpitäminen on aina niin arvokasta, että se muuttuu myös rahaksi.

Blogissani olen avannut hyvin henkilökohtaisiakin tunnetason asioita. Keski-ikäisen miehen ei pitäisi sellaisia edes ajatella saati kirjoittaa julkisesti. Aika moni töissä tapaamani uusi ihminen on tehnyt kotiläksynsä ja googlannut minut ennen tapaamista. Blogi on yleensä löytynyt ja sitä on ainakin selailtu. Salamyhkäisesti nämä ihmiset aina kertovat sitä lukeneensa, mutta eivät yleensä uskalla kertoa mielipidettään. Ilmeisesti pitävät niin hulluna.

Tutummilta ihmisiltä saamani palaute on rohkaisevampaa. Avoimuuteni toki herättää välillä ihmetystä, mutta enemmän kuitenkin ihailua. Luulisin, että monet jopa kadehtivat vähän avoimuuttani ja pelottomuuttani. Kannustan ihmisiä avoimuuteen. Vaikka siinä asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle, niin plussapuolet ovat kuitenkin merkittävästi isompia. Avoimet ihmiset herättävät luottamusta. Se on kaikkien ihmissuhteiden perusta.

Eurooppaprojektin väliaikatietoa - mikä jäi mieleen?

Eurooppaprojekti on sellaisessa vaiheessa, että viidestäkymmenestä maasta on nyt vierailtu 35. Vaivaiset viisitoista siis jäljellä. Tänä vuonna ei luultavasti uusia maita enää tule. Nyt on siis hyvä hetki vähän arvioida, mitkä maat ovat jääneet mieleen ja mistä syystä. Matkaopasta en tee. Sen sijaan listaan ne maat, jotka ovat olleet itselleni jotain, josta kerron aikanaan lapsenlapsille.

Tämä kirjoitus on ollut minulla poikkeuksellisen pitkään työn alla. Kirjoitin tuon avauskappaleen jo pari viikkoa sitten enkä oikein keksinyt kirjotuksen punaista lankaa - siis sitä, miksi teksti kiinnostaisi lukijaa. Aika monelle blogiaihiolle käy niin, että lankaa ei koskaan löydy ja aihion joutuu poistamaan. Eilen sitten saunan lauteilla välähti. Itse asiassa matkakohde ei olekaan se, joka maan listalle nostaa vaan useimmiten se on tapahtuma, seura tai jokin muu matkustamiseen liittyvä erikoispiirre. Päädyin siis listaamaan muistorikkaat kohteet ja avaamaan sitä, miksi juuri tuo kohde päätyi listalle. Laitan nämä suunnilleen aikajärjestykseen. Keskinäistä erityisyyttä näiden välillä ei ole tarkoituskaan arvioida.

Norja on listalla monesta syystä. Se on ainoa maa, jossa olen koskaan käynyt oman vanhempani kanssa. Täällä oltiin siis pikavisiitillä edesmenneen isäni kanssa, kun olin 12. Kyseessä tietenkin ensimmäinen ulkomaanmatkani ja ainoa, jonka tein ennen aikuisuutta.

Espanjaan ja Mallorcalle matkustin entisen tyttöystäväni (nyk vaimo) kanssa ensi kertaa ulkomaille. Ensimmäinen kerta lentokoneessa, etelänlomalla ja vaimon kanssa. En ikinä unohda sitä lämmintä ilmamassaa, joka oli vastassa koneen ovella. Ei tunnu samalta seuraavilla kerroilla.

Ruotsiin olen matkustanut tietenkin lukuisia kertoja. Mieleenpainuvaksi maan tekee se, että sinne tein ensimmäisen työmatkani. Kävin esittelemässä vapisevin käsin ja värisevällä äänellä silloisen työnantajan projektimallia ruotsalaisen metsäjätin työntekijöille.

Tsekkeihin ja Prahaan tein ensimmäisen kaupunkilomamatkan. Erityiseksi matkan teki se, että oltiin vaimon kanssa viikko erossa meidän silloin pienistä lapsista. Samalla saatiin tietenkin viikon vapautus vastuusta, vaipparallista ja vaikka mistä muusta vastuullisen vanhemman hommasta. Kiitokset tästä äitille ja anopille.

Kreikkaan matkustin lasten kanssa. Viikko perheen kesken ylellisessä villassa on kokemus, jota en unohda ikinä. Siellä on syntynyt joitain klassisia perheen lentäviä lauseita.

Saksaan ja Luxemburgiin mentiin perheen miesporukalla. Todella erikoinen ja erilainen matka. Paljon autossa istumista ja yhdessäoloa. Keskusteluyhteys teini-ikäisten kanssa on jotain, mitä on vaikea kotona saavuttaa.

Balkan oli jotain sensaatiomaisen erikoista. Tällä matkalla Antin kanssa tuli vierailtua kaikkiaan 8 maassa. Roadtrip entuudestaan aika etäisen kaverin kanssa. Seikkailu, joka ei unohdu.

Pariisi ja Ranska. 30 vuotta parisuhteessa, romantiikkaa ja Louvren aarteet. Erityistä.

Bucket list päivitystä

Kirjoitin kolmisen vuotta sitten 50-kohtaa käsittäneen bucket-listin. 50 asiaa, jotka pitäisi saada tehdyksi ennen kuin kuolo korjaa. Eilen selailin tuota listaa pitkästä aikaa.  Listan riveistä olen saanut tehtyä vähän toistakymmentä. Olen muun muassa käynyt katsomassa idolini Leonardo da Vincin kuuluisaksi tekemää hymyä Louvressa ja osallitunut suunnistuskisaan. Pidemmäksi harjoitukseksi listalta tarttui tämän yhä meneillään oleva projekti vierailla kaikissa Euroopan maissa. Irlannin matka on jo kalenterissa ja muutama muu maa suunnitelmissa ensi vuodelle.

Muutkin suoritetut rivit ovat olleet kaikki järjestään positiivisia kokemuksia. Lasken nykyisin sen Finlandia-hiihdon keskeytyksenkin plussalle. Yritin kuitenkin. Silti minua hämmästyttää, miten paljon omat ajatukseni ja haluni ovat muuttuneet näin lyhyessä ajassa. Toki edelleen aion jonain päivänä kutsua lapsenlapsia yökylään ja kovasti houkuttaisi vierailla Galapagos-saarilla. Silti listalla on todella monta riviä, joita nyt ajatellen en tule koskaan toteuttamaan.  Kaikkein suurinta ihmetystä aiheuttaa erilaisten urheilusuoritusten määrä. En minä ole mikään kilpaurheilija enkä erityisemmin tykkää rääkätä itseäni. Ehkä tuota listaa kirjoittaessa on ollut menossa joku vaihe. Keski-ikäistyvän miehen viimeinen pyristely tai jotain.

Jos nyt tekisin uuden listan, siihen pääsisi kymmenkunta toteutumatonta haavetta tuolta edelliseltä. Loput reilut parikymmentä joutavat bittiavaruuteen. Uudelle listalle tulisi enemmän matkailu- ja kokemusperäisiä rivejä eikä itsensä rääkkäämistä ollenkaan.  Silti edelleenkään en usko, että listalle tulisi työjuttujakaan. Vaikka kuvittelen olevani aika työkeskeinen ja urasuuntautunut ihminen, en silti ajattele, että työasiat tekevät ihmistä onnelliseksi tai tyytyväiseksi. Onni tulee siitä, että elää hetkessä ja on tasapainossa itsensä kanssa.

Olin ajattelut, että en tee uutta listaa, kun vanhastakin niin monta jäi tekemättä tai lakkasi kiinnostamasta. Tätä kirjoittaessa on kuitenkin alkanut poltella. Pitäisikö sittenkin? Harjoitus oli viimeksikin aika avartava. Tuli huomattavasti enemmän mietittyä, mitä elämältä haluaa. Jos et ole tuollaista listaa koskaan tehnyt, niin suosittelen erittäin lämpimästi kokeilemaan.

Keskity hyvä mies!

Minä olen äärimmäisen lyhytjännitteinen ihminen. Kun siihen yhdistetään suhteellisen korkea kellotaajuus, niin soppa on valmis. Ulkopuolisen on ehkä helpointa ymmärtää persoonaani, jos käyttää yhden johtamisvalmentajan analyysia minusta. Se menee kutakuinkin näin: "Kun keskustelun aikana saat uuden idean ja alat esitellä sitä keskustelukumppanille, niin kyllästyt itse siihen ennen kuin saat kerrotuksi sen loppuun". Tuo kuulostaa ulkopuolisesta hauskalta, mutta minulle  se on todellinen haaste. Keskittymiskykyni hajoaa lyhytjännitteisyyteni vuoksi turhan nopeasti. Minun on esimerkiksi ilman ponnistelua mahdotonta keskittyä yhden asian ympärillä järjestettävään kokoukseen tunniksi. Ajatuksen karkaavat ja tuoli alkaa tuntua ahdistavalta. Jos mentäisiin ihan minun luontaisten ominaisuuksieni mukaan, niin kokouksen tai tapaamisen maksimikesto olisi puoli tuntia. Sen jälkeen ainakin aiheen pitäisi vaihtua.

Eikä tämä vaiva rajoitu pelkästään työelämään. Elokuvan on oltava äärimmäisen kiinnostava, että jaksan katsoa sen alusta loppuun ilman taukoa. Tunnin mittainen tv-sarjakin koettelee jo paikalla pysymisen rajoja. Onneksi saan tämän blogitekstin nykyisin useimmiten puolessa tunnissa kasaan. Sen ajan jaksaa juuri ja juuri olla paikallaan. Vaikeaa on silti koko vaadittavaa aikaa keskittyneesti kirjoittaa. Varsinkin tekstin viimeistely on tuskaista. Tekisi mieli painaa julkaisunappia, vaikka tietääkin, että teksti on vielä täynnä typoja ja tautologiaa.

Tietenkin elämä on opettanut minut niin, että oikeasti selviän pitkistäkin kokouksista melko tyylikkäästi. Kirjoitankin tänään enemmän siitä, mitä se vaatii ja on vaatinut. Mielestäni se, että olen tunnistanut tämän piirteen itsessäni ja opetellut elämään sen kanssa on ollut yksi elämässä selviytymisen kulmakiviä. Samankaltaisia äärimmäisiä luonteenpiirteitä on varmaan monella muullakin. Niistä voi olla mahdotonta päästä eroon. Sen sijaan niistä voi oikein valjastettuna olla jopa hyötyä.

Sellaisia arkipäivän selviytymiskeinoja, joita olen rakentanut tämän ominaisuuden hallitsemiksi on paljon. Ensiksikin - pidän paljon taukoja kokousten aikana ja pyydän muitakin pitämään. Jos keskittyminen ei riitä kolmeen tuntiin, niin 5-10 minuutin tauko tunnin välein auttaa kummasti. Jos taukoa ei voi pitää, niin nousen seisomaan ja kävelen vähän. Sekin auttaa. Lopetan usein kokoukset ja tapaamiset nopeasti. Jos tunnin tapaamisen oleelliset asiat on saatu käsiteltyä puolessa tunnissa, niin lopetan tapaamisen siihen. Ylijäävälle ajalle on käyttöä jokaisella. Tietenkin ohjaan ajatuksiani keskittymään jatkuvasti. Sitähän se lyhytjännitteisyys keskeisimmillään on: ajatukset alkavat nopeasti harhailla käsiteltävän aiheen ulkopuolelle. Onneksi voin itse ohjata ajatuksiani. Muuten olisin aika pulassa keskittymiskykyni kanssa.

Olen valitettavasti myös oppinut turhan hyvin selviytymään sellaisista noloista tilanteista, joissa en ole pitkään aikaan enää seurannut kokouksen kulkua. Taitava keskustelija ottaa nopeasti muilta selville, mitä viimeisen viiden minuutin aikana on puhuttu, jos joku jotain sattuu kysymään.

Tietenkin näistä ominaisuuksista on paljon hyötyäkin - ihan sellaisenaan. Luulisin, että juurikin lyhytjännitteisyyteni vuoksi minun on äärimmäisen helppoa siirtyä päivän aikana aiheesta toiseen vaikka miten usein. Äärimmäisen vaihtelevat päivät ennemminkin energisoivat kuin kuluttavat. Minun on myös aika helppoa elää sen kanssa, että asiat ovat koko ajan kesken ja ennen kaikkea sen kanssa että ne muuttuvat koko ajan. Kun työelämä kuitenkin nykyisin on jatkuvaa muutosta, niin minulle se on siunaus eikä kirous.

Tyhjässä talossa

Reilun viikon kuluttua tulee kuluneeksi kaksikymmentäkaksi vuotta siitä, että kun meidän esikoinen veti ensimmäiset henkäyksensä Hämeenlinnalaisessa sairaalassa. Siitä alkoi uskomaton matka vanhemmuuteen ja isyyteen. Jälkikäteen ajateltuna siitä tuli monella tavalla hyvin erilainen kuin etukäteen kuvitteli. Ensimmäistä lasta odotellessa ajatus oli jotenkin niin, että siihen syntymähetkeen se projekti jotenkin päättyy. Vähänpä nuorimies tiesi. Siitähän kaikki vasta alkoi.

Reilun parinkymmenen vuoden matkalle on mahtunut monenlaista ruuhkaa. Kolmen pikkulapsen kanssa on koettu aikanaan sekä megalomaaninen vaipparalli että se järjetön kaaos, jonka lelujaan joka paikkaan levittävät tenavat saivat aikaan. Pojat ovat aikanaan syntyneet niin pienillä väleillä, että mahtuivat samaan aikaan ala-asteellekin kaikki kolme. Kun vielä lisäksi asuttiin paikassa, jossa oli paljon kahden isomman ikäisiä poikia, niin kuopus jotenkin muuttui isoksi vielä veljiäänkin nopeammin. Meillä oli samaan aikaan kolme esiteiniä jo hyvin varhaisessa vaiheessa. 

Harrastusrumba sai meillä näin jälkikäteen ajatellen tragikoomiset mittasuhteet. Meillä harrastettiin jopa ihan kilpatasolla neljää lajia: jääkiekkoa, salibandya, jalkapalloa ja yleisurheilua. Parhaan tai pahimman talven aikana pojilla oli 18 harjoitukset viikossa ja pelit päälle. Siinä ei vanhemmat ehtineet juuri muuta kuin nukkua, syödä, käydä töissä ja kuljettaa. No toki viikonloppuisin käytiin katsomassa pelejä ympäri Suomea. Keräsin aikanaan listaa jäähalleista, joissa olen oman lapsen peliä käynyt katsomassa. Sille listalle tuli lopulta 55 riviä. Yrittäkää laittaa paremmaksi.

Eilen sitten keskimmäinen ilmoitti, että lopettaa vuodenvaihteessa kesävänrikin hommat ja alkaa etsiä itselleen asuntoa Tampereelta. Muutenkin ovat jo minua pidemmäksi venähtäneen pikkuveljensä kanssa linnoittautuneet meidän tekniseen tilaan. Ovat rakentaneet sinne melko täydellisesti varustetun miesluolan. Sentään vielä päästävät minutkin sisään.

Vaimon kanssa eilen huomattiin, että mahdutaan hyvin vielä molemmat meidän pienemmällekin sohvalle. Sen ympärillä meillä on tämä iso talo. Iso talo, jossa on hyvin hiljaista. Joskus nuorimmaisen sävellykset tunkeutuvat seinien läpi meidän kuultaviksi ja silloin tällöin joku hakee vaatteita kaapista tai ruokaa jääkaapista. Askelten töminä on kovaäänistä, mutta sitä kuulee koko ajan harvemmin ja harvemmin.

Olen alusta asti kannustanut jälkikasvua itsenäistymään varhain ja ovat ilmeisesti kuunnelleet. En halua tänne aikamiespoikia nurkkiin pyörimään. Kyllä se talon tyhjeneminen siitä huolimatta on vähän rankkaa. Joskus sitä toivoi, että olisi välillä hiljaista ja enemmän aikaa itselle. Juuri nyt nuo toiveeni toteutuvat sellaisella vauhdilla, että tällaisella hitaalla ihmisellä on vaikeuksia sopeutua siihen.

Voittamaan tänne on tultu

Aamun aluksi vähän tuollainen mahtipontinen ja ehkä hiukan ylpeäkin otsikko. Halusin kuitenkin kirjoittaa tästä aiheesta, koska voittamisella on yllättävän iso merkitys työelämässä.  Lähes kaikille meille opetetaan pienestä pitäen, että pitäisi olla hyvä häviäjä. Kakkossijoista ei verisessä kilpailussa kuitenkaan palkita. Niitä keräilemällä loppuu ajan oloon työt kaikilta. Suomalaisessa kulttuurissa pitäisi lisäksi olla vaatimaton ja nöyrä. Voittamisen pakon ja suomalaisen hyvän häviämisen kulttuuri aiheuttaa meille jokaiselle ristiriitoja. Kummallinen tilanne, josta pitäisi päästä pois.

Tämä aihe nousi pinnalle, kun kävin eilen hakemassa asiakkaalta allekirjoitukset isoon sopimukseen, jota oli väännetty poikkeuksellisen pitkään ja isolla joukolla. Käytäväpuheiden mukaan kyseessä oli meidän pitkäikäisen liiketoiminnan kaikkien aikojen suurin kauppa. Onneksi se näkyy ja kuuluu. Ihmiset ovat innoissaan ja suorastaan haluavat päästä mukaan kokemaan jotain uutta ja isoa. Tällaiset voitot kantavat koko liiketoimintaa henkisellä tasolla pitkään. Olen varovaisesti miettinyt, mitä seuraksia tuon monesti veitsenterällä olleen sopimuksen kariutuminen olisi tarkoittanut. Luultavasti ainakin  merkittävää motivaatiotason alenemista monellakin henkilöllä. Tulevaisuudenusko olisi alentunut koko satahenkisen liiketoiminnan keskuudessa. Tilalle olisi tullut annos epävarmuutta. Työpaikoista tässä kuitenkin aina puhutaan.

Minulla on kokemusta elämässä myös kakkossijoista. Kun niitä tulee muutama peräjälkeen, siitä yleensä seuraa vain ikäviä asioita: irtisanoutumisia, pahaa mieltä ja tyytymättömyyttä. Lyhyellä aikajänteellä toki kiire joiltakin helpottaa ja saattaa ehtiä vaikka kehittämään vähän itseään. Häviämisestä myös oppii aina jotain. Seuraavalla kerralla ollaan parempia. Silti yhtään pidemmälle katsoen kakkossijoista on vain haittaa.

Siksi tässä nykyisessä työpaikassa ehdottomasti parasta on ollut se voittamiseen keskittyvä kulttuuri. Meillä ollaan valmiita tekemään normaalia enemmän voittamisen eteen ja nautitaan voittamisesta. Meillä myös ollaan huonoja häviäjiä. Paiskotaan ovia ja ollaan huonolla tuulella, kun voittoa ei tule. Minusta se on oikea asenne. Jokaisella on työpaikka ja oma tulevaisuus pelissä. Voittajan on helppo hymyillä.

Tänään poksautellaan kuohuviiniä ja syödään kakkua.

Tylsyyden ylistys

Valittelin maanantaiaamun kirjoituksessa kiirettä ja stressin tuntua ja kadonnutta elämänhallintaa. Lupasin siinä myös itselleni kaikenlaista. Lupausten julkistamisen tarkoitus oli, että niitä tulisi paremmin noudatettua. Kannattaisi miettiä vähän ennen kuin tuollaista kirjoittaa. Jäin nimittäin heti ensimmäisenä päivänä kiinni siitä, että olin luvannut jättää auton vähän kauemmas. Parikin näitä kirjoituksia lukevaa työkaveria pääsi ihan tuoreeltaan kuittamaan, että oliko minun autoni pysäköity vieraspaikalle oven eteen, vaikka blogissa kirjoitin toista. No silloin satoi ja olin myöhässä. Toisaalta - selittäminen pahentaa asiaa. Mokasin heti ja sillä selvä. Palaute meni perille ja samana päivänä asiakkaalta palattuani jätin auton kauemmas ja kastuin. Hyvä niin.

Muut lupaukset ovat onnistuneet paljon paremmin ja heti alkaa näkyä tuloksia. Ruokavalion terävöittäminen alentaa turvotusta, parantaa oloa ja lisää jaksamista. Liikunnan lisääminen parantaa henkistä hyvinvointia ja unen laatua. Viime yönä nukuin taas yhdeksän ja puoli tuntia ja olen pirteä kuin peipponen.

Kalenterin raivaaminen toi tullessaan hyvinkin yllättävän heilahduksen ihan toiseen äärilaitaan. Tällä viikolla on nimittäin ollut hetkittäin niin hiljaista, että on ollut oikeastaan tylsää. En väitä, että olisin osannut kaikkiin vaatimuksiin vastata tai jokaisen yksityiskohdan hoitaa oikein, mutta kaikki tunnistamani ykkösprioriteetin asiat olen hoitanut aika hyvin. Niiden väliin on jäänyt aika pitkiäkin lähes toimettomia hetkiä auton ratissa tai työpisteellä. Koska iso osa läheisistä työkavereista lukee tätä blogia, niin ovat varmaan arastelleet soittaakin, ettei miestä ihan liikaa kuormiteta.

Kun on tottunut kovaan kiireeseen, niin lyhyetkin hiljaiset hetket aiheuttavat vireystason alenemista ja kellotaajuuden laskemista. Tylsistyn vähän, kun adrenaliinitasot laskevat. Se on juuri sitä mitä nyt tarvitsen.  Tylsyys yhdistettynä syksyn aiheuttamaan lievään alakuloon on omiaan auttamaan palautumisessa. Kiireen tunne poistuu korvien välistä. Ihanaa.

Kaamosta kaatamaan

Lueskelin tänään viimesyksyistä blogitekstiäni koskien juurikin syksyä. Silloin tämä perkeleellinen vuodenaika oli tuntunut jotenkin siedettävältä. Olen kirjoittanut, että vähäiset sateet ja poutaiset päivät yhdistettynä joutenoloon ovat tuntuneet jopa vähän mukavilta. Tänä vuonna on toiset kujeet. Aamulla töihin ennen auringonnousua. Takaisin kotiin illan hämärryttyä. Päivät palaverihuoneissa kaukana oikeasta päivänvalosta. Lenkille kammottavassa vesisateessa ja täydellisessä pimeydessä. Aiemmilla viikoilla näkyvissä ollut poikkeuksellisen kaunis ruska on kadonnut  silmistä ja mielestä.

Olen kirjoittanut paljon viime aikoina asioiden näkemisestä positiivisesti. Olen harjoitellut sitä käytännössä päivittäin. Uskoakseni olen saanut oivalluksia aikaan myös lukijoissani ja läheisissä ihmisissäni. Viime viikolla luin mielenkiintoisen - psykoterapeutin kirjoittaman -  kirjan näkökulman vaihtamisen taidosta. Siinä oli hyvin konkreettisia ja helposti sovellettavia elämänohjeita tämän kaltaisiiin hankaliin tunteisiin. Silti tuntuu, että mikään ei auta. Pimeys, märkyys ja luonnon kuolema masentavat.

Jotenkin valon väheneminen on se, joka eniten vaikuttaa negatiivisessa mielessä. Jotkut sanovat, että korvavaloista on apua. En ole kokeillut. Tuntuu jotenkin huuhaalta. Itselläni toimisi parhaiten se, jos ehtisi ulkoilemaan päivällä kirkkaan valon aikana. Tosin nyt sateen jatkuessa sekin ilo tuntuu jotenkin etäiseltä. Perustettiin jopa viime vuonna parin kaverin kanssa kaamosmasentuneiden tukiryhmä whatsappiin. Luulen sen olevan kovassa käytössä lähiviikkoina.

Tässä vaiheessa vakilukijat osaavat jo odottaa jotain älykästä elämänviisautta tai käänteentekevää oivallusta, jolla kaamosmasennukseni ratkaisen. Valitettavasti joudun kertomaan, että sitä ei ole eikä tule. Minä en pidä syksystä enkä pimeästä. Aion olla lievästi masentunut seuraavat viikot. Annan alakulon vallata mielen ja kielen. Tsemppaan työpäivät kun on pakko. Laitan kaiken toivon siihen, että talvi tulee jonain päivänä.

Esimiehestä kaveriksi

Luen parhaillaan iltalukemisina kotimaista tuotantoa olevaa kirjaa, jonka nimi on 'Onnistu esimiehenä'. Se on sellainen suomalaistyyliin kirjoitettu äärimmäisen asiallinen, mutta tylsähkö teos. Sitä jaksaa lukea kerrallaan 30 sivua ja sitten väsyttää jo niin paljon asiapitoisuus ja tiedon määrä, että silmät sulkeutuvat kuin itsestään. Jos amerikkalainen olisi kirjoittanut kirjan, sen esimerkkihenkilöinä olisivat olleet kollegani Susan tai veljenpoikani Tim. Tapahtumat olisivat sijoittuneet johonkin sopivaan yritykseen ja niissä olisi ollut elävän oloisia henkilöitä. Suomalaisopuksessa sen sijaan on esimerkkihenkilöitä ja esimerkkitapauksia yhdistettynä äärimmäiseen intimiteettisuojaan sekä diskreettiin tapahtumatason analyysiin. Se on sellaista kuivakan asiallista tekstiä, jota me odotamme toisiltamme.

Tuo kaikki yllä oleva on aika toissijaista, mutta halusin olla näppärä ja nostaa tällaisenkin yksityiskohdan kaikkien tietoisuuteen. Kirjan sisältämä asia on sinällään oikeaa ja valmentaa tällaista kokeneempaakin esimiestä oppimaan ja ajattelemaan uudella tavalla. Itsekin olen pitkää reittiä siirtynyt asiantuntijatehtävistä ylimmän johdon tehtäviin. Lukemalla oppi hyvin katsomaan tätä matkaa taustapeilistä. Näkee liiankin selvästi jälkikäteen mikä meni hyvin ja missä sitä Strömsötä ei ollut mailla halmeilla. No -  omista virheistään oppii aina. Sikäli opettavaista lueskella tuollaisesta aiheesta.

Se mikä varsinaisesti aiheutti enemmän aivonystyröiden pyörittelyä, oli kirjan havainto esimiestyön tietynlaisesta yksinäisyydestä. Siinä puhuttiin mm. säiliöteoriasta. En avaa sitä sen tarkemmin, mutta siinä toiminnan tarkoitus on, että esimies ikäänkuin ulkoistaa itsensä ja omat tunteensa kommunikaatiotilanteissa. Paljon käsiteltiin myös sitä, että esimies ei saa näyttää varsinkaan äärimmäisiä negatiivisia tunteita johtamistilanteissa. Näinhän se hyvä esimies toimii. Pää pysyy kylmänä.

Tunteiden eristäminen vuorovaikutuksessa on käsittääkseni se esimiestyön eniten yksinäisyyttä aiheuttava elementti. Jotenkin ikävää, kun se yksinäisyys ei kuitenkaan ole erityisen mukavaa. Työn varjopuolia siis.

Todella konkreettisen esimerkin sain empiirisesti kokea, kun olin vanhan tiimini kanssa illastamassa joitakin viikkoja sitten. Olin aina tuon porukan kanssa ajatellut silloin heidän esimiehenään ollesani olevani osa porukkaa. Ruokapöydässä tajusin, että niin ei kuitenkaan ollut. Esimiesaseman oltua kaukainen muisto, nuo ihmiset olivat yhtäkkiä muuttuneet ihan uudella tavalla ystäviksi ja kavereiksi. Juteltiin ihan eri asioista kuin aiemmin. Ajatuksia vaihdettiin paljon avoimemmin ja ennen kaikkea rennommin. Se tuntui oikeasti hyvältä.

Lähes kaikilla meillä on esimies. Jos hän sinun tapauksessasi on ihan kelpo ihminen, niin ole hänelle tänään erityisen mukava. Käy halaamassa tai taputtamassa olkapäälle, jos uskallat. Ihminen siellä on sisällä.

Uusi elämä

Kaamos ja kiire ovat taas vähän sekoittaneet keski-ikäistä miestä. Elämänhallinta ei ole viime viikkoina ollut sillä tasolla, mitä onnellisuuden tavoittaminen edellyttää. Onni kun ei tule kiireestä tai menestyksestä. Se tulee siitä, että itsen kanssa on hyvä olla.

Olin ajatellut tästä aamusta alkaen kääntää taas kelkan niin, että elämänhallinta on paremmin omissa käsissä. Oikeastaan aloitin jo eilen, kun säädin viikon kalenterin siihen uskoon, että siitä voi ihminen selvitä. Päätin vielä kirjoittaa ajatukseni julkisiksi. Ihan vain, että tulee paremmin pidettyä kiinni lupauksistaan.

Aloitetaan vaikka ihan perusasioista. Syön terveellisemmin. Lopetan taas turhat sokerit ruokavaliosta. Viimeksi kun tein näin, niin painokin alkoi pudota ihan itsekseen. Liikun enemmän - vähintään neljä tuntia viikossa. Se parantaa oloa ja lisää jaksamista pimeyden keskellä. Vältän hissin käyttöä. Pysäköin auton aina vähän kauemmas ovesta.Vähennän alkoholin käyttöä. Se parantaa unen laatua ja mahdollisesti alentaa painoa myös.

Sitten ajankäyttö. Teen sunnuntaisin kalenteriperkauksen. Käytän siihen puoli tuntia tai tunnin aikaa, että olisin viikolla tehokkaampi. Varaan itselleni vähintään kahdeksan tuntia palaveritonta aikaa joka viikolle. Toistan kalenteripriorisoinnin joka aamu.

Matkustan vähemmän. Kiireen keskellä jatkuva matkustaminen joko työ- tai lomamatkoilla kuormittaa yllättävästi. Kuusi lentoa kahden viikon sisään ja siihen päälle aika paljon autossa istumista on myös jäykistänyt alaselän siihen kuntoon, että kipua on lantion seudulla oikeastaan jatkuvasti. Onneksi se lähtee itsestään välttämällä istumista ja kävelemällä enemmän.

Tällaista siis seuraavaksi. Kirjoitan edistymisestä tänne blogiinkin jossain vaiheessa.

Maailmanpolitiikan näyttämöllä

Olimme jo loppukesästä varanneet vaimon kanssa matkan Andorraan viime viikonlopuksi. Matka oli osa projektiani käydä kaikissa Euroopan maissa. Sinne on Suomesta käsin helpointa mennä lentämällä ensin Barcelonaan ja sieltä vuokra-autolla itse kohteeseen. Kolmen yön matkan jaksotuksen olimme päätyneet tekemään niin, että yöpyisimme ensimmäisen yön Andorra la Vellassa ja kaksi seuraavaa Barcelonassa. 

Jonkunnäköinen käsitys meillä oli siitä, että Kataloniassa äänestetään sunnuntaina ja että äänestys koskee mahdollista Espanjasta irtautumista. Tapahtuman merkityksestä ja mittasuhteista ei ollut mitään käsitystä. 

Sunnuntaina pakkasimme tavarat ja lensimme vuokraamaan autoa. Vuokraamosta poistuessa oli hymy huulilla, kun auton luokkaa oli korotettu parilla pykälällä. Lähdimme ajamaan Katalonian halki kohti Andorran y:n muotoista laaksomuodostelmaa. Jo tuossa vaiheessa alkoi hahmottua, miten isosta asiasta äänestyksessä oli kyse. Joka toisella parvekkeella liehui Katalonian lippu. Monet ihmiset olivat verhoutuneet niihin ja kaikilla oli isoja mainosjulisteita, joissa luki ytimekkäästä 'Si". 

Andorra turistikauden ulkopuolella oli satumainen rauhan tyyssija. Pääkaupungin kaduilla oli vähemmän väkeä kuin Parolan keskustassa. Palvelu toimi ja hintataso oli käsittämättömän alhainen. Taas kerran tultiin siihen tulokseen, että matkustaminen sesongin ulkopuolella on oikeasti järkevää. Tänne tullaan ehkä uudestaankin.

Maanantaina pakattiin tavarat ja ajettiin takaisin Barcelonaan. Palautimme pienehkön eksymisen jälkeen auton vuokraamoon ja otimme taksin kohti Katalonian pääkaupungin keskustahotellia. Jo taksimatkan aikana alkoi pikkuhiljaa selvitä, että ollaankin keskellä jotain suurempaa. Väkeä oli liikeellä paljon. Lippuja kaikkialla ja paljon meteliä paikalliseen tyyliin. Hotellihuoneen televisiosta tsekkasimme espanjankielisiä lähetyksiä. Uutisaiheita oli vain yksi.

Tiistaina olimme ajatelleet vierailevamme ainakin Sagrada di Famigliassa ja katsella paikkoja muutenkin. Hotellin hississä oli ohjeita turisteille: kaupungissa on yleislakko - julkinen liikenne on pysähtynyt, taksitkaan eivät liikennöi. No -  kaksi tervejalkaista kyllä kävelee sen reilun kymmenen kilometriä, jonka suunnitellut vierailukohteet vaativat. 

Matkalla alkoi hahmottua ainakin jotain lisää. Käytännössä kaikki kaupat ja ravintolat olivat kiinni. Poliiseja oli kaikkialla - samoin mielenosoittajia. Helikopterit pörräsivät väkijoukkojen yläpuolella ja katuja oli suljettu poliisin mellaka-autoilla tasaisin välimatkoin. Vaikka hulina oli melkoinen, niin aseistetut poliisit joka paikassa saivat ainakin oman turvallisuudentunteeni säilymään. Kävelimme kaikkiin suunniteltuihin kohteisiin. Toki ne olivat suljettuja, mutta ainakin ulkoa pääsi ihailemaan Gaudin kätten jälkiä. 

Pienen päivälevon jälkeen lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Ainoastaan la Ramblan turistipaikat olivat auki. Nekin valikoivat asiakkaita niin, että samaan aikaan nälkää nähnyt yksin liikkunut turisti jäi ilman pöytäpaikkaa. Meille sellainen sentään liikeni. Ohikävelijöitä seuratessa päivän pukukoodi ei jäänyt kenellekään epäselväki. Se oli kelta-punainen lippu. Ikään ja sukupuoleen katsomatta. Yhden itsenäisyyden vastustajankin näimme. Toisella puolella väkeä oli lehtitietojen mukaan 700 000.  Epäreilu asetelma.

Aikainen aamulento pakotti nukkumaan ajoissa. Seurasimme hetken hotellin parvekkeelta metelin yltymistä ja väkijoukon liikkeitä. Aamulla heräsimme todella aikaisin, että varmasti saisimme taksin kentälle. Hotellin ovesta ulos astuttuamme tajusimme nopeasti, että kaikki oli ohi. Taksin saimme 15 sekunnissa. Olimme kentällä alle 20 minuuttia siitä, kun olimme huoneen antaneet pois. Ihan vähän helpottavalta meistä molemmista tuntui, kun lentolippu oli kädessä ja pääsi keskittymään kotimatkaan. 

Mielenkiintoinen kokemus olla tuollaisen tapahtuman keskipisteessä ymmärtämättä kunnolla mitä ympärillä tapahtuu. Vaikka tilanne oli poliisin läsnäolon vuoksi rauhallinen, niin tieto sunnuntain yhteenotoista sai olon tuntumaan vähän rauhattomalta. Kirkkoon ei päästy sisälle tällä kertaa. Silti tämä matka ei unohdu. 

Elämänlaatua kympillä

Voiko olla jääräpäisempää otusta kuin suomalainen keski-ikäinen mies? Kai se mahdollista teoriassa on, mutta luultavasti kuitenkin ilmiöinä tuollaiset ovat jotakuinkin poikkeuksellisia.

Omalla kohdallani tämä jääräpäisyys ja sen typeryys näyttäytyivät kristallinkirkkaina tänä kesänä. Olin nimittäin jo vuosia sitten päättänyt, että hankin lukulasit vasta kun täytän viisikymmentä. Olin perustellut päätöstän itselleni ja muille mm. sillä, että lasit ovat hankalat kuulolaitteiden kanssa tai että ikänäkö etenee nopeammin, jos käyttää laseja. Varmaan joku vanhenemisen pelkokin siinä jotain osaa näytteli - tiedä häntä.

Heinäkuun lopussa piti suorittaa ajo-opetuksen teoriakoe enkä yksinkertaisesti nähnyt niistä pikkuriikkisistä kuvista, että taustapeilissä on paloauto. Puhumattakaan että olisin havainnut jalankulkijoiden rintamasuunnat. Virheitä ropisi sen verran, että kokeen lopputuloksen kohdalla seisoi pahaenteinen sana - hylätty. Vaimolle yritin selittää, että liikennesäännöt on hallussa - näön kanssa on haastetta. Tiedoksi muuten, että ei se näkö oikeaa autoa ajaessa haittaa, kun se taustapeili on siinä saman kokoinen kuin se koko kuva siinä Ajovarman tabletissa. Siitä taustapeilin osuus oli ehkä 1x3 millimetriä. Yritä siinä.

Samana päivänä investion kympin Motonetin lukulaseihin. Vaimo valitsi pokat ja minä vahvuudet. Seuraavana aamuna uusintakokeeseen ja kaikki 70 tehtävää oikein. Niillä jalankulkijoilla oli kasvotkin. Hassua, miten pienestä asiat voivat olla kiinni.

Ajokoe oli kuitenkin aika pikkujuttu verrattuna siihen, mitä muuta tapahtui. Aloin nimittäin uudestaan lukemaan. Olen viimeisen kahden kuukauden aikana lukenut enemmän kuin edellisen viiden vuoden aikana yhteensä. Luin kirjahyllyssä vuosia vuoroaan odottaneita kirjoja kuten Machiavellin Ruhtinaan tai Näkökulman vaihtamisen taidosta kertovan kotimaisen opuksen. Voisi sanoa, että olen saanut luettua lähes kirjan viikossa.

Toki muukin elämä on helpottunut. Ruokien energiasisällöt ja ravintoiloiden ruokalistat ovat kuin lastenleikkiä. Samoin kirjoittaminen on helpompaa. Virheitä tulee paljon vähemmän. Silti tuo kirjojen palaaminen lapsuuden lukutoukan elämään on isoin asia. En ole ikinä mistään saanut kymmenen euron investoinnille samalaista hyötyä.

- Jääräpäisyys maksaa hintaa -

Pieni tauko

Pidän kirjoittamisesta pienen tauon tarkoituksenani kerätä tuoreita ajatuksia ja ideoita uusiin kirjoituksiin. Tauko voi olla muutama päivä tai sitten viikkoja. Riippuu vähän omista tuntemuksista. Tauon aikan saa lähettää ideoita uusista ja kiinnostavista aiheista. Kuten olette ehkä huomanneet, niin kirjoitan tarvittaessa tilauksestakin.

Epäsosiaalisuuspäivä

Se on tainnut tulla kohtalaisen selväksi blogia pidempään lukeneille, että olen vuosien saatossa muuttunut ujosta oikeastaan supersosiaaliseksi. Eilenkin kävin työnantajan asiakastilaisuudessa lavalla heittäytymässä. Pidin mielestäni it-alan normista aika lailla poikkeavan esityksen. Sain aika paljon palautetta, jonka tulkitsen positiiviseksi. Tarkoitukseni oli, että esitykseni olisi jotain ihan muuta kuin mitä ihmiset otsikon takaa odottavat. Tehokeinot eivät silti olleet itsetarkoitus. Poikkeavan esityksen avulla uskon saavuttavani sen, että ihmiset muistavat esitykseni loppuun kiteytetyn viestin. Aika moni sitä käytävillä toistelikin  - joku meni siis oikein.

Syksy ja kiihtyvä talouskasvu aiheuttavat paljon vipinää IT-toimittajalla. Viime viikot ovat menneet ihmisiä kohdatessa. Olen tehnyt tuttavuutta todella monen suomalaisen kanssa puolentoista kuukauden aikana. Olen ollut jatkuvasti esillä ja äänessä. Tehnyt sitä mitä parhaiten osaan. Vaikuttanut ihmisten ajatuksiin ja tekoihin omalla viestinnälläni.

Jossain syvällä sisälläni on silti edelleen se ujo ja hiljainen pikkupoika, joka silloin tällöin tarvitsee oman aikansa. Tänään on hänen päivänsä. Annan itselleni luvan olla hiljaa. En tapaa muita ihmisiä kuin perheenjäseniäni - korkeintaan vastaan joihinkin puheluihin ja osallistun muutamaan palaveriin Skypellä. Venytin eilen päivää illasta, että sain mahdollisimman paljon rutiinitehtäviä hoidettua.

Tänään on siis epäsosiaalisuuspäivä. Uppoudun omiin ajatuksiini. Suunnittelen tulevaa. Kääriydyn päiväunille peiton sisään. Muistelen maanantaisen pikaisen Lapin matkan ruskamaisemia. Odotan talvea. Pohdin ensi vuoden strategia-asioita. Unelmoin talvilomasta. Valmistaudun ensi viikon Islannin matkaan. Aikaa itselle ja tilaa olla ujo ja epäsosiaalinen. Ihanaa.

Pätevä ja mukava

Opin aikanaan yhdeltä poikkeuksellisen viisaalta ihmiseltä äärimmäisen yksinkertaisen tavan jaotella työelämässä kohdattuja ihmisiä. Toiset käyttävät perusteellisiakin persoonallisuusanalyysityökaluja kuten Disciä tai Myers&Briggsiä. Ne ovat tietenkin paljon perusteellisempia ja pyrkivät olemaan myös mahdollisimman objektiivisiä. Tämä malli on melko puhtaasti subjektiivinen. Käytän sitä silti todella paljon, koska minulle elämä on äärimmäisen subjektiivinen kokemus. Vaikea sitä on elämäänsä elää, jos sitä koko ajan objektiivisesti yrittää katsoa.

Malli on yksinkertainen nelikenttä, jossa omassa hahmotuksessani pystyakselilla arvoidaan sitä, onko kohtaamani ihminen mukava. Vaaka-akselille puolestaan ajatellaan, onko se samainen henkilö pätevä. Molemmat ovat aika lailla häilyviä. Mukavuus juurikin sen äärimmäisen subjektiivisuuden takia ja pätevyys taas siksi, että se riippuu tilanteesta. Joku ihminen on pätevä jossain hommassa ja toisessa sitten ei. Minä esimerkiksi ajattelen olevani pätevä monessakin it-alaan liittyvässä hommassa, mutta kuvanveistäjäksi minusta ei yksinkertaisesti ole. Ihmisiä ei siis voida kategorisoida mihinkään nelikentän laatikkoon yleisesti. Silti tämä on kohtuullisen käyttökelpoinen malli ihan arkielämän tilanteissa. Varmaan kannattaa tänään viihdyttää vähän itseään sijoittamalla sitä työpaikan lähipiiriä tälle asteikolle. Olisit sen tehnyt, vaikka en olisi erikseen suositellut - myönnä pois.

Nelikenttään syntyy luonnostaan kaksi ihmistyyppiä, joihin on helppo suhtautua: pätevät ja samaan aikaan mukavat ovat niitä, joiden kanssa haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa ja heidän kanssaan on helppo menestyä. Toinenkin ääripää on helppo. Epäpätevät ja epämukavat ihmiset kiertää mielellään kaukaa. Onneksi joku luonnonvalinta useimmiten hoitaa nämä tyypit pois päiväjärjestyksestä tai työpaikoilta muutenkin. Kun kukaan ei halua näiden kanssa töitä tehdä, niin ehkä he sitten hakeutuvat jonnekin muualle. Mene ja tiedä. Voi olla, että näitä piileskelee paljonkin joillain työpaikoilla. Itse vältän näitä viimeiseen asti.

Ne kaksi muuta tyyppiä ovat hankalampia. Helposti nimittäin tulee ajauduttua viettämään aikaa sen epäpätevän, mutta mukavan kanssa. Sekin tietysti on hyvä vaihtoehto, jos haluaa enimmäkseen viihtyä ja kerätä kavereita eikä tulosten saavuttaminen ole sen oman työuran kaikkein merkityksellisin asia. Vähemmän mukavat ja äärimmäisen pätevät ihmiset voisivat edistää niitä oikeita asioita, mutta ymmärettävistä syistä tähän nelikentän laatikkoon päätyneet ihmiset ovat niitä, joita luonnostaan vähän välttelee. Nämä kaksi tyyppiä ovat niitä, joita joutuu vähän systemaattisemmin miettimään, että viettäisi vähemmän aikaa sen ensin mainitun kustannuksella niiden toisten kanssa.

Tässä mallissa on paljon käyttökelpoisia elemnettejä ihan kaikille. Mielenkiintoinen ajatusleikki tästä tulee siinä vaiheessa, jos uskaltautuu ajattelemaan, että jokainen kohtaamasi henkilö luokittelee sinut samalla tavalla kuin yllä juuri opetettiin. On helppoa arvioida toisia. Kokeilepa tänään miettiä jokaisessa kohtaamisessa, miten se vastapuoli sinut sijoittaa. Antaa sellaista empaattista näppituntumaa arkielämän kohtaamisiin. Itse ainakin haluaisin lähes poikkeuksetta sen vastapuolen analyysissä sijoittua sinne yläoikealle. Luultavasti sinäkin ajattelet samoin?

Tulikoe

Olen pitkin kesää ja alkusyksyä paasannut täällä omasta kehittymisestäni ja antanut muillekin ohjeita siitä, miten stressiä, painetiloja ja ajankäyttöä pitäisi hallita. Olen korostanut säännöllisen unen ja liikunnan merkitystä. Olen mainostanut, että herään viideltä ja teen pitkän kävelylenkin ennen kuin kimmahdan saunapuhtaana autoon ja kiiruhdan hymyssä suin kohti päivän mielenkiintoisia askareita.

Reilun kuukauden kesäloman jälkeen kaikki sujui kuin elokuvissa. Päivärytmi säilyi eheänä. Mies oli energinen ja työtehtävät sujuivat hymy huulilla. Aikaa jäi itselle ja perheelle välillä jopa runsaasti. Tuntui siltä, että olen löytänyt oman tapani.

Vaaran merkit alkoivat sitten viime viikolla, kun ensin aamulenkit alkoivat jäädä väliin ja sitten pikkuhiljaa yöunet alkoivat merkittävästi huonontua. Olen aina reagoinut stressiin ja kiireeseen nukkumalla huonosti. Yksittäisestä yöstä vielä selviää, mutta nyt on mennyt kiemurrellessa jo liian monta. Päivät ovat venyneet tolkuttoman pitkiksi. Ajankäyttö on siksi kaukana optimaalisesta. Ahdistus on välillä niin kouriintuntuvaa, että verenpaineen tuntee korvalehdissä ja sormenpäissä. Valitettavasti tämä kaikki on entuudestaan niin tuttua. Olen taas sotkenut asiani.

Tämä taitaa olla minun tulikokeeni. Omien oppieni noudattaminen on vähintä, mitä voin itselleni luvata ja antaa. Aloitin viime yönä. Heräsin klo 2 valtavaan paineen tunteeseen. Muistin onneksi, mitä olin Satulle kirjoittanut. Paine on enimmäkseen itse aiheutettua. Tuon asian oivallettuani tajusin taas, että odotan itseltäni liikaa. Koska voin itse päättää mitä ajattelen, käänsin samalla mielessäni pyörineistä ikävistä ajatuksistani hopeareunuksen esiin. Kaikki uhat ovat itse asiassa mahdollisuuksia samaan aikaan. Kymmenen minuutin tiiviin ajattelun jälkeen tilanne kääntyi, olo helpottui ja sain aika nopeasti nukuttua uudelleen.

Aamulla herättyäni aloin raivata kalenteriani. Saan onnekseni aika lailla itse päättää, mihin käytän aikani. Siispä teen sen. Nyt minulla on aamupäivä kotitoimistolta käsin ja torstaina etäpäivä. Helpottaa. Illaksi kaivan ajan lenkkeilylle vaikka väkisin.

Tajusin tänään, että pakka hajoaa käsittämättömän nopeasti. Jos ei itse pidään itsestään huolta, niin kukaan muukaan ei sitä tee. Onnistunko noudattamaan itse itselleni laatimiani ohjeita? Löydänkö balanssin työnteon, perhe-elämän ja oman hyvinvoinnin kesken? Herätys tuli jotenkin kovaa ja korkealta. Onneksi tuli.

Aihetta ylpeillä

Tyylilajille uskollisena pakko aloittaa taas sananlaskulla. ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä”. Aivan uskomatonta typeryyttä tämäkin suomalaisten nöyryyttämiseksi kirjoitettu riimi. Kyllä ihmisten pitää saada olla ylpeitä. Oikeastaan se on jokaisen velvollisuuskin oikeanlaisissa tilanteissa. Itselläkin tämä keski-ikäistyminen aiheuttaa sellaista, että on tärkeää pystyä olemaan ylpeä jostakin. Tarvitsen sellaisen olon,  että olen tehnyt jotain oikein.

Kaikkein helpointa minun on olla ylpeä tuosta jälkikasvustani. Kiistatta heillä on minun geenejäni 50% ja kaiken lisäksi ollaan asuttu jokaisen kanssa se vajaa parikymmentä vuotta samassa taloudessa. Minulla on siis kohtuullisen iso osuus siihen, että niistä on tullut tuollaisia. Tuollaisella tarkoitan hienoja miehiä, jotka ottavat muut huomioon, pyrkivät elämässä eteenpäin ja käyttäytyvät fiksusti. Joka kerran, kun ajattelen noita, niin vähän ryhti suoristuu ja pituuttakin tulee lisää muutama sentti.

Aidosti ylpeä olen myös siitä, että olemme vaimon kanssa pystyneet tarjoamaan sellaisen ydinperheen turvallisen arjen noille kolmelle. Aina kaikki ei ole sujunut helposti. Vaikeuksista on kuitenkin selvitty ja perhe on pysynyt yhdessä ja aika yhtenäisenäkin.

Lapset ja perhe ovat aika helppoja tapauksia ylpeilynaiheita ajatellen. Mitäs muuta sitä ihminen voisi elämässä saavuttaa? Tarkoitan sellaisia asioita, joita on saavuttanut vaikka urheilu-uralla tai työelämässä. Itselläni tuo urheilupuoli rajoittuu vajaaseen sataan jokamiesluokan kilpailuun. Niistä ei jäänyt paljonkaan jälkipolville kerrottavaa. Hitsaamaan sentään opin ja oikomaan peltiä. Luulisin kuitenkin, että vastavalmistunut autopeltiseppä hoitaa nuo hommat minua taitavammin. Ei siis varsinaista ylpeiltävää urheilun saralla.

Työelämässä sentään jotain olen saanut aikaan. Urantapaisen ja varmaan jotain kehittymistä ainakin. Kun mietin eilen sitä, mistä voisin työelämässä olla erityisen ylpeä, niin se ei sittenkään ole se oma ura. Eniten ylpeä olen oikeasti siitä, miten olen voinut auttaa muita eteenpäin. Ei se varmaan sitten oikeasti ole edes kummallista, mutta oli silti hitusen yllättävää oivaltaa tuo.

Edellisessä työpaikassa toimin mentorina useammallekin itseäni kokemattomammalle. Tekemäni mentorointi on tietääkseni auttanut näitä ihmisiä ennen kaikkea kehittymään, mutta varmasti monen kohdalla myös uralla eteenpäin. Aito ylpeydenaihe siis.

Vieläkin hienommalta tuntuu, että olen antanut isojakin mahdollisuuksia sellaisille ihmisille, jotka eivät ehkä siihen mahdollisuuteen ole olleet ihan kokonaan valmiita. Olen uskonut, että he kehittyvät ja oppivat sen mahdollisuuden myötä, kunhan joku riittävästi heidän kykyihinsä uskoo. Melkein jokaisen kohdalla se on toiminut.

Muistan yhdenkin entisen työkaverin, joka oli älykäs, osaava ja sosiaalisesti äärimmäisen taitava. Kaikki tarvittava esimiestehtäviin oli kasassa, mutta oma itseluottamus ei ollut sillä tasolla, että olisi uskaltanut niihin hommin hakeutua. Tarjosin hänelle jossain kohdassa mahdollisuutta ja kerroin, että minä uskon hänen menestyvän. Luulen, että se oli ratkaisevaa. Tästä ihmisestä tuli erittäin nopeasti sen työpaikan yksi pidetyimmistä, osaavimmista ja arvostetuimmista esimiehistä. Luulakseni siksi, että uskoin hänen kykyihinsä. Aidot ylpeydenaiheet voivat syntyä hyvin pienistä teoista.

Elämän isot risteykset

Kaikkeen sitä ihminen ajattelukapasiteettiaan tuhlaa. Niinkuin vaikka elämän risteysasemien pohdiskelemiseen. Käytin viikonlopun aikana aika monta hetkeä tähän ja tulin siihen lopputulokseen, että ihmiselämää ja sen kulkua ohjaa käsittämättömän paljon kolme valintaa. Siis kolme - se on vähän. Kaikki kolme ovat sellaisia, jotka saa onneksi valita uudestaankin. Jos siis menee ekalla kerralla pieleen. Silti ne aiemmatkin valinnat ainakin jollain tapaa seuraavat koko elämän.

Ensimmäinen ja luultavasti kaikkei merkityksellisin on puoliso. Tällä nyt tarkoitan sitä henkilöä, jonka kanssa perustetaan perhe. Hankitaan joko lapset tai koira ja kissa. Toisin sanoen se henkilö, jonka kanssa aikoo loppuelämänsä viettää. Ainakin se on alkuperäinen tarkoitus monesti, mutta yllättävän monen kohdalla asiat muuttuvat niin, että tämän valinnan joutuu tai pääsee tekemään toisenkin kerran. Sitten on aina niitäkin jotka päätyvät vaihtamaan useamminkin. Päädyin rankkaamaan tämän valinnan ykkökseksi, koska se kumminkin määrittää, millaisia ne tenavat ovat ja muutenkin aika pitkälle koko arkielämän sisällön. Sanoisin, että tähän valintaan kannattaa kiinnittää huomiota. Itse olen saman vaimon kanssa viettänyt kohta 31 yhteistä vuotta. Näyttää siltä, että tein hyvän valinnan 18-vuotiaana, vaikka en sitä silloin ehkä ymmärtänyt.

Kakkoseksi päätyi omissa ajatuksissani ammatin ja työpaikan valinta. Tässä valinnassa sallitaan enemmän virheitä. Työpaikasta pääsee aika helposti eroon. Joskus jopa ilman omaa tahtoa. Uusi ja entistä ehompi löytyy useimmille aika helposti. Varsinkin, jos ei ole turhan ronkeli. Ammatin vaihtaminenkin on nykyään aika tavanomaista ja sitä yhteiskuntakin tukee monin tavoin. Ei siis kannata murehtia, vaikka ensimmäisellä kerralla olisi mennyt pieleen. Iso juttu tämäkin valinta silti on. Olen aiemmin kertonut, että minusta tuli ATK-ihminen ihan vahingossa, kun olisi pitänyt tulla autoinsinööri. Luulisin, että aika moni asia elämässä olisi eri tavalla, jos nyt olisin Uudessakaupungissa Mersun osia piirtämässä tai vaihtoehtoisesti katsastuskonttorilla suomalaisautojen pohjia koputtelemassa. Ainakin työkaverit olisivat kokonaan toisia ja luultavasti elämä olisi muutenkin mennyt aika toisenlaisia raiteita.

Kolmanneksi isoksi päätökseksi päädyin laittamaan asuinpaikan valinnan. Tällä tarkoitan nyt sitä paikkaa, mistä hankitaan se perheasunto ja laitetaan lapset kouluun. Asuinpaikan vaihtaminen menee sen jälkeen kahta kertaluokkaa kinkkisemmäksi, kun lapset ovat hankkineet oman elämän ja kaveripiirin. Tietenkin se on aina mahdollista, mutta lasten etu ja sen ajatteleminen aiheuttaa kumminkin aika paljon puntarointia. Me ollaan nyt asuttu 23 vuotta nykyisellä paikkakunnalla ja se monella tavalla määrittää sitä elämää myös. Ei niin paljon kuin puoliso tai ammatti, mutta aika tavalla kuitenkin. Täällä maalla elämänrytmi on kovin erilainen kuin jossain isommalla paikkakunnalla.

Rautasen Karin neljästä A:sta tähän päätyi kolme: akka, ammatti ja asunto. Auto oli se Karin vitsillä laittaman listan neljäs. Niitä on helppo vaihtaa. Just tein sen tällä viikolla eikä ollut iso juttu.

Uusi suunta

Tänään kirjoitan sellaisesta vuosia kestäneestä tapahtumaketjusta, josta eilen keskustelin yhden kaverini kanssa. Minulla on ollut käsittääkseni aika isokin osa siinä, mitä kyseisen henkilön elämässä on tapahtunut. Se tuntuu itse asiassa aika hämmentävältä. Asiat, joita tässä matkalla on yhdessä tehty, ovat olleet meille kummallekin aika rankkoja, mutta lopputulema on luullakseni sellainen, että olemme molemmat tyytyväisiä. Minä ainakin olen.

Olemme siis olleet tämän ihmisen kanssa samassa työpaikassa pariinkin otteeseen. Yhden kerran - suoraan sanoen yksi minun  työurani vaikeimmista - jouduimme molemmat tilanteeseen, jossa yhteistyö oli pakko lopettaa eikä sitä ihan sovussa tehty. Ei nyt riidelty tai sellaista, mutta tunsin välien viilenneen muutamalla asteella, kun jouduin päätökseni tekemään ja kertomaan.

Vuotta myöhemmin tämä kaveri sanoi, että tuo oli parasta, mitä hänelle tuossa tilanteessa olisi voinut tapahtua. Hän oli saanut mahdollisuuden pysähtyä ja aloittaa kaiken uudestaan. Hän oli saanut mahdollisuuden pohtia sitä, mikä hänelle oli tärkeää. Hän oli ennenkaikkea löytänyt ympäristön, jossa oli motivoitunut ja innostunut. Itselleni oli tärkeää, että vaikea ja vähän epäreilultakin tuntunut päätökseni oli lopulta ollut täysin oikea. Juuri tuon takia sen vaikean päätökseni aikanaan tein. Oikea henkilö oli silloin väärässä paikassa.

Tarina jatkuu. Sattuma johdattaa joskus asioita ja olemme uudestaan samassa tilanteessa. Joudun tuottamaan toisen ison pettymyksen - samalle ihmiselle. Tällä kertaa lopputulema ei ollut ihan niin raaka, kuin ensimmäisellä kerralla, mutta se aiheutti meille molemmille ison tunnekuohun eikä yhteistyön jatkaminen tuntunut helpolta varmasti kummastakaan. Välit säilyivät silti. Perusluottamus taitaa olla puolin ja toisin kunnossa.

Aika nopeasti tuon toisen pettymyksen jälkeen onnistuimme sopimaan mahdollisuudesta, joka taitaa olla meille molemmille loistava. Taas kerran:pettymys, pysähtyminen, peruuttaminen - olosuhteet ja motivaatio kuntoon  - asiat loksahtavat kohdalleen. Lopputulemana tämä henkilö itse pyysi, että kirjoittaisin tästä yhteisestä matkasta. Tuntuu aika vahvasti siltä, että onnistuimme.

Itselleni tärkeimmät opit ovat, että joskus vieruskaveri näkee paremmin, että olet ajautunut sivuraiteelle. Välillä tarvitaan ikäviä päätöksiä, että asiat loksahtavat kohdalleen. Muutos on ainoa mahdollisuus. Se pitää osata käyttää hyväksi.

Ihanaa, kun on niin kiire

Kirjoitin joskus viime syksynä kiireestä ja sen anatomiasta yhden tekstin otsikolla 'kiire on kirosana'. Ajattelin, että aiheelle on taas tilaa, kun eilen luin Facesta ystäväni Karin ajatuksia aiheesta. Se antoi itsellenikin kokonaan uuden näkökulman tähän nykyihmisen olemukseen.

Karin kirjoitus sai aikaan paljon liikehdintää alitajunnassa yön aikana ja aamulla herättyäni ajatuksetkin heräsivät. Ihan ensimmäiseksi pohdin tätä omaa ja ympärillä olevien tekemistä. Karin havainto siitä, että lähes kaikilla on jotenkin kiire, on aika herättävä ja todella oikea. Aamulla on kiire. Töissä on kiire. Kotona on kiire. Lomalla on kiire. Viime kiire-blogissa lainasin sitä Kuusamo-iskelmän tekstiä. Nyt säästän teidät siltä.

Kaikilla on siis kiire. Se on lähes fakta. Mutta miksi? Päädyin omissa ajatuksissani siihen, että sillä osoitetaan muille omaa tärkeyttä. Korostetaan toisille, että kalenteri täynnä ja muutenkin on riittävästi aktiviiteetteja. Ainakaan ei olla tylsiä tai tarpeettomia. Elämässä on sisältöä. Varmaankaan moni ei näin tietoisesti ajattele, mutta alitajunta silti ohjaa toimimaan niin. Kiireen avulla haetaan huomiota ja arvostusta.

Pahinta on se, että me tuemme toisissamme tällaista käytöstä. Voisi sanoa, että melkein kollektiivisesti. Kiireinen ihminen useimmiten saa juuri sen arvostuksen, jota alitajuisesti hakeekin. Kiirellä saa huomiota ja statusta. Täydellisen nurinkurinen tilanne.

Meidänhän pitäisi arvostaa sellaisia ihmisiä, jotka käyttävät aikansa hyvin. Tasapainottavat elämänsä niin, että ajankäyttö on hyvin hallinnassa. Niitä, jotka ehtivät tehdä suunnilleen kaiken, mitä ajattelivatkin tekevänsä - ilman turhaa stressaantumista. Niitä, joilla on aikaa vaihtaa pari sanaa ohikävelevän kollegan kanssa ja jotka voivat pitää adhoc-palaverin, kun sille on tarve.

Minä ainakin teen täyskäännöksen tästä aamusta alkaen. Soitan Karille ja sparraan vähän. Hän lupasi, että kiire on ohi. Minä lupaan itselleni saman. Lupaan myös katsoa kummeksuen liian kiireisiä ihmisiä ja arvostaa niitä, joilla on aikaa.  

Saako pomo viihtyä työpaikalla?

Asiantuntijayrityksissä korostetaan nykyisin aika paljon henkilöstön viihtyvyyttä. Se johtuu luultavasti paljolti siitä, että IT-ala on muuttunut teknologiatekemisestä aika tavanomaiseksi palveluliiketoiminnaksi. Sitä kautta henkilöstöllä on todella iso rooli asiakastyytyväisyyden rakentamisessa. Asiakastyytyväisyys puolestaan vaikuttaa suoraan asiakaspysyvyyteen ja sitä kautta kannattavuuteen. Aika helppoa siis. Henkilökuntaan kannattaa panostaa.

Itse työskentelen pienehkön suomalaisen pörssiyhtiön johtoryhmässä. Johtoporras on yrityksessä aina vähän erilaisessa tilanteessa kuin muut työntekijät. Työn luontaisetuihin kuuluu esillä olemisen lisäksi se, että johtoa - varsinkin sellaisena kasvottomana elimenä - on lupa arvioida ja arvostella ihan eri tavalla kuin muita työntekijöitä. Siitä oppii olemana välittämättä ja välillä on oikeasti aika viihdyttävääkin kuulla itsestään kaikenlaisia tarinoita, joilla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Johto ei kuitenkaan koskaan ole kasvoton. Ihmisiä hekin ovat. Harva varmaan tulee ajatelleeksi, että johdon viihtyvyydellä on iso vaikutus menestykseen koko yrityksenkin tasolla - varmaan lähes yhtä iso kuin johdon ammattitaidolla. Työssään viihtyvä, sitoutunut johtoporras on voimavara kaikille muille. Innostunut johtaja levittää positiivisuutta aika laajalle joukolle.

Miten pomon sitten saisi viihtymään paremmin? Kenen vastuulla se on? Ensisijaisesti se tietenkin on sen pomon itsensä vastuulla. Ilman apua ei silti kukaan selviä. Sanoisin, että tärkeintä on se, että oma tiimi viihtyy. Että ympärillä on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on yhteiset tavoitteet ja että tiimin jäsenet sopivasti täydentävät toisiaan.

Luottamus ja työrauha tulevat seuraavilla sijoilla. Näiden pitää toimia molempiin suuntiin. Minä luotan omiini ja he luottavat minuun. Virheitä pitää siis sallia. Tässäkin pätee se vanha 80/20 sääntö - 80% päätöksistä pitää olla oikeita. Vääristä päätöksistä pitää tietenkin ottaa opiksi, mutta jos johtotiimissä ei uskalleta tehdä virheitä, niin silloin ei synny päätöksiä ja mikään ei kehity.

Innostavat työtehtävät ja kovat, mutta selkeät tavoitteet ovat sijoilla 4 ja 5. Silti minun maailmankuvassani sijat 1,2 ja 3 menivät ns. pehmeille arvoille - ihmisten kanssa tekemiselle. Sanoisin, että pomo viihtyy parhaiten, kun ympärillä on oikeanlaisia ihmisiä.

Nukkumatti hukassa

Olen kärsinyt aika merkittävistä uniongelmista oikeastaan koko aikuisikäni. Viime aikaiset itsensäkehittämisharjoitteet ovat ajan kanssa alentaneet stressitasoja todella merkittävästi. Sen seurauksena unen laatu on parantunut todella merkittävästi. Viimeinen ja kaikkein merkittävin askel oli, kun luovuin huhtikussa kaikista uni- ja nukahtamislääkkeistä. Voisin sanoa, että kannatti.

25 vuotta huonoa nukkumista on ilmeisesti aiheuttanut vähän univelkaa. Kesän jälkeen olen nukkunut aika säännöllisesti yli yhdeksänkin tunnin yöunia. Välillä jää aamulenkkikin tekemättä, kun uni vain jatkuu ja jatkuu. En todellakaan ole tottunut tähän. Aiemmassa elämässä oikein hyvänä yönä tunteja kertyi seitsemän. Useimmiten jäi kuuteen tai allekin. Vieläkin herään pari kolme kertaa yössä. Se on kuitenkin todella vähän verrattuna aiempaan.

Vuorokaudessani on siis tällä hetkellä hereilläolotunteja vähemmän kuin aiemmin. Tehoja on silti enemmän. Olen merkittävästi virkeämpi ja aikaansaavampi. Myös henkinen hyvinvointi on parempaa. Olen paremmalla tuulella ja parempaa seuraa.

Miksi juuri tänään päädyin tästä kirjoittamaan? Koska viime yönä palasin ajassa kuusi kuukautta taaksepäin. Nukuin ihan käsittämättömän huonosti. Eilen on varmaan tapahtunut jotain, joka jäi vaivaamaan alitajuntaan.

Lopputulemana on se, että olen ihan vähän hitaalla ja myöhässä koko päivän. Onneksi tilanteen korjaamista ei tarvitse aloittaa alusta. Pitää helpottaa omia paineita. Ymmärtää, että yölläkin voi ohjata omia ajatuksiaan. Kannattaa taas uudestaan miettiä oma ajankäyttönsä niin, että pää pysyy tasapainossa.

Väsy painaa vähän. Silti viime yö oli tärkeä herätys. Itsestään pitää pitää huolta.

Paineessa syntyy timantteja

Otsikoin tarkoituksella noin tämän Satun tilaaman blogin, joka koskee paineen hallintaa. Hiilen kohdalla otsikko ehkä pitää paikkansa, mutta ihmisten kohdalla tuollainen ajattelutapa on enemmän höpöä. Kova paine ei pitkän päälle rakenna mitään. Korkeintaan se aiheuttaa särkymisiä ja ainakin surkeaa oloa, väsymystä ja jopa sairastelua. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Mielen liiallinen kuormittaminen aiheuttaa myös fyysisiä ongelmia.

Että päästään käsiksi paineen sietämiseen ja käsittelemiseen, pitää ensin ymmärtää, mitä se on. Karkeasti yksinkertaistettuna yksilön kokema paine koostuu erilaisista odotuksista. Niitä on käytännössä kahdenlaisia: ympäristön asettamia ja itse asetettuja. Ympäriltä tulevat ovat epämääräisempiä ja sisältävät paljon tulkintaa. Ne silti suurelta osin ohjaavat ihmistä asettamaan paineita itselleen.

Ensimmäinen askel itselleni paineen hallinnassa on erottaa nuo kaksi toisistaan. Itseään ei kannata kiusata liikaa. Omia odotuksiaan voi laskea yllättävän paljon ilman, että muut huomaavat mitään. Omissa odotuksissa on sekin hyvä puoli, että niitä oikeasti voi muuttaa ja helpottaa. Ei tarvitse kuin muokata omaa suhtautumistaan. Muistetaan, että paine on tunne ja että se on aina seurausta ajatuksesta. Jokainen voi itse päättää, mitä ajattelee. Kuulostaa liian helpolta ollakseen totta, mutta se on.

Ympäristön paineesta iso osa on tulkintaa ja kuvitelmaa.  Usein ihmiset luulevat, että ympärillä olevat, kuten asiakkaat, esimiehet ja kollegat odottavat paljon enemmän kuin itse asiassa tekevät. Tätä kannattaa harjoitella niin, että kuvitelee itsensä vastaavaan tilanteeseen ja arvioi sitten millaista painetta itse tuossa tilanteessa antaisi. Voin 99% todennäköisyydellä luvata, että kuviteltu paineentunne on aina isompi kuin oikea.

Yhteenvetona Satulle: Paineet ovat useimmiten itse aiheutettuja. Kannattaa arvioida, mitä omille ajatuksilleen voi tehdä. Muiden asettamien paineidenkin kanssa kannattaa ottaa rauhallisesti. Helposti tulee kuvitelleeksi jotain mitä oikeasti ei ole.

Sadan päivän yksinäisyys

Uuden johtajan odotetaan ottavan tilanteen haltuun ensimmäisen sadan päivän aikana. Minulla on nykyisessä pestissä vähän yli 90 päivää kasassa, kun kesälomat lasketaan pois. Kohtalonhetket alkavat siis olla käsillä. En ole silti oikeastaan yhtään huolissani. Minulla on aika selvä kuva siitä, mitä teen lähiviikkoina ja -kuukausina. Sen tekemisen sisältö ei ole blogikamaa. Päivän teksti kertoo enemmänkin tuosta ajanjaksosta ja sen yhdestä aika merkityksellisestä ominaisuudesta.

Olen aiemmin kertonut, että olen sosiaalinen ja että viihdyn hyvin ihmisten parissa. Nykyisessä työssä noille ominaisuuksille on paljon käyttöä. Tapaan nimittäin viikoittain ihan käsittämättömän määrän ihmisiä: lähinnä asiakkaita, työkavereita ja yhteistyökumppaneita. Uusia tuttavuuksia tulee oikeastaan joka päivä erityisesti nyt, kun olen aktiivisesti somessa hakenut työnantajalleni uusia yhteistyömahdollisuuksia. Tietenkin törmään joka päivä myös uusiin työkavereihin. Tuhannen ihmisen yhteisössä on mahdotonta tuntea kaikkia.

Minusta on kivaa olla jatkuvasti ihmisten ympäröimänä ja jollain tavalla keskipisteenäkin. Minulla on töissä paljon kavereita ja jokunen ystäväkin. Silti edelleen jaksaa yllättää se, miten yksinäistä tällaisen työn tekeminen on - kaikista sosiaalisista kontakteista huolimatta - vai juuri siksi? Kuten teksteistäni voi huomata, olen perusluonteeltani äärimmäisen avoin ja aika suorapuheinenkin. Kaipaan siksi avointa ja suorapuheista kommunikaatiotakin.

Tunnetustihan johtajalle ei kerrota ihan kaikkea. Suodattimia ja asenteita ilmestyy kaikkialle, missä liikunkin. Se ei ole työpaikasta kiinni. Ihmiset vain ovat sellaisia. Jokainen voi itse miettiä sitä, kertooko pomolle kaiken minkä vieruskaverille. Ei todellakaan. Minäkään en voi puhua kaikesta, mitä tiedän. Ihan pelkästään pörssiyhtiötä koskeva lainsäädäntö estää sen.

Luulisin sen yksinäisyyden tulevan juuri näiden asioiden yhtälönä. Avoimuus ja ymmärretyksi tulemisen tarve huutaa takaraivossa - käyttäytymisnormit laittavat hanttiin. Jatkuva äärisosiaalinen työnteko yhdistettynä kohtuullisen voimakkaaseen yksinäisyyden tunteeseen on aika erikoinen kokemus. Joku voi ajatella, että sellaista ei edes ole. Minä koen sen joka päivä.

En valita. Asiani ovat hyvin. Minä vain kirjoitan ajatuksista ja kokemuksista, jotka ovat merkityksellisiä. Ilman yksinäisyyttä tämä kai olisikin liian hyvää ollakseen totta.

Pojasta mieheksi

Parin päivä tauko kirjoittamisesta teki hyvää. Pitää ehtiä ajatella välissä, että saa tekstiä syntymään.

Veljenpoika vaimoineen sai eilen pojan. Se palautti mieleen kahdenkymmenen vuoden takaisia muistoja niistä hetkistä, kun omat lapset syntyivät ja olivat pieniä. Lasten kasvaminen ja kehittyminen on maailman luonnollisin asia, mutta vähemmän huomiota kiinnitetään aikuisten kehittymiseen. Mikä erottaa pojat miehistä? Vitsissä sanotaan, että lelujen hinta. Sekin on tietysti totta, mutta omalla kohdallani sen on tehnyt sana, jossa on vain yhden kirjaimen ero siihen, mikä erottaa kesän talvesta - nimittäin isyys.

Isyys on siitä hieno asia, että se luultavasti kestää koko loppuelämän. Vielä hienommaksi sen tekee se, että se on matka eikä päämäärä. Sitä voi oikeastaan kokea ja elää ihan jatkuvasti. Huikeaa on sekin, että se muuttaa muotoaan matkalla jatkuvasti. Alussa saa olla turvaamassa pientä elämän alkua hyvin konkreettisesti ja kokea lapsen fyysisen kasvun. Hitaasti, mutta varmasti siirrytään seuraamaan henkistä kasvua vähän etäämmältä  ja rooli muuttuu täysin toisenlaiseksi. Keskustelukumppaniksi, neuvonantajaksi, rahoittajaksi ja aina välillä ihan kaveriksikin. Parhaat keskustelut olen muuten näiden aikuisuuden kynnyksellä olevien poikien kanssa käynyt ajo-opetuksen aikana. Suosittelen opetusluvan hankkimista tähän tarkoitukseen ihan jokaiselle. Siitä auton ratista teini ei karkaa omaan huoneeseen ja se on muutenkin luonteva tilanne jutella kaikenlaista.

Sanoin aiemmin, että isyys on muuttanut minut pojasta mieheksi. Minun kohdallani se on äärimmäisen totta. Se on opettanut vastuullisuutta, malttia,  toisen ihmisen varauksetonta huomioimista, empatiaa, sympatiaa ja ehdotonta rakkautta. Se on tuonut mukanaan valtavan määrän ylpeydenaiheita, onnistumisen tunteita, epävarmuutta, pettymyksiä ja ennen kaikkea sellaista joukkovoimaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, mitä ei voi kokea muualla tai muuten.

Väitän, että omalla kohdallani isyys on tehnyt minusta merkittävästi paremman ihmisen kuin mihin olisin muuten päätynyt. Uskon olevani parempi työkaveri ja esimies isänä oppimieni taitojen johdosta. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että suhtautuisin työkavereihin niin kuin lapsiini. Se tarkoittaa vain sitä, että olen itse toisenlainen. Itsevarmempi, valmiimpi antamaan tilaa toisille, parempi kuuntelija, valmis yllätyksiin, halukas tuntemaan oikeanlaista ylpeyttä, kestän pettymyksiä, osaan arvostaa toisia ja ymmärrän elämää.

Kiitos pojilleni tähän astisesta melkein 22 vuotta kestäneestä matkasta.

Kapuloita rattaisiin

Antti soitteli tänään ja tilasi blogitekstin. Antin toivoma aihe oli suunnilleen "miten suhtaudun ihmisiin, jotka estävät pääsemästä päämääriin". Epäilen, että Antilla on oma lehmä ojassa. Se ei sinänsä haittaa, koska oikein hyvää otsikkoa ei ollut mielessä ja aihe on äärimmäisen kiehtova niin kuin koko ihmismieli muutenkin.

Otsikkoon aihe oli turhan pitkä. Koska blogini on viime aikoina ihan liiankin kanssa sisältänyt hokemia ja sananlaskuja, niin pakkohan se oli sellainen laittaa taas framille. Uskon vahvasti, että saan tästä vielä jonkun kulttuuri- tai kirjallisuuspalkinnon.

Kaksi- ja kolmiosaiset jaottelutkin jatkuvat päivästä toiseen. Yksinkertainen kirjoittaja osaa juuri ja juuri laskea kolmeen. Hyvänä päivänä. Tänään pärjätään kahdella perusväittämällä tai - ajatuksella.

Ensiksi se kuluneempi ja vähän jo kliseeksikin muodostunut valoisan puolen näkeminen. Ei varmaan yllätä ketään vakilukijaa enää, mutta niin minä teen. Vastaväitteet tai suoranaisen hankaloittamisen voi nähdä vaikka sparrauksena. Siinä pääsee koeponnistamaan uudelleen sitä omaa ajatustaan ja se antaa mahdollisuuden syventää oman väitteensä perusteluja. Tahallisen hankaloittamisen voin sitten ottaa vaikka huumorina. Voin lisätä kierroksia ja panostaa omaan tarinaani lisää (käytän vaikka Parolalisää ja Honkalaprosentteja) ja kokeilen mihin asti se toinen on valmis menemään. Parasta viihdettä.

Sitten on se vähän vaikeammin toteutettava ja parempia tuloksia antava empaattinen toimintamalli. Yleistetään vähän. Jos joku minun perusjärkevänä pitämäni ihminen käyttäytyy mielestäni omituisesti, niin siihen on aina hyvin yksinkertainen syy. Hän katsoo asiaa eri näkökulmasta kuin minä. Näkökulmia  on oikeastaan yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Sen kapularatastyypin näkökulma on usein tosi eri kuin omani. Jos sitä näkökulmaa ei muuten keksi, niin kysyn. Se on oikeasti kaikkein helpointa. Miksi olet tuota mieltä? Miksi vastutat hyvänä pitämääni ajatusta? Seuraavaksi kuuntelen. Aika usein sieltä tulee järkeviä lauseita. Ei ole oikeasti edes vaikeaa.

Huonon päivän anatomia

Herää ennen kuutta levottoman yön jälkeen. Aloita työpäivä saman tien. Vietä töissä 16 tuntia. Suututa 2-3 työkaveria huonolla viestinnällä tai laiminlyömällä heidän pyyntöjään. Hanki toinen kesäflunssa ja päänsärky. Ole koko ajan vähän myöhässä ja muissa maailmoissa. Syö mitä sattuu ja koska sattuu. Vältä kaikkea ulkoilua. Istu kahdeksan tuntia putkeen.  Aiheuta omalla toiminnallasi tulipaloja ja sammuta niitä samaan aikaa, kun istut palavereissa.

Yllä siis kuvaus eilisestä. Oikein ihana maanantai.

Tänään jo vähän hymyilyttää. Vaikka mitään oikeasti vaikeaa tai hankalaa ei eilen edes tapahtunut niin silti vaan kaikki meni jotenkin luiskaan alusta saakka. Eilisen kaltaisia päiviä tulee varmasti kaikille. Niihin on parasta suhtautua huumorilla. Olin yöllä tovin valveilla ja viihdytin itseäni kuvitelemalla katselevani eilistä sivullisena ikäänkuin elokuvaversiona. Tuli vähän sellainen olo kuin olisi katsonut Mr Beania. Pieni myötähäpeä, mutta kuitenkin positiivinen pohjavire. Ihan oikeasti se päähenkilö yritti kovasti, mutta onnistumisia ei vain tullut.

Olen itselleni päivästä toiseen toitottanut positiivisen ajattelun merkitystä ja sitä miten synkälläkin pilvellä on jonkunlainen hopeareunus. Eilen sitä ei tahtonut löytyä. Ei millään. Yön yli nukuttuani ajattelen, että se on oikeastaan hyvä juttu. Sain yön aikaa ajatella ja aamulla surkea päivä näyttääkin enemmän humoristiselta. Päätin aloittaa viikon alusta. Kätevää muuten, kun on vain nelipäiväinen viikko.

Ymmärsin aamulla senkin, että huonoja päiviä vain tulee, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä kannattaa hyväksyä se. Samalla kannattaa hyväksyä sekin, että työkaverilla tai ystävällä on oikeus huonoon päivään. Silloin mikään ei suju eikä homma luista. Kun huomaat tällaisen, niin nappaa kiinni olkapäästä ja tarjoa kuppi kahvia. Huomenna on uusi päivä.

Moni asia jäis tekemättä, jos viimetippaa ei olis

Tuosta otsikon tekstistä on muodostunut minun mottoni. En ole siitä ylpeä. Jotenkin minun tapani hoitaa asioita on aika takapainotteinen noin ajankäytöllisesti. Aiheutuu varmaankin kiireisestä aikataulusta ja mukavuudenhaluisesta luonteesta yhteismitallisesti.

Eilinen meni aika lailla kiinteistöjä kunnostaessa ja koripallon seuraamisessa. Jäi aika klassisella tavalla valmistautumatta tulevaan viikkoon. Aamulla sitten vääntäydyin kuudelta koneen ääreen, että sain päivän palaverit valmisteltua. Ärsytti oma toiminta siinä mielessä, että aamulenkin ja blogin kirjoittamisenkin joutui jättämään väliin ja keskittymään työntekoon.

Itse aina ihailen ihmisiä, joilla tätä viime tipan ongelmaa ei ole. He varaavat kalenteristaan aikaa seuraavan viikon tapaamisten valmisteluun. Heillä on laput aina ojennuksessa ja deadlinet tiedossa. Kerrassaan hienoa porukkaa.

Oma ongelmani aiheutuu varmaan kahdesta pääsyystä. Ensiksi innostun helposti ja lähden uusiin asioihin vähän alhaisella itsekontrollilla. Se aiheuttaa kalenterin täyttymistä ja ajan puutetta. Toinen varmaan on sellainen tietynlainen rentous ja pelottomuus. Jotenkin ajattelen, että asioilla on taipumus järjestyä tai että aika hoitaa. Aika usein ei järjesty tai hoida. Sitten tehdään viimeisellä mahdollisella hetkellä tai vaihtoehtoisesti jätetään tekemättä.

Älykäs ihminen selviytyy tilanteesta, johon viisas ei joudu. Taas kerran osuva sananlasku. Minä olen tässä luullakseni tuo älykäs. Olen oppinut lähes mestarillisesti selviytymään tilanteista, joihin ei koskaan olisi pitänyt joutua. Mitenköhän sitä saisi itsensä käännettyä enemmän tuohon viisaan rooliin? Kuulemma viisas pääsee vähemmällä. Mitenköhän sitä oppisi?`

Varmaan ainakin pitäisi olla vähemmän innokas. Opetella sanomaan ei. Miksiköhän se on niin vaikeaa? Minut on helppo saada mukaan aika yksinkertaisilla keinoilla. Vetoamalla vaikka siihen, että olen hyvä jossain. "Sä ot siinä niin hyvä" ja samantien unohtuu ajanhallinta, oma tila ja omat prioriteetit.

Ajatteleminen taitaa tässäkin olla kaiken ydin. Pitää jatkossa pohtia enemmän sitä, mitä se kyllä-sanan sanominen aiheuttaa. Tämä sisältää lupauksen itselle. Saa kieltäytyä ja pitää kieltäytyä. Kuukauden päästä tilanne on toisin. Olen se viisas.

Maalle vai kaupunkiin?

Makuuhuoneeni ikkunasta avautuu näkymä hevoshakaan. Tosin siinä välissä on kantatie 57. Jos katsettaan kääntää vähän vasemmalle voi nähdä pienkerrostalon, joka on tien toisella puolella. Melkoinen sekäsikiö. Ajattelen itse asuvani maalla. Toki pienen kantahämäläisen kunnan keskustaajaman laidalla. Ei tältä silti voi kovin urbaaniksi sanoa.

Muutimme tänne vuonna 1994 toiselle puolelle kylää ja tähän nykyiseen paikkaan vuonna 2006. Asuinkunta valikoitui aikalailla sattumalta. Täältä kun löytyi alun alkaen sopivan hintainen ja kokoinen talo. Iso autotalli ja tilaa tulevalle jälkikasvulle. Minusta tuli hattulalainen.

En ole syystä tai toisesta koskaan ihan kokonaan kotiutunut tänne. Ei siis ole tullut sellaista ihan oikeaa hattulalaista edes 23 vuodessa. Luulisin, että ei tulekaan. Varmaan osin siksi, että sisälläni asuu pieni kaupunkilainen. Kaipaan vähän enemmän vauhtia ja vilinää kuin täältä löytyy. Eikä päivittäinen 220 kilometrin työmatkakaan aina ole herkkua. Kesällä menee hyvin, mutta kokeilkaa marraskuussa.

Lasten syntymän jälkeen poislähtemisen kynnys kasvoi koko ajan. Varsinkin koulun alkamisen jälkeen tuntui liian julmalta viedä lapset pois ystävien luota ja aloittaa uudestaan jossain muualla. Varmaan olisivat siihenkin sopeutuneet, mutta pikkupaikalle jääminen tuntui sittenkin aina turvallisimmalta vaihtoehdolta.

Olemme vaimon kanssa melko säännöllisesti paenneet tätä maaseutuelämää eri kaupunkeihin. Suunnilleen kerran kuussa yövymme tyypillisesti Helsingissä ja nautimme ihmispaljoudesta, palveluista ja kulttuurista. Se on auttanut sopeutumaan maaseutuelämään. Itse asiassa luulen, että me vietämme merkittävästi enemmän aikaa Helsingissä kuin monet sen kehyskunnissa asuvat. Hotellilomailun kustannukset ovat loppujen lopuksi aika paljon pienemmät kuin nykykotia vastaavien tilojen rahoittaminen pääkaupungissa. Hattulassa talot ovat aika järkihintaisia.

Lasten pikkuhiljaa aikuistuessa ja tilatarpeen vähentyessä olemme koko ajan tiiviimmin miettineet sitä, missä seuraavaksi asuisimme. Olemme pikkuhiljaa tyhjentäneet taloa ja tarkoitus on kunnostaa kiinteistöjä ja pihaa jonkunnäköiseen myyntikuntoon. Tänään maalataan autokatosta ja pestään sammalta katoilta.

Taisin kirjoittaakin viime syksynä, että haluaisin asua paikassa, josta raitiovaunupysäkki näkyy ulko-ovelta. Se tuntuu edelleen aika kiehtovalta ajatukselta. Silti päätös ei ole helppo. Kertaalleen jo päätimme, että talo myydään ensi keväänä. Tuokin päätös rakoilee koko ajan. Hyvähän tässä on olla eikä se 220 km kai niin pitkä ole kuitenkaan. Jos ostaisi ensi kesänä uuden ruohonleikkurin tuon hajonneen tilalle ja olisi vuoden vielä? Mieli muuttuu lähes päivittäin. Tuntuu vaikealta, että ei tiedä mitä haluaa. Kai se on aika normaalia. Isoja päätöksiähän nämä ovat.

Elämäni tärkein päivä

Minä olen elänyt suurimman osan aikuisiästäni joko menneessä tai tulevassa. Enemmän tulevassa onneksi kuitenkin. Taidan olla sellainen sitku-ihminen. Sitten, kun on kesäloma, sitten kun on tarpeeksi rahaa... kyllä te tiedätte.

Tajuan nyt, että olen käyttänyt aivan liikaa aikaa päämäärien pohtimiseen sen sijaan että olisin arvostanut matkaa. Olen siis tuhlannut aikaa. En aio silti jäädä murehtimaan sitä vaan keskitän mieluummin voimavarani siihen, mitä teen tästä eteenpäin.

Aika on siinä mielessä oikeastaan aika raakaa, että menetettyä aikaa ei saa koskaan takaisin. Toisaalta on reilua, että aika on kaikille tasa-arvoista. Rahallakaan sitä ei saa lisää. Niin kauan, kun henki pihisee niin sitä on meillä kaikilla tasan saman verran joka päivä. Pikku hiljaa olen ymmärtänyt, että aika on oikeastaan tärkeintä, mitä meillä kaikilla on. Koska ajan kuluminen ja menettäminen on niin raadollista, niin olen yrittänut opetella omaksumaan omaan ajatteluuni itämaisen mallin: siinä aikaa tulee koko ajan lisää sen sijaan, että se kuluisi, niin kuin länsimaissa ajatellaan. Se tuntuu oikeasti paljon paremmalta näin päin. Kokeile vaikka.

Alustuksen jälkeen päästäänkin itse aiheeseen. Tuon ylläkirjoittamani perusteella olen ymmärtänyt, että ihmisen tärkein hetki on juuri nyt. Tämä sekunti, tämä minuutti, tämä tunti, tämä päivä. Siksi juuri tänään lauantaina 2.9. on minun elämäni tärkein päivä. Minulla ei ole täksi päiväksi mitään erityistä suunnitelmaa. Ehkä ulkoilen vähän ja teen varmaan illalla ruokaa. Voi olla, että katson korista monen muun tavoin tv:stä illalla.  Tällaisen tulevassa eläneen ihmisen on oikeasti todella vaikea sisäistää sitä, että tällainen tavallinen lauantai on tärkeintä mitä on. On vaikeaa olla keskittämättä ajatuksiaan ensi viikon työkuvioihin, tulevaan lomamatkaan, uuden auton luovutukseen tai sunnuntaina odottavaan katon pesuun. Kaikki tulevaan liittyvä hiipii ajatuksiin jatkuvasti ja salakavalasti.

Saahan tulevaakin tietenkin suunnitella ja sitä saa odottaa. Ilman haaveita ja tavoitteita ei ole elämää. Minä olen silti todella iloinen siitä, että opin joka päivän hitusen enemmän nauttimaan hetkestä. Nauttimaan siitä, kun kirjoitan tätä blogia sen sijaan, että odottaisin sitä hetkeä, kun se on valmis. Juuri tämä oivallus on minulle tärkeintä tänään.

Perjantai

Jotenkin olen onnistunut loman jälkeen saamaan elämän siihen asentoon, että normiarki tuntuu kivalta eikä oikeastaan enää tunnu siltä, että viikonloppuja pitäisi erityisemmin odottaa. Juuri nyt ei ole aamulla herätessä kovin suurta merkitystä sillä, mikä viikonpäivä on kalenterissa. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi tuntui jotenkin poikkeuksellisen kivalta tämä perjantai.

Eilen oltiin jälkikasvun ja miniäkokelaiden kanssa Tampereella syömässä. Siitä tuli poikkeuksellisen positiivinen pohjavire muutenkin mukavasti sujuneeseen viikkoon. Toinen toistaan fiksumpien nuorten aikuisten seurassa on kiva illastaa. Perjantaitunnelma parhaimmillaan jo torstain puolella.

Flunssanpoikanen on ohi ja pääsin pitkästä aikaa viideltä ylös, aamulenkille ja aamusaunaan. Parolan heräämistä katsellessa pohdin samalla päivän blogiaihetta. Tänäänkin se löytyi omista tuntemuksista ja ajatukista. Hyvä niin - niistähän on tarkoituskin kirjoittaa. Perjantai tuntui niin hyvältä, että ajatukset ohjautuivat siitä kertovan blogitekstin pohjatöihin. Lenkkeilessä ja saunoessa syntyy yleensä aika hyviä ajatuksia.

Mietin aamun rauhallisesti edetessä aika paljonkin sitä, miksi perjantai tuntuu paremmalta kuin muut päivät. Olen aiemmin erehtynyt luulemaan, että se johtuu viikonlopun lähestymisestä ja odottavasta tunnelmasta. On siinä varmaan sitäkin, mutta eniten se taitaa sittenkin johtua siitä, että siihen yhdistyy arki ja viikonloppu. Viikon viimeinen mahdollisuus saada töissä jotain hyvää aikaan ja samalla vatsanpohjassa ihana tunne siitä, että aikataulu on vähän väljempi seuraavat kaksi ja puoli vuorokautta.

Kalenteriviikon viides päivä on kaiken järjen mukaan meille kaikille se hetki, jolloin voi kääntää ikävät asiat plussalle. Voi suhtautua työpäivään vähän rennommin. Laittaa jotain erikoisempaa tai jopa yllättävää päälle työkavereiden ihmeteltäväksi. Voi hymyillä normaaliakin leveämmin ja sanoa jotain kivaa jokaiselle vastaantulijalle.

Perjantai on siis juuri se päivä, johon kiteytyy koko ihmisen mahdollisuus olla onnellinen ja tyytyväinen. Nyt on niin loistava fiilis, että on vaikeaa päästä ylöspäin.  Ajattelin silti yrittää. Loistavaa päivää kaikille!                                                                

Se on ammatinvalintakysymys

Jotenkin minulla on tätä blogia kirjoittaessa joku kummallinen fiksaatio sananlaskuihin, lentäviin lauseisiin ja hokemiin. Oikeassa elämässä sitä ei mielestäni ole - en ainakaan itse tunnista. Pitänee jonain päivän vähän analysoida, mistä tällainen käytös kumpuaa. Luultavasti lapsuuden traumoista kuinkas muuten. Tänään kaikesta huolimatta muutaman kevyemmän ja ehkä vähän sarkastisenkin tekstin jälkeen taas pohdiskelevampaa proosaa.

Taustaksi sen verran, että minä en valinnut ammattiani vaan se ikäänkuin valitsi minut. Kerroin aiemmin, että ne korkeakouluopinnot konetekniikan osalta keskeytyivät selektiiviseen mutismiin. Opin tuon hienon termin joltain lukijaltani. Lupaan, että en käytä sitä tästä eteenpäin enää. Minusta ei siis koskaan tullut diplomi-insinööriä, mikä on varmaan ihan hyväkin. Ei meillä olisi sille diplomille ollut varmaan mitään paikkaakaan, kun jälkikasvun kuvat ovat seinälle ripustamisessa etusijalla. Seuraava ammatinvalinta oli autoinsinööri. Sekin meni pahasti pieleen varmaankin sen takia, että olin ollut lukion opinto-ohjauksessa ainakin puoliunessa. Minä en nimittäin yhteishakulomakkeita täyttäessäni ymmärtänyt, että päästessäni siihen ensimmäiselle hakusijalle asettamaani opinahjoon en enää voi päästä siihen kakkoseksi rankatulle. Erehtymättömässä viisaudessani olin arponut ykköseksi datanomiopinnot. Sinne oli kuulemma lähes mahdotonta päästä. Kakkossijalle oli päätynyt se unelma-ammatti, josta sitten jäin paitsi. Onneksi pojasta polvi paranee - heh - ja esikoinen opiskelee parhaillaan tuota jaloa ammattia.

Minä en siis valinnut tätä ATK:ta ammatikseni vaan joku muu - olisiko se ollut pimeä puoleni - valitsi sen puolestani. Saattoi siinä tyhmyydelläkin olla osansa. Tässä kohdassa äidinkielenopettajani Sinikka Kurittu käskisi palaamaan aiheeseen. Aiheen vierestä kirjoittaminen ei ole suositeltavaa.

Niin se ihan ultimaattinen tarkoitukseni onkin todistaa tuo otsikon väittämä vääräksi. Mikään ei lopulta ole ammatinvalintakysymys. Työssä viihtyminen ei nimittäin ole ammatista kiinni. Kohtaan joka viikko it-ihmisiä läjäpäin. Välillä jutustellaan taloustyyppien kanssa ja aika paljon pääsen nykyasemassa tapamaan myös suomalaisyritysten ylintä johtoa ihan toimitusjohtajia myöten.

Todistelun tueksi esitän havaintoja, joiden mukaan ihmiset tekevät työtään ja viihtyvät siinä lähinnä yleisen elämänasenteensa pohjalta. Positiiviset ihmiset näkevät työnsä vahvuudet ja vaikutusmahdollisuudet ja negatiivisemmat puhuvat no - ammatinvalintakysymyksistä.  Tämä siis ihan ammatinvalinnasta riippumatta. Meidän alalla ratkaisuarkkitehdin ammattia pidetään vaativana ja ehkä kuluttavanakin. Yksi meidän parhaista tämän ammatin harjoittaista sanoi kesällä, että onhan se kivaa, kun maksetaan hyvää palkkaa siitä että välillä muistaa painaa F5:tä. Legendaarista sanon minä.

Lyhyen pohdinnan jälkeen päätin tiputtaa tuon hokeman pois omasta sanavarastostani. Mikään asia ei ole ammatinvalintakysymys. Asennekysymyksiä kannattaa asetella itselleen joka aamu.

Arkipäivän asiakaspalvelua

Tulee niin paljon kilometrejä nykyisin tuohon arkiautoon, että sen vaihto alkaa olla ajankohtainen. Rouvan italialainen ulkonäon perusteella valikoitunut ajopeli on sekin vaihtoiässä. Ei kilometrien takia vaan vaikka siksi, että olisi käytännöllistä, jos auto käynnistyisi pakkasella. Ne kojelaudan vilkkuvalotkin ovat kauniin näköisiä, mutta haittaavat ulos näkemistä. Ei kuulemma muutenkaan saisi ajaa niiden loisteessa. Aika iso kynnys on muuten enää Alfa Romeo-merkkistä ajokkia tähän kotitalouteen hankkia. Sen verran erikoinen seikkailu on tuon yksilön kanssa koettu.

Perhepalaverin lopputuloksena päädyimme siihen, että olisi kätevää, kun molemmat perheen arkiajokit olisivat samanmerkkisiä. Voisi ikäänkuin tottua yhdenlaiseen käyttöliittymään ja vuorotella  työkoneiden kanssa Kummelin tapaan. Aika yhtä mieltä oltiin siitäkin, että kahden auton myyminen ainakin pitäisi olla jotensakin kiinnostava case automyyjän kannalta. Voitaisiin saada vaikka jotain paljousalennusta.

Tuumasta toimeen ja kartoittamaan. Muutamaltakin merkiltä löytyi sopiva kombinaatio: isohko sedan ja pienehkö monikäyttöinen. Valitsimme internetin avustuksella niistä mieleiset kombot ja eikun koeajoille. Yhden merkin jätin jo etukäteisseulassa väliin, koska siellä oli edelleen sama tuttu automyyjä töissä. Se kaveri, jolta yritin viisi vuotta sitten saada vaihtotarjouksen uudehkosta autostani premiummerkkiin. Kahden kuukauden jälkeen luovutin.

Ostosuppiloon päätyneissä myymälöissä yllätti se, että kaikilla merkeillä ei ollut koeajettavissa edes sitä menekkimallia tai että se ainoa yksilö oli annettu koeajoon useammaksi päiväksi. Aika monta hukkareissua tuli tehtyä vain renkaita potkimaan. Varmaan olisi pitänyt varata aika etukäteen. Kaikki myyjäliikkeet ainakin näennäisesti tarjosivat vähintään kaksikanavaista asiakaskokemusta. Lievästi vanhanaikaisina ihmisinä päädyimme kokemaan omaa asiakkuuttamme kivijalkamyymälässä. Opimme ainakin, että myyjäliikkeen aika on arvokasta.

Toinen iso yllätys oli se, että niitä myyjiä ei se kaupan teko kiinnostanut - ei yhtään. Yleensä se alkoi siitä, että sen vastentahtoisen myyjän joutui itse hakemaan ulos sieltä kopistaan. Jos nyt siis sattui sieltä hallista edes ketään löytämään. Kun myyjä lopulta sai itsensä sinne näyttelyalueelle väännettyä, niin se tuskainen perinteinen autonmyyntijargon sieltä suupielistä alkoi valua. Vastenmielistä.

Ja sitten ne unohtivat palata. Myymäläkäynnillä kyllä kyseltiin puhelinnumerot ja sähköpostit. Meillä ei tietenkään ollut koskaan kuin se toinen auto mukana, niin tarjousta ei haluttu tehdä näkemättä. Se näkeminen ja tarjouksen tekeminen ei kiinnostanut ketään. Hämmentävä kokemus. Olet ostamassa kahta autoa ja myyjää ei kiinnosta.

Yhdestä liikkeestä löytyi sitten jotain poikkeuksellista. En tiedä oliko sillä vaikutusta, että kohtaamamme myyjä oli joukon ainoa naispuolinen ammatinharjoittaja. Joka tapauksessa hänen asenteensa oli täysi kymppi. Saattoi olla vielä plussakin perässä. Hän tuli hymyillen ovelle vastaan, esitteli itsensä, toivotti tervetulleeksi, kuunteli ja reagoi. Häntä oikeasti kiinnosti se, millaista hankintaa me olimme tekemässä ja miksi. Tarjoukset olivat asiallisia ja tulivat ajallaan. Hän soitteli ja kyseli hankinnan perään ja oli valmis reagoimaan kaikkiin tarpeisiimme.

Ei varmaan yllätä, että teimme kaupat tuon viimeksimainitun myyjän kanssa. On muuten ainoa näistä automyyjistä, jonka nime tiedän. Ei ne autotkaan huonoja olleet, mutta kyllä kaupan silti ratkaisi tuo myyjä. Ihan pelkällä asiakaspalveluasenteellaan. Toivottavasti muutkin liikkeet reagoivat ja ymmärtävät että myyntiä voi buustata henkilöstöön panostamalla. Vieno toivomus: palkatkaa naisia. Osaavat kuunnella.

Käsistään kätevä mies

Osaan taikoa puusta helposti erilaisia koriste-esineitä ja arkisia tarvekaluja. Savesta teen näppärästi astioita vaativampaankin käyttöön. Herätän jatkuvasti ihastusta kauniilla leivonnaisilla, joita toimitan erilaisiin myyjäisiin ja tarjoan vieraille. Kouluaikana kuvataiteen ja teknisen työn mestarinäytteeni pääsivät aina erilaisiin näyttelyihin kunniapaikalle. Sitten heräsin.

Meidän roskalaatikko kyhjöttää sateessa ilman kivaa katosrakennusta. Autokatoksen pinta kaipaa uutta puunsuojaa. Katto sammaloituu ja räystäskourut keräävät roskaa. Pensasaita on leikkaamatta ja vesakontorjunta tekemättä. Kaikki yhtään Ikean huonekalun kokoamista hankalammat puhdetyöt teetän ammattilaisilla. En vain osaa eikä minua kiinnosta. Ei ole koskaan kiinnostanut. Asun omakotitalossa vain siksi, että lapsille on tilaa ja osin myös siksi, että tuon kohtuuttoman suuren automäärän pystyy jotenkin säilömään. Tämä blogikirjoituskin vaatii aina mielettömän määrän oikoluentaa, että saadaan isoimmat kirjoitusvieheet korjatuksi.

Siksi on jotenkin helppo ihailla ihmisiä, jotka ovat käsistään käteviä. Sellaisia, joiden käsissä syntyy taidetta tai suoraa seinäpintaa kipsilevystä. He osaavat levittää kohdistetettavan tapetin seinälle virheettömästi ja listoittaa nurkat kauniiksi. He rakentavat pihalleen kauniit istutukset ja hoitavat ne täydelliseen kukoistukseen. Ompelevat itse vaatteensa ja kunnostavat kauniita huonekaluja romuista. He ostavat vanhan omakotitalon ja uudelleensynnyttävät sen alkuperäistä kauniimpaan loistoon.

Minä olen ajat sitten luovuttanut. Peukalo keskellä kämmentä tai kaksi vasenta kättä - miten sen ottaa. Jotenkin vaikea uskoa, että tällä iällä enää oppisi - varsinkin kun ei edes yritä. Tyydyn ihailemaan muiden taitoja ja tekemään jotain muuta henkeni pitimiksi. Iso peukku kaikille käsistään käteville. Olen ihan pikkuisen kateellinen.

Aikuisten aika

Seuraava kirjoitus saattaa järkyttää pahimmissa ruuhkavuosissa olevia pikkulasten vanhempia. Se saattaa jopa aiheuttaa toivottomuudentunnetta. En suosittele jatkamaan tämän pidemmälle.

On nimittäin puhuttu tässä viisaan vaimoni kanssa useampanakin päivänä otsikon käsitteestä - aikuisten ajasta. Silloin kun meidän pojat oli vielä pieniä, niin aikuisten aikaa oli ihan jokaisena päivänä. Lapset laitettiin ajoissa nukkumaan. Ihan pienenä kello taisi olla kahdeksan, sitten se liukui yhdeksään ja varmaan jossain vaiheessa ylikin. Aina se kuitenkin oli niin aikaisin, että itse ei oltu vielä ihan kuolemanväsyneitä.

Siitä hetkestä alkoi aikuisten aika. Se on sitä aikaa, jolloin voi ottaa lasillisen viiniä tai viskiä. Jos oikein voimakkaasti siltä tuntuu, niin voi ottaa toisenkin. Voi puhua mitä tahansa ja vaikka pussailla, jos oikein hurjaksi heittäytyy. Silloin on mahdollista laatia aikuiseen makuun sopivaa ruokaa ja syödä sitä ilman keskeytyksiä tai ylimääräistä kommentointia. Illan elokuvankin saattoi valita ihan sellaisen, miltä sattui sillä hetkellä tuntumaan. Hömppää tai vakavaa - kauhua tai jännitystä.

Kukaan ei varoittanut minua teini-iästä. Toki viisaammat olivat valistaneet, että lapsille tulee murrosikä jo senkin takia, että vanhemmat haluavat heistä eroon. Siihen olin varautunut ja aika hyvin uhat ja mahdollisuudet myös sisäistänyt. Kenkien koon kasvaminen, äänen madaltuminen, tyttöystävät, lisääntynyt pyykki ja kasvanut ruokalasku eivät yllättäneet. Mutta kukaan ei kertonut, että aikuisten aika poistuu. Se on ollut melkoisen järkyttävä kokemus.

Meidän pojat ovat nyt 21,20 ja 17. Tuo 21 v asui töiden takia meillä kesän, mutta palasi viime viikolla takaisin avovaimonsa luokse Tampereelle. Nämä kaksi nuorempaa vielä viihtyvät täällä meillä. Voin kertoa, että eivät mene iltayhdeksältä nukkumaan. Minä sen sijaan menen. Aikuisten aikaa siis on, mutta se on aamuvarhaisella. Kuka silloin ottaa lasin viiniä tai katsoo elokuvia? Ei tulisi mieleenkään laittaa sisäfilepihviä pannulle tai nojailla rouvan kanssa sohvan nurkassa.

Miksi kukaan ei maininnut tästä? Kaikki muut teini-iän mukanaan tuomat vanhemmuuden haasteet kerrottiin joka käänteessä. Koulun vanhempainillassa varoiteltiin huumeista ja huonosta seurasta. Aikuisajan siirtyminen kukonlaulun aikaan ei ilmeisesti muille ole ollut ongelma. Minulle on.

Koti

Liian kiireinen viikko takana. Ehdin olla kotona hereillä ennen eilistä iltapäivää reilusti alle 10 tuntia. Viikon kiireosuuden viimeinen etappi - maailmaparannuspurjehdus meni loistavasti. Sää oli kylmä ja vähän sateinenkin, mutta tuulet suosivat. Aika harvoin sitä joutuu elokuussa pipoa ja karvarukkasia käyttämään. Nyt olivat tarpeeseen. Reissussa tuli huomattua, että asioita kärjistämällä saadaan musta erotettua valkoisesta ja että purjehtiessa ollaan perillä, kun vene irtoaa rannasta. Kiitokset Antti ja Jarko.

Eilen iltapäivällä pääsin lopulta pitkän viikon jälkeen kotiin. Olo tuntui niin mukavalta ja leppoisalta, että en saanut edes aikomaani blogitekstiä kirjoitettua.  Käytiin kaupassa koko perheen voimin. Sitä ei ole tapahtunut ihan hetkeen. Saunottiin, tehtiin kanttarellirisottoa, katsottiin hömppäelokuvaa ja nautittiin rauhasta.

Aika monta ajatusta olen tässä viimeisen vuorokauden aikana ajattelut kodista ja sen merkityksestä itselleni. Minulle koti on aina jotain muuta kuin seinät. Nämä nykyisetkin ovat minulle aika yhdentekevät. En ole itse niitä rakentanut enkä edes remontoinut. Jonkun toisen seinät, jotka sattuvat olemaan minun kotini ympärillä. Huonekaluilla on vähän enemmän painoarvoa, koska osaan niistä sisältyy muistoja. Muutamat ovat jopa kulkeneet mukana kaikissa meidän perheen kodeissa. Jotenkin ne vanhat kodit muistuvat niistä mieleen.

Silti tärkeintä kodissa on ihmiset ja tunne. Omat perheenjäsenet, rauhallisuus, onni ja turvallisuus. Tänne on kiva tulla ja täällä on hyvä olla. Ladata akkuja tulevaa viikkoa varten, rentoutua ilman kiirettä ja painetta. Täällä saa olla täysin oma itsensä ja nämä muut hyväksyvät sen. Täydellisiä ovat he.

"kotona on hyvä olla - ei huolet paina ei rasitu polla"

Kuvitukseen vielä kuva mun lempipaikasta. Tässä kirjoitan blogit ja teen työt etäpäivänä. Tässä hengähdän ja olen vaan. Parasta just tänään.