Miksi hauskuus poistetaan ihmisestä?

Luin jostain eilen, että viisivuotias osaa kysyä maailman viisaimmaltakin ihmiseltä kysymyksen, johon tämä ei osaa vastata. Sen ikäiset ovat aivan loistavia tyyppejä. Sanoisin, että ennen kouluikää ihmisellä on selkeästi parhaat vuodet. Silloin voi olla estoton ja avoin. Voi nauraa kaikelle ja kysyä ihan mitä vaan. Sen ikäiset eivät tunne käsitettä myötähäpeä.

Sitten me aikuiset tehdään niille nauru- ja kyselykoneille jotain. Liika vitsikkyys ja luontainen uteliaisuus karsitaan pienestä pitäen. Välillä tuntuu että aikuisten yhteiskunta on valjastettu aika täysimittaisesti tukahduttamaan kasvavien mini-ihmisten elämänilo. Päiväkotitädit ja -sedät aloittavat. Opettajat jatkavat sujuvasti siitä, mihin päivähoito jäi. Jos jollain oli vielä jotain pientä hymynvirnettä jäljellä, niin viimeistään puolustusvoimat ja työelämä pyyhkivät sen pois.

Aina joskus tapaa sellaisia aikuisia, joilla on tallella lapsen uteliaisuus ja elämänilo. Nämä ihmiset ovat aika erilaisia kuin me muut. He uskaltavat kysyä keneltä tahansa mitä tahansa pelkäämättä nolaavansa itseään. Tyypillisesti tällaiset henkilöt verkostoituvat nopeasti ja ovat kaiken kaikkiaan jotenkin onnellisempia. Olen heille oikeasti kateellinen.

Olen ajattelut, että nämä harvat säilyneet henkilöt ovat jotenkin onnistuneet välttämään yhteiskunnan tasapäistävän latistamisen. Olen itsekseni pohtinut, miten he ovat sen tehneet. Onko päiväkotijärjestelmä kokematta? Ovatko he olleet peruskoulun sijaan kotiopetuksessa? Luulisin, että aikuisikään selvittyään on helppo estää työelämän tekemä  muutos. Murrosikä taitaa olla se latistamisen herkkyyskausi.

Minulla ei ole vastauksia siihen, mitä yhteiskuntatasolla pitäisi tehdä. Yksilötasolla tämä on helpompaa. Ajattelin, että jatkossa vielä entistäkin enemmän arvostan lapsenomaisella tavalla uteliaita ja iloisia ihmisiä. Lupaan myös kaikin kenoin tukea  vaikutuspiirissäni olevilla ihmisillä näiden ominaisuuksien säilyttämistä. Pelottaa, miten paljon henkistä kasvua se vaatii.