Reilun viikon kuluttua tulee kuluneeksi kaksikymmentäkaksi vuotta siitä, että kun meidän esikoinen veti ensimmäiset henkäyksensä Hämeenlinnalaisessa sairaalassa. Siitä alkoi uskomaton matka vanhemmuuteen ja isyyteen. Jälkikäteen ajateltuna siitä tuli monella tavalla hyvin erilainen kuin etukäteen kuvitteli. Ensimmäistä lasta odotellessa ajatus oli jotenkin niin, että siihen syntymähetkeen se projekti jotenkin päättyy. Vähänpä nuorimies tiesi. Siitähän kaikki vasta alkoi.
Reilun parinkymmenen vuoden matkalle on mahtunut monenlaista ruuhkaa. Kolmen pikkulapsen kanssa on koettu aikanaan sekä megalomaaninen vaipparalli että se järjetön kaaos, jonka lelujaan joka paikkaan levittävät tenavat saivat aikaan. Pojat ovat aikanaan syntyneet niin pienillä väleillä, että mahtuivat samaan aikaan ala-asteellekin kaikki kolme. Kun vielä lisäksi asuttiin paikassa, jossa oli paljon kahden isomman ikäisiä poikia, niin kuopus jotenkin muuttui isoksi vielä veljiäänkin nopeammin. Meillä oli samaan aikaan kolme esiteiniä jo hyvin varhaisessa vaiheessa.
Harrastusrumba sai meillä näin jälkikäteen ajatellen tragikoomiset mittasuhteet. Meillä harrastettiin jopa ihan kilpatasolla neljää lajia: jääkiekkoa, salibandya, jalkapalloa ja yleisurheilua. Parhaan tai pahimman talven aikana pojilla oli 18 harjoitukset viikossa ja pelit päälle. Siinä ei vanhemmat ehtineet juuri muuta kuin nukkua, syödä, käydä töissä ja kuljettaa. No toki viikonloppuisin käytiin katsomassa pelejä ympäri Suomea. Keräsin aikanaan listaa jäähalleista, joissa olen oman lapsen peliä käynyt katsomassa. Sille listalle tuli lopulta 55 riviä. Yrittäkää laittaa paremmaksi.
Eilen sitten keskimmäinen ilmoitti, että lopettaa vuodenvaihteessa kesävänrikin hommat ja alkaa etsiä itselleen asuntoa Tampereelta. Muutenkin ovat jo minua pidemmäksi venähtäneen pikkuveljensä kanssa linnoittautuneet meidän tekniseen tilaan. Ovat rakentaneet sinne melko täydellisesti varustetun miesluolan. Sentään vielä päästävät minutkin sisään.
Vaimon kanssa eilen huomattiin, että mahdutaan hyvin vielä molemmat meidän pienemmällekin sohvalle. Sen ympärillä meillä on tämä iso talo. Iso talo, jossa on hyvin hiljaista. Joskus nuorimmaisen sävellykset tunkeutuvat seinien läpi meidän kuultaviksi ja silloin tällöin joku hakee vaatteita kaapista tai ruokaa jääkaapista. Askelten töminä on kovaäänistä, mutta sitä kuulee koko ajan harvemmin ja harvemmin.
Olen alusta asti kannustanut jälkikasvua itsenäistymään varhain ja ovat ilmeisesti kuunnelleet. En halua tänne aikamiespoikia nurkkiin pyörimään. Kyllä se talon tyhjeneminen siitä huolimatta on vähän rankkaa. Joskus sitä toivoi, että olisi välillä hiljaista ja enemmän aikaa itselle. Juuri nyt nuo toiveeni toteutuvat sellaisella vauhdilla, että tällaisella hitaalla ihmisellä on vaikeuksia sopeutua siihen.
No comments:
Post a Comment