Aihetta ylpeillä

Tyylilajille uskollisena pakko aloittaa taas sananlaskulla. ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä”. Aivan uskomatonta typeryyttä tämäkin suomalaisten nöyryyttämiseksi kirjoitettu riimi. Kyllä ihmisten pitää saada olla ylpeitä. Oikeastaan se on jokaisen velvollisuuskin oikeanlaisissa tilanteissa. Itselläkin tämä keski-ikäistyminen aiheuttaa sellaista, että on tärkeää pystyä olemaan ylpeä jostakin. Tarvitsen sellaisen olon,  että olen tehnyt jotain oikein.

Kaikkein helpointa minun on olla ylpeä tuosta jälkikasvustani. Kiistatta heillä on minun geenejäni 50% ja kaiken lisäksi ollaan asuttu jokaisen kanssa se vajaa parikymmentä vuotta samassa taloudessa. Minulla on siis kohtuullisen iso osuus siihen, että niistä on tullut tuollaisia. Tuollaisella tarkoitan hienoja miehiä, jotka ottavat muut huomioon, pyrkivät elämässä eteenpäin ja käyttäytyvät fiksusti. Joka kerran, kun ajattelen noita, niin vähän ryhti suoristuu ja pituuttakin tulee lisää muutama sentti.

Aidosti ylpeä olen myös siitä, että olemme vaimon kanssa pystyneet tarjoamaan sellaisen ydinperheen turvallisen arjen noille kolmelle. Aina kaikki ei ole sujunut helposti. Vaikeuksista on kuitenkin selvitty ja perhe on pysynyt yhdessä ja aika yhtenäisenäkin.

Lapset ja perhe ovat aika helppoja tapauksia ylpeilynaiheita ajatellen. Mitäs muuta sitä ihminen voisi elämässä saavuttaa? Tarkoitan sellaisia asioita, joita on saavuttanut vaikka urheilu-uralla tai työelämässä. Itselläni tuo urheilupuoli rajoittuu vajaaseen sataan jokamiesluokan kilpailuun. Niistä ei jäänyt paljonkaan jälkipolville kerrottavaa. Hitsaamaan sentään opin ja oikomaan peltiä. Luulisin kuitenkin, että vastavalmistunut autopeltiseppä hoitaa nuo hommat minua taitavammin. Ei siis varsinaista ylpeiltävää urheilun saralla.

Työelämässä sentään jotain olen saanut aikaan. Urantapaisen ja varmaan jotain kehittymistä ainakin. Kun mietin eilen sitä, mistä voisin työelämässä olla erityisen ylpeä, niin se ei sittenkään ole se oma ura. Eniten ylpeä olen oikeasti siitä, miten olen voinut auttaa muita eteenpäin. Ei se varmaan sitten oikeasti ole edes kummallista, mutta oli silti hitusen yllättävää oivaltaa tuo.

Edellisessä työpaikassa toimin mentorina useammallekin itseäni kokemattomammalle. Tekemäni mentorointi on tietääkseni auttanut näitä ihmisiä ennen kaikkea kehittymään, mutta varmasti monen kohdalla myös uralla eteenpäin. Aito ylpeydenaihe siis.

Vieläkin hienommalta tuntuu, että olen antanut isojakin mahdollisuuksia sellaisille ihmisille, jotka eivät ehkä siihen mahdollisuuteen ole olleet ihan kokonaan valmiita. Olen uskonut, että he kehittyvät ja oppivat sen mahdollisuuden myötä, kunhan joku riittävästi heidän kykyihinsä uskoo. Melkein jokaisen kohdalla se on toiminut.

Muistan yhdenkin entisen työkaverin, joka oli älykäs, osaava ja sosiaalisesti äärimmäisen taitava. Kaikki tarvittava esimiestehtäviin oli kasassa, mutta oma itseluottamus ei ollut sillä tasolla, että olisi uskaltanut niihin hommin hakeutua. Tarjosin hänelle jossain kohdassa mahdollisuutta ja kerroin, että minä uskon hänen menestyvän. Luulen, että se oli ratkaisevaa. Tästä ihmisestä tuli erittäin nopeasti sen työpaikan yksi pidetyimmistä, osaavimmista ja arvostetuimmista esimiehistä. Luulakseni siksi, että uskoin hänen kykyihinsä. Aidot ylpeydenaiheet voivat syntyä hyvin pienistä teoista.