Maalle vai kaupunkiin?

Makuuhuoneeni ikkunasta avautuu näkymä hevoshakaan. Tosin siinä välissä on kantatie 57. Jos katsettaan kääntää vähän vasemmalle voi nähdä pienkerrostalon, joka on tien toisella puolella. Melkoinen sekäsikiö. Ajattelen itse asuvani maalla. Toki pienen kantahämäläisen kunnan keskustaajaman laidalla. Ei tältä silti voi kovin urbaaniksi sanoa.

Muutimme tänne vuonna 1994 toiselle puolelle kylää ja tähän nykyiseen paikkaan vuonna 2006. Asuinkunta valikoitui aikalailla sattumalta. Täältä kun löytyi alun alkaen sopivan hintainen ja kokoinen talo. Iso autotalli ja tilaa tulevalle jälkikasvulle. Minusta tuli hattulalainen.

En ole syystä tai toisesta koskaan ihan kokonaan kotiutunut tänne. Ei siis ole tullut sellaista ihan oikeaa hattulalaista edes 23 vuodessa. Luulisin, että ei tulekaan. Varmaan osin siksi, että sisälläni asuu pieni kaupunkilainen. Kaipaan vähän enemmän vauhtia ja vilinää kuin täältä löytyy. Eikä päivittäinen 220 kilometrin työmatkakaan aina ole herkkua. Kesällä menee hyvin, mutta kokeilkaa marraskuussa.

Lasten syntymän jälkeen poislähtemisen kynnys kasvoi koko ajan. Varsinkin koulun alkamisen jälkeen tuntui liian julmalta viedä lapset pois ystävien luota ja aloittaa uudestaan jossain muualla. Varmaan olisivat siihenkin sopeutuneet, mutta pikkupaikalle jääminen tuntui sittenkin aina turvallisimmalta vaihtoehdolta.

Olemme vaimon kanssa melko säännöllisesti paenneet tätä maaseutuelämää eri kaupunkeihin. Suunnilleen kerran kuussa yövymme tyypillisesti Helsingissä ja nautimme ihmispaljoudesta, palveluista ja kulttuurista. Se on auttanut sopeutumaan maaseutuelämään. Itse asiassa luulen, että me vietämme merkittävästi enemmän aikaa Helsingissä kuin monet sen kehyskunnissa asuvat. Hotellilomailun kustannukset ovat loppujen lopuksi aika paljon pienemmät kuin nykykotia vastaavien tilojen rahoittaminen pääkaupungissa. Hattulassa talot ovat aika järkihintaisia.

Lasten pikkuhiljaa aikuistuessa ja tilatarpeen vähentyessä olemme koko ajan tiiviimmin miettineet sitä, missä seuraavaksi asuisimme. Olemme pikkuhiljaa tyhjentäneet taloa ja tarkoitus on kunnostaa kiinteistöjä ja pihaa jonkunnäköiseen myyntikuntoon. Tänään maalataan autokatosta ja pestään sammalta katoilta.

Taisin kirjoittaakin viime syksynä, että haluaisin asua paikassa, josta raitiovaunupysäkki näkyy ulko-ovelta. Se tuntuu edelleen aika kiehtovalta ajatukselta. Silti päätös ei ole helppo. Kertaalleen jo päätimme, että talo myydään ensi keväänä. Tuokin päätös rakoilee koko ajan. Hyvähän tässä on olla eikä se 220 km kai niin pitkä ole kuitenkaan. Jos ostaisi ensi kesänä uuden ruohonleikkurin tuon hajonneen tilalle ja olisi vuoden vielä? Mieli muuttuu lähes päivittäin. Tuntuu vaikealta, että ei tiedä mitä haluaa. Kai se on aika normaalia. Isoja päätöksiähän nämä ovat.