Lueskelin tänään viimesyksyistä blogitekstiäni koskien juurikin syksyä. Silloin tämä perkeleellinen vuodenaika oli tuntunut jotenkin siedettävältä. Olen kirjoittanut, että vähäiset sateet ja poutaiset päivät yhdistettynä joutenoloon ovat tuntuneet jopa vähän mukavilta. Tänä vuonna on toiset kujeet. Aamulla töihin ennen auringonnousua. Takaisin kotiin illan hämärryttyä. Päivät palaverihuoneissa kaukana oikeasta päivänvalosta. Lenkille kammottavassa vesisateessa ja täydellisessä pimeydessä. Aiemmilla viikoilla näkyvissä ollut poikkeuksellisen kaunis ruska on kadonnut silmistä ja mielestä.
Olen kirjoittanut paljon viime aikoina asioiden näkemisestä positiivisesti. Olen harjoitellut sitä käytännössä päivittäin. Uskoakseni olen saanut oivalluksia aikaan myös lukijoissani ja läheisissä ihmisissäni. Viime viikolla luin mielenkiintoisen - psykoterapeutin kirjoittaman - kirjan näkökulman vaihtamisen taidosta. Siinä oli hyvin konkreettisia ja helposti sovellettavia elämänohjeita tämän kaltaisiiin hankaliin tunteisiin. Silti tuntuu, että mikään ei auta. Pimeys, märkyys ja luonnon kuolema masentavat.
Jotenkin valon väheneminen on se, joka eniten vaikuttaa negatiivisessa mielessä. Jotkut sanovat, että korvavaloista on apua. En ole kokeillut. Tuntuu jotenkin huuhaalta. Itselläni toimisi parhaiten se, jos ehtisi ulkoilemaan päivällä kirkkaan valon aikana. Tosin nyt sateen jatkuessa sekin ilo tuntuu jotenkin etäiseltä. Perustettiin jopa viime vuonna parin kaverin kanssa kaamosmasentuneiden tukiryhmä whatsappiin. Luulen sen olevan kovassa käytössä lähiviikkoina.
Tässä vaiheessa vakilukijat osaavat jo odottaa jotain älykästä elämänviisautta tai käänteentekevää oivallusta, jolla kaamosmasennukseni ratkaisen. Valitettavasti joudun kertomaan, että sitä ei ole eikä tule. Minä en pidä syksystä enkä pimeästä. Aion olla lievästi masentunut seuraavat viikot. Annan alakulon vallata mielen ja kielen. Tsemppaan työpäivät kun on pakko. Laitan kaiken toivon siihen, että talvi tulee jonain päivänä.
No comments:
Post a Comment