Minä olen äärimmäisen lyhytjännitteinen ihminen. Kun siihen yhdistetään suhteellisen korkea kellotaajuus, niin soppa on valmis. Ulkopuolisen on ehkä helpointa ymmärtää persoonaani, jos käyttää yhden johtamisvalmentajan analyysia minusta. Se menee kutakuinkin näin: "Kun keskustelun aikana saat uuden idean ja alat esitellä sitä keskustelukumppanille, niin kyllästyt itse siihen ennen kuin saat kerrotuksi sen loppuun". Tuo kuulostaa ulkopuolisesta hauskalta, mutta minulle se on todellinen haaste. Keskittymiskykyni hajoaa lyhytjännitteisyyteni vuoksi turhan nopeasti. Minun on esimerkiksi ilman ponnistelua mahdotonta keskittyä yhden asian ympärillä järjestettävään kokoukseen tunniksi. Ajatuksen karkaavat ja tuoli alkaa tuntua ahdistavalta. Jos mentäisiin ihan minun luontaisten ominaisuuksieni mukaan, niin kokouksen tai tapaamisen maksimikesto olisi puoli tuntia. Sen jälkeen ainakin aiheen pitäisi vaihtua.
Eikä tämä vaiva rajoitu pelkästään työelämään. Elokuvan on oltava äärimmäisen kiinnostava, että jaksan katsoa sen alusta loppuun ilman taukoa. Tunnin mittainen tv-sarjakin koettelee jo paikalla pysymisen rajoja. Onneksi saan tämän blogitekstin nykyisin useimmiten puolessa tunnissa kasaan. Sen ajan jaksaa juuri ja juuri olla paikallaan. Vaikeaa on silti koko vaadittavaa aikaa keskittyneesti kirjoittaa. Varsinkin tekstin viimeistely on tuskaista. Tekisi mieli painaa julkaisunappia, vaikka tietääkin, että teksti on vielä täynnä typoja ja tautologiaa.
Tietenkin elämä on opettanut minut niin, että oikeasti selviän pitkistäkin kokouksista melko tyylikkäästi. Kirjoitankin tänään enemmän siitä, mitä se vaatii ja on vaatinut. Mielestäni se, että olen tunnistanut tämän piirteen itsessäni ja opetellut elämään sen kanssa on ollut yksi elämässä selviytymisen kulmakiviä. Samankaltaisia äärimmäisiä luonteenpiirteitä on varmaan monella muullakin. Niistä voi olla mahdotonta päästä eroon. Sen sijaan niistä voi oikein valjastettuna olla jopa hyötyä.
Sellaisia arkipäivän selviytymiskeinoja, joita olen rakentanut tämän ominaisuuden hallitsemiksi on paljon. Ensiksikin - pidän paljon taukoja kokousten aikana ja pyydän muitakin pitämään. Jos keskittyminen ei riitä kolmeen tuntiin, niin 5-10 minuutin tauko tunnin välein auttaa kummasti. Jos taukoa ei voi pitää, niin nousen seisomaan ja kävelen vähän. Sekin auttaa. Lopetan usein kokoukset ja tapaamiset nopeasti. Jos tunnin tapaamisen oleelliset asiat on saatu käsiteltyä puolessa tunnissa, niin lopetan tapaamisen siihen. Ylijäävälle ajalle on käyttöä jokaisella. Tietenkin ohjaan ajatuksiani keskittymään jatkuvasti. Sitähän se lyhytjännitteisyys keskeisimmillään on: ajatukset alkavat nopeasti harhailla käsiteltävän aiheen ulkopuolelle. Onneksi voin itse ohjata ajatuksiani. Muuten olisin aika pulassa keskittymiskykyni kanssa.
Olen valitettavasti myös oppinut turhan hyvin selviytymään sellaisista noloista tilanteista, joissa en ole pitkään aikaan enää seurannut kokouksen kulkua. Taitava keskustelija ottaa nopeasti muilta selville, mitä viimeisen viiden minuutin aikana on puhuttu, jos joku jotain sattuu kysymään.
Tietenkin näistä ominaisuuksista on paljon hyötyäkin - ihan sellaisenaan. Luulisin, että juurikin lyhytjännitteisyyteni vuoksi minun on äärimmäisen helppoa siirtyä päivän aikana aiheesta toiseen vaikka miten usein. Äärimmäisen vaihtelevat päivät ennemminkin energisoivat kuin kuluttavat. Minun on myös aika helppoa elää sen kanssa, että asiat ovat koko ajan kesken ja ennen kaikkea sen kanssa että ne muuttuvat koko ajan. Kun työelämä kuitenkin nykyisin on jatkuvaa muutosta, niin minulle se on siunaus eikä kirous.
No comments:
Post a Comment