Kuopuksen ylihuominen 18-vuotispäivä on väkisinkin laittannut aivosoluja liikkeelle. Vaikka vanhemmuus on elinikäistä, niin oman lapsen saaavuttaessa täysi-ikäisyyden joku osajoukko isyydestä on tullut hoidettua. Eilen oli vielä erinomaiset olosuhteet, kun sattumalta koko jälkikasvu oli koolla. Grillattiin ja juteltiin. Päällimmäisena taisi olla nuorimmaisen lähestyvät kutsunnat. Isoveljillä oli paljon hyviä neuvoja siitä, mihin mahdollisesti kannattaisi hakeutua.
Tämä minun testilaboratorioni on ollut monessa mielessä hyvin tavallinen. Sellainen perinteinen ydinperhe, jossa kaikilla lapsilla on samat vanhemmat. Lisäksi meillä on ollut sellainen jopa vanhanaikainen roolijako, että vaimoni on viettänyt lasten kanssa melkein kaikki mahdolliset perhe-ja vanhempainvapaat. Minä olen keskittynyt työntekoon. Toki olen mielestäni tästä roolituksesta huolimatta viettänyt paljon aikaa lasteni kanssa.
Kirjoitin pari viikkoa sitten äitiyden merkityksestä työelämävalmennuksena. Siitä ei tietenkään ole omakohtaista kokemusta, mutta sitäkin enemmän havaintoja. Vanhemmuus taas sitten on äärimmäisen henkilökohtaista. Hetkittäin on jopa aika hankalaa irroittautua siitä ja analysoida sen aiheuttamia muutoksia omassa toiminnassaan ja ennen kaikkea ajattelussaan.
Yritän silti saada jotain irti. Ensimmäinen ja ehkä tärkein asia, jonka olen vanhempana oppinut on, että toisen puolesta ei voi päättää mitään. Ei mitään. Totta kai voi yrittää vaikuttaa niihin päätöksiin. Silti jokainen vähänkään vanhemman lapsen vanhempi tietää turhankin tarkkaan mitä tarkoitan. Jokaisella on oikeus tehdä omat virheensä.
Toiselle sijalle asetan kuuntelemisen taidon. Voi kunpa olisin osannut 20 vuotta sitten kuunnella enemmän. Ottaa vastaa sen hiljaisen ja usein jopa kokonaan äänettömän palautteen, joka lapsilta tuli. Lukea ilmeet kasvoilta ja regoida. Nyt osaan paremmin. Toivon, että siitä on hyötyä jälkikasvunkin kanssa. Työelämässä ainakin on.
Kolmas ja varmaan kriittisyydessään yhtä tärkeä kuin kaksi muuta on kärsivällisyys. Minä olen perusluonteeltani sellainen nollasta sataan sadasosasekunnissa ihminen. Kiihdyn nopeasti ja lepyn vielä nopeammin. Silti nuorempana raivosin lapsille turhaan. Korotin ääntäni ja olin vihainen. Luulin, että se auttaisi minua onnistumaan. Asia oli päinvastoin. Kun eräänä päivänä päätin lopettaa huutamisen, auktoriteettini lisääntyi ja välit lasten kanssa lähenivät. Töissä en nyt muutenkaan juuri ole ääntäni korottanut, mutta olen kimpaantunut helposti. Nykyisin sitä ei juurikaan tapahdu. Asiat asioina ja suunta eteenpäin.
No comments:
Post a Comment