Kirjoitin eilen milleniaaleista ja siitä, miten he suhtautuvat sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen digitaalisesti. Samaan aikaan näiden kummalisten pohdiskelujen ja kirjoitusten kanssa elän myös jollain tavalla normaalia elämää. Muiden askareiden ohessa opetan nuorimmaista opetusluvalla henkilöautoa ajamaan. Siinä samalla ja muutenkin tulee välillä juteltua kaikenlaista. Eilen keskusteltiin juurikin siitä, mikä tämän uuden sukupolven odotus on työelämälle.
Pikkuhiljaa omia lapsia kuunnellessa alkaa hahmottua se kuilun leveys. Tarkoitan sitä kuilua, joka on sen välissä miten minä suhtaudun yhteiskuntaan tai työelämään ja miten 17-vuotias poikani ne näkee. Oman lapsen kanssa keskustellessa sen eron hahmottaminen on vieläpä todella konkreettista. Eroaa oikeasti aika lailla tutkimustiedon tai nettiartikkelin lukemisesta. Tuossa pojassa on niin paljon samaa kuin minussa 30 vuotta sitten, että on ainakin jollain tavalla mahdollista hahmottaa, miten erilainen oma elämäni olisi ollut jos en olisi syntynyt EIK (ennen internetin keksimistä).
2000-luvulla syntyneet eivät siis ole eläneet ilman internettiä. Oikeasti eivät ole. He eivät mene nettiin. He ovat siellä. Heille maailma on todella paljon digitaalisempi kuin meille. 60-luvulla syntynyt voi oppia käyttämään kaikkia samoja somepulakkeita tai -appeja kuin nuorempikin. Me voimme kehittyä taitavaksi tubettajiksi tai tulla suosituiksi Instagramissa. Varmaan joku jo onkin.
Se mikä tämän päivän keskustelussa jysähti tajuntaan kuin se kuuluisa metrin halko, oli ymmärrys ajattelutavan eroista. Me olemme tottuneet jäsentämään kaiken analogisen maailman kautta. 60-luvulla syntynyt ei useimmiten voi hyväksyä Facebook-kaveriksi sellaista ihmistä, jonka kanssa ei ole mitään kosketusta analogisessa maailmassa. Milleniaali voi pitää ystävänään Ukrainalaista kaveria, jonka kanssa pelaa sotapelejä, mutta jota ei ole koskaan tavannut.
Meille ihmissuhteen lähtökohtainen määritelmä on, että ollaan joskus tavattu. Ihmissuhteen jatkumisen määritelmä on, että tavataan uudelleenkin tai ainakin soitetaan. Jotain konkreettista ja analogista pitää olla.
Nämä uudet ihmiset eivät enää ajattele niin. Tästä ne törmäyskurssit tulevat. Tämä jos mikä tulee vaatimaan paljon sitä kuuluisa näkökulman vaihtamisen taitoa.
No comments:
Post a Comment