Otsikko on suoraan kopioitu Eppu Normaalin kappaleesta. Kappale on yksi suosikeistani tuon nuoruuden lempibändini tuotannosta. Vieläkin Eput aiheuttavat soidessaan pientä värinää, vaikka eivät enää aktiivikuuntelussa olekaan.
Katkaisin tarkoituksella otsikon tuohon, koska laulun jatko on eri paria tämän päivän kirjoituksen kanssa. Siinä lauletaan kyynelten näkemisestä ja tässä kerrotaan autossa istumisesta. Aika iso ero.
Asiaan. Koska asun Parolassa ja työpaikkani on Helsingin Pitäjänmäessä, istun autossa aika paljon. Yhteen suuntaan matkaa kertyy 108 kilometriä. Sen lisäksi lähes päivittäin saan poiketa asiakkailla eri puolilla pääkaupunkiseutua ja muuta Suomea. Kilometrejä kertyy viikottain toista tuhatta ja vuositasolla ajopelin matkamittariin kiertyy jotankuinkin tarkalleen 70 000 kilometriä. Siinä on istumista. Onneksi on noita autoja pihassa, niin ei ihan kaikkea tarvitse samassa autossa istua. Eilenkin pääsin nauttimaan matkasta uudemman Corveten kyydissä. Pääsin siis ulkoiluttamaan sitä museoa, josta blogin urlissakin puhutaan.
Joku voisi luulla, että tuollainen autossa istuminen on silkkaa ajanhukkaa. Kaikkea muuta. Ison osan ajoajasta pystyn hyödyntämään palavereihin ja puheluihin. Autossa on hyvä tietosuoja ja muutenkin moottoritiellä on kohtuullisen rauhallista ja hyvän hands freen avulla turvallistakin hoitaa asioita.
Kohtuullisen ison osan tuosta ajasta käytän kuitenkin Eppujen sanoin miettimiseen. Oma auto tutulla ja turvallisella moottoritiellä on suorastaan erinomainen paikka pohtia maailman menoa. Rutiininomainen ajaminen kuormittaa mieltä minimaalisesti. Jää paljon kapasiteettiä pohtimiselle.
Teen kaikki työtä koskevat suunnitelmani aina ensin päässäni. En saa tekstiä aikaan, jos yritän kirjoittaa samaan aikaan kuin ajattelen. Sama koskee tätä blogia. Suurin osa teksteistä on syntynyt pään sisällä ajaessa, aamukävelyllä tai vaikkapa saunassa. Tekstin näpyttely on usein vain ajatusten dokumentointia ja lopputuloksen stilisointia.
No comments:
Post a Comment