Oikeasti on ollut aika hauskaa huomata, miten ihmiset suhtautuvat minuun hitusen eri tavalla, kun taas kirjoitan tätä blogia. Tai no eivät ihan kaikki, mutta aika monet. Olen jopa onnistunut saamaan ihan vähän brändiä aikaiseksi, koska töissä useampikin ihminen puhuttelee minua museonhoitajaksi. Sinällään ihan hyvä, että tuli tuollainen aika persoonallinen nimi aikanaan tälle blogille valittua.
Normaaliakin idearikkaampi ja suositumpi kevätkausi on pikkuhiljaa tulossa päätökseensä. Päivänpolttavat aiheet on käsitelty ja kesätauko häämöttää. Yritän sinnitellä toukokuun loppuun ja pitää sen jälkeen taas luovan tauon.
Takaisin asiaan.
Vaimo varoitteli kerran, että kannattaa varautua siihen, että minulle täysin tuntemattomat ihmiset saattavat tietää minusta yllättävän paljon. Siihenkin olen jo tottunut. Työhaastatteluihin tulevat ovat usein minut googlanneet ja löytäneet tekstini. Jotkut ovat niitä ihan selkeästi jopa lukeneet.
Vielä enemmän törmään nykyisin siihen, että sellaiset puolitutut, joista en itse tiedä juuri mitään, hymyilevät, kun kohdataan. He siis tietävät. He lukevat. He valaistuvat joka päivä.
En kuitenkaan koe sitä kiusalliseksi tai mitään. He tietävät minusta merkittävästi enemmän kuin minä heistä. Se on silti minun oma valintani. Siltikään en voi välttyä ajattelemasta sitä, mitä kohtaamani ihmiset näistä kirjoituksista ajattelevat. Tutummat kertovat. Puolitutut jättävät kertomatta.
Ajattelinkin siksi kokeilla jotain hiukan aiemmasta linjastani poikkeavaa. Haastan teidät. Kun seuraavan kerran kohdataan, tartu hihasta ja kerro. Kerro miksi luet ja mitä tykkäät. Sano ihan mitä vaan. Arvostele. Kummastele. Kehu. Kerro omasta tirkistelynhalustasi.
Tykkään palautteesta. Kestän hyvin myös kritiikkiä. Tottakai palautteen voi jättää someenkin, jos ei halua kasvokkain jutella.
No comments:
Post a Comment