Ei mitään sanottavaa

Sain taannoin kutsun entisen työnantajani alumnitapahtumaan. Tapahtuma pidettiin kyseisen yrityksen pääkonttorilla eilen. Menin paikalle totta kai. Oli kiva tavata vanhoja työkavereita lähimenneisyydestä ja vaihtaa kuulumisia. Sain aika paljon palautetta blogista eikä kenenkään tarvinnut kovin paljon kysellä, mitä minulle kuuluu. Hehän tietävät.

Jos joku lukijoista ei tiennyt, niin minä olen entisen työnantajani kannalta suoran kilpailijan leivissä ja vielä johtavassa asemassa. Sellainen ihminen, johon yleensä suhtaudutaan vähän epäillen ja ehkä jopa vähän kyräillään. Jo ilmoittautuessani ajattelin että minun osaltani saattaa käydä niin, että ilmoittautuminen syystä tai toisesta katoaa prosessin jossain vaiheessa eikä minun kutsuni koskaan löydä perille. Ilokseni näin ei käynyt vaan kutsu kolahti sähköpostiin samaan aikaan kuin toisillekin.

Eilen sitten lämminhenkinen suhtautuminen jatkui. Sain äärimmäisen positiivisen vastaanoton. Tunsin itseni oikeasti tervetulleeksi ja ilta oli äärimmäisen miellyttävä. Nosti aika paljon entisen työnantajan osakkeita silmissäni tällainen. Positiivisen muutokset tuulet puhaltavat. Saa nähdä mitä heillä eilen vaihtunut toimitusjohtaja saa aikaan.

Itse aiheeseen. Olen saanut niin paljon palautetta blogin lopettamisaikeista, että päätin yrittää jatkaa. Haasteeksi tulee otsikon aihe. Sanottava loppuu. Ajatukset kiertävät kehää. Siksi olen päättänyt antaa sille periksi. Kirjoitan jatkossa vielä nopeammin kiertävällä syklillä. En välitä vaikka olisin kirjoittanut rohkeudesta eilen. Kirjoitan siitä tänäänkin.

Tällä kertaa rohkeus ei ollut omaani. Sitä edusti entinen työnantajani ja siellä työskentelevät ihmiset. Hatunnosto.

Tyhmänrohkea rokan syö

Kuopuksen ajokorttiasia saatiin eilen hoidettua samaan tahtiin elatusvelvollisuuden kanssa. Kaivoin vielä someen hauskan kuvan koko jälkikasvusta ja sain ihme kyllä luvan julkaistakin sen. Hieno päivä.

Samaan aikaan olen käynyt itseni kanssa melkoista jaakobinpainia blogin jatkamisesta. Alun alkaen olin kertonut itselleni, että tänään on viimeinen kirjoitus vähään aikaan. Jokin kuitenkin sisälläni haluaa kirjoittaa. En tiedä onko se palaute, huomio vai terapian tarve. Jotain vähän määrittelemätöntä. Huomenna tiedän varmaan paremmin.

Rohkeudesta piti kirjoittaa. Vaikka tätäkin aihetta olen jo sivunnut, niin aina siihen uuden kulman löytää. Sitä paitsi omaan blogiinsa saa kirjoittaa mitä haluaa.

Aina välillä itsekin ihmettelen, millä rohkeudella elämääni ja ajatuksiani täällä avaan. Minä olen kuitenkin pörssiyhtiön johtoryhmän jäsen. Voin aika suurella varmuudella luvata, että samankaltaisessa asemassa olevat eivät tyypillisesti nettiin näin avoimesti itsestään kirjoita. Jos kirjoittavat ollenkaan. Minä ajatelen, että asema ei vaikuta siihen, millainen ihminen olen. Se on ennemminkin rooli tai tehtävä. Ei määritä minua millään muulla tavalla.

Syy siihen, että se rohkeus joka päivä löytyy, johtuu elämänfilosofiastani. Ajattelen, että pitää uskaltaa tehdä asioita eri tavalla kuin toiset. Eri tavalla kuin minulta odotetaan ja eri tavalla kuin yhteiskunnan normit määräävät. Se ei tarkoita sitä, että saisi loukata toisia tai mitään.

Välillä se toimii välillä ei. Toiset arvostavat, toiset kummaksuvat. Jotkut ehkä jopa vähän pelkäävät. Ajattelevat varmaan, että joutuisivat jonain päivänä tekemään jotain samankaltaista. Haluan ajatella, että tyhmänrohkeudesta on kuitenkin loppuviimeksi enemmän hyötyä kuin haittaa.

Irtipäästämisen tuska

Elatusvelvollisuus päättyi viime yönä puolilta öin. Ei tuntunut erityisemmin miltään juuri sillä hetkellä. Varmaan osin siksi, että nukuin. Sekin saattaa vaikuttaa, että en usko tuon nuorimmaisen keräävän kamojaan vielä ihan hetkeen. Keskimmäinenkin vielä aprikoi tulevaisuuttaan ja viihtyy maksuttoman jääkaapin läheisyydessä ilmeisen hyvin. Kuopuksen ajokoe on tänään iltapäivällä. Lupailin jo vähän museoautojakin käyttöön, jos ajolupa heltiää. Toivotaan parasta. En ole ihan varma tosin, miten se tässä kohtaa määritellään.

Ikäkriisin aihioita tästä kesästä on tavallistakin runsaammin tarjolla. Viimeöisten tapahtumien lisäksi näköpiirissä siintää omat viisikymppiset ja sitten on vielä se poliisin uhkaama ajokortin menetys. Hassua muuten, miten ympärillä olevat samanikäiset näyttävät ja vaikuttavat niin kovin ikääntyneiltä ja itsellä edelleen aamuisin peilistä katsoo se sama suunnilleen 25-vuotias kaveri. Tietysti se italialaisen filmitähden näköinen tyyppi, joka asuu meillä, on oma lukunsa. Ei tunnu vuodet tehoavan häneenkään. Varmaan meidän sisäilmassa on jotain.

Varsinaisen kimmokkeen päivän blogille antoi kuitenkin eilinen lounas Harjunpään Antin kanssa. Antista saa muuten aikaan kaikkia kivoja Harjunpää-aiheisia sanaleikkejä. Antti ei tykkää niistä, niin ei laiteta tähän. Antti sanoi mielestäni äärimmäisen viisasti, että ihmisten pitäisi keskittyä enemmän niihin asioihin, jotka tuovat iloa elämään.  Antti on viisas ja tämä oli helmi.

Aika on kuitenkin rajallinen. Että saat iloa elämään, pitää luopua jostain joka ei sitä iloa tuo. Se on erilaista irtipäästämistä kuin noista valtavasti elämäniloa tuovista itsenäistyvistä lapsista luopuminen. Jotenkin ehkä luulisi sen olevan helpompaa. Ei se aina kuitenkaan ole. Lapsista on lopulta pakko ainakin joltain osin luopua. He pitävät siitä yleensä itse huolen.

Muista ei niin paljon iloa tuottavista aiheista täytyy itse proaktiivisesti ymmärtää päästää irti. Ne voivat olla ihan mitä vain. Ajattelin itse käyttää tänään jonkun verran aikaa siihen, että listaan näitä asioita. Asioita, jotka eivät tuo iloa elämääni, mutta kuluttavat aikaani ja energiaani. Sitten teen suunnitelman niistä luopumiseksi.

Blogin laittaminen tauolle huomenna on ollut suunnitelmissa jo jonkin aikaa. Eilisen tekstin jälkeinen palauteryöppy on saanut vielä pohtimaan asiaa. Tämä kirjoitus myös. Kirjoittaminen ja positiivinen palaute tuovat nimittäin iloa elämään.  Koska aiheita ei päähän koko ajan ihan solkenaan tule, jatkaminen jää mietintään silti. Perjantaina sitten tiedämme, miten kävi

Miten väärin blogia edes voi kirjoittaa?

Luin tänään luomisentuskassa usemmankin blogikirjoituksen tai artikkelin siitä, millainen on hyvä blogiteksti. Iski aivan käsittämätön rimakauhu. Minä olen kirjoittanut tätä kohta kaksi vuotta eikä minulla nähtävästi ole ollut mitään käsitystä siitä, miten näitä kirjoitetaan. Olisi näköjään pitänyt kysyä googlelta ennen kuin alkaa hölmöilemään.

Ennen kuin blogia edes aloittaa kirjoittaa, pitäisi aivan ehdottomasti kiinnittää huomiota blogin nimeen. Sen pitää liittyä aiheeseen ja kertoa lukijalle, mistä on kysymys. No minähän voin aina syyttää Rannelman Jakea siitä, että ostin aikanaan ne autot ja Haikaman Tapsaa sitten tuosta virkanimikkeestä, joka kopioitui blogin nimeksi. Vikaan meni joka tapauksessa

Seuraavaksi opin, että laatu korvaa määrän. Ei pidä kirjoittaa liian usein. Ainoastaan silloin, kun on jotain sanottavaa. Minä hölmöläinen olen kirjoittanut joka päivä. Oli asiaa tai ei. Minulle tämä on terapiaa. En vain ole ymmärtänyt arvostaa teitä lukijoita.

Hyvässä blogissa on kiinnostavat kuvat ja ne on aseteltu tyylikkäästi ja luettavasti siten, että kuvat ja teksti on visuaalisesti tasapainossa. Just. Kuviako tässä vielä pitäisi alkaa ottamaan, että jotakuta kiinnostaisi? Kamalan vaivalloista lisäksi alkaa niitä tänne lataamaan. En osaa tätäkään.

Aihepiirin pitää olla tarkasti rajattu. Sanatarkka lainaus. Lukijan pitää osata yhdistää yksittäiset blogaukset toisiinsa. Blogin kirjoittajan tehtävä on luoda aihepiiri ja pysyä siinä. Tämäkin on mennyt niin päin seiniä kuin ikinä olla ja saattaa. Minä olen kirjoittanut ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä. No - voihan siitä sanoa, että se on aihepiiri. Ei kuitenkaan tarkasti rajattu.

Kommentit ja kommentoijat pitää huomioida. Aijaa. Miksiköhän? En ole tätäkään tajunnut, vaikka varmaan jo ihan arkiset kohtelaisuussäännötkin sitä edellyttäisivät.

Sentään olen yrittänyt olla aika tarkka kieliasusta, vaikka en ihan kaikkia oikeinkirjoitussääntöjä kunnioitakaan. Ehkä tästä ainakin puolikas suorituspiste kuuluu, Persoonaakin olen laittanut peliin. Välillä varmaan vähän liiankin kanssa.

No puoltatoista noin  seitsemästä perussäännöstä olen ymmärtänyt noudattaa. Pääseekö tällä edes luokaltaan? Tuleeko ehdot?

Vanhemmuus johtamiskouluna

Kuopuksen ylihuominen 18-vuotispäivä on väkisinkin laittannut aivosoluja liikkeelle. Vaikka vanhemmuus on elinikäistä, niin oman lapsen saaavuttaessa täysi-ikäisyyden joku osajoukko isyydestä on tullut hoidettua. Eilen oli vielä erinomaiset olosuhteet, kun sattumalta koko jälkikasvu oli koolla. Grillattiin ja juteltiin. Päällimmäisena taisi olla nuorimmaisen lähestyvät kutsunnat. Isoveljillä oli paljon hyviä neuvoja siitä, mihin mahdollisesti kannattaisi hakeutua.

Tämä minun testilaboratorioni on ollut monessa mielessä hyvin tavallinen. Sellainen perinteinen ydinperhe, jossa kaikilla lapsilla on samat vanhemmat. Lisäksi meillä on ollut sellainen jopa vanhanaikainen roolijako, että vaimoni on viettänyt lasten kanssa melkein kaikki mahdolliset perhe-ja vanhempainvapaat. Minä olen keskittynyt työntekoon. Toki olen mielestäni tästä roolituksesta huolimatta viettänyt paljon aikaa lasteni kanssa.

Kirjoitin pari viikkoa sitten äitiyden merkityksestä työelämävalmennuksena. Siitä ei tietenkään ole omakohtaista kokemusta, mutta sitäkin enemmän havaintoja. Vanhemmuus taas sitten on äärimmäisen henkilökohtaista. Hetkittäin on jopa aika hankalaa irroittautua siitä ja analysoida sen aiheuttamia muutoksia omassa toiminnassaan ja ennen kaikkea ajattelussaan.

Yritän silti saada jotain irti. Ensimmäinen ja ehkä tärkein asia, jonka olen vanhempana oppinut on, että toisen puolesta ei voi päättää mitään. Ei mitään.  Totta kai voi yrittää vaikuttaa niihin päätöksiin. Silti jokainen vähänkään vanhemman lapsen vanhempi tietää turhankin tarkkaan mitä tarkoitan. Jokaisella on oikeus tehdä omat virheensä.

Toiselle sijalle asetan kuuntelemisen taidon. Voi kunpa olisin osannut 20 vuotta sitten kuunnella enemmän. Ottaa vastaa sen hiljaisen ja usein jopa kokonaan äänettömän palautteen, joka lapsilta tuli. Lukea ilmeet kasvoilta ja regoida. Nyt osaan paremmin. Toivon, että siitä on hyötyä jälkikasvunkin kanssa. Työelämässä ainakin on.

Kolmas ja varmaan kriittisyydessään yhtä tärkeä kuin kaksi muuta on kärsivällisyys. Minä olen perusluonteeltani sellainen nollasta sataan sadasosasekunnissa ihminen. Kiihdyn nopeasti ja lepyn vielä nopeammin. Silti nuorempana raivosin lapsille turhaan. Korotin ääntäni ja olin vihainen. Luulin, että se auttaisi minua onnistumaan. Asia oli päinvastoin. Kun eräänä päivänä päätin lopettaa huutamisen, auktoriteettini lisääntyi ja välit lasten kanssa lähenivät. Töissä en nyt muutenkaan juuri ole ääntäni korottanut, mutta olen kimpaantunut helposti. Nykyisin sitä ei juurikaan tapahdu. Asiat asioina ja suunta eteenpäin.

Maailma valmiiksi 20 päivässä

Toukokuun loppuu alkaa olla käsillä. Vauhti kiihtyy.  Aika loppuu. Sitä on jäljellä enää muutamia hassuja viikkoja. Juhannukseen mennessä pitää olla valmista. Tai no ehkä heinäkuun alku riittää.

Niin minkä pitää olla valmis? No maailman. Kaksi kertaa vuodessa se pitää saada valmiiksi. Jouluksi ja juhannukseksi. Tämä kaksi kertaa vuodessa toistuva naurettavuus ansaitsee kyllä oman blogitekstin.

Varmaan suurin osa lukijoista tunnistaa tämän hölmöilyn omassa ja kanssaihmisten toiminnassa. Mistä tämä vimma tulee? Sen on pakko olla jotenkin geneettistä tai erityisen syvällä kulttuurissa. Mikään muu ei selitä sitä, että me kaikki joukkovoimalla tämän aina toteutamme.

Olen mielessäni pohdiskellut ilmiön syitä. Lähestyvä lomakausi on varmasti yksi niistä. Suurimmalle osalle meistä on helpompaa heittää vapaalle, kun on tunne siitä, että on vähän vähemmän tehtävää lomien jälkeen. Toinen saattaa liittyä kvartaalitalouteen ja siitä syntyvään paineeseen tehdä tuloksia. Kolmas on varmasti se, että tiukan deadlinen lähestyminen oikeasti kiihdyttää asioiden valmistumista. Minulla on siihen liittyvä ihan henkilökohtainen mottokin. Moni asia jäisi tekemättä, jos viime tippaa ei olisi. Neljäntenä syynä voi olla sekin, että monet kokevat, että ansaitakseen loman, on tehtävä töitä kaksin verroin.

Jos me kaikki ihan oikeasti kollektiivisesti pysähtyisimme pohtimaan tätä, niin olisimme luultavasti aika yksimielisiä siitä, että ei tässä paljon järkeä ole. Elokuinen työpäivä on oikeasti ihan yhtä tuottava ja toimiva kuin vaikkapa kesäkuun viidestoista. Nykyisellä toimintamallilla väsytämme itseämme turhaan. Väsy alentaa työtehoa. Väsy ja kollektiivinen paine kiristävät tunnelmaa. Kellään ei enää ole kivaa.

Tietenkin deadlinet täytyy pitää ja kvartaalitulokset tehdä. Uskon silti muutokseen. Ehdotan, että luovumme tästä haitallisesta käytännöstä.

Museonhoitajan haaste

Oikeasti on ollut aika hauskaa huomata, miten ihmiset suhtautuvat minuun hitusen eri tavalla, kun taas kirjoitan tätä blogia. Tai no eivät ihan kaikki, mutta aika monet. Olen jopa onnistunut saamaan ihan vähän brändiä aikaiseksi, koska töissä useampikin ihminen puhuttelee minua museonhoitajaksi. Sinällään ihan hyvä, että tuli tuollainen aika persoonallinen nimi aikanaan tälle blogille valittua.

Normaaliakin idearikkaampi ja suositumpi kevätkausi on pikkuhiljaa tulossa päätökseensä. Päivänpolttavat aiheet on käsitelty ja kesätauko häämöttää. Yritän sinnitellä toukokuun loppuun ja pitää sen jälkeen taas luovan tauon.

Takaisin asiaan.

Vaimo varoitteli kerran, että kannattaa varautua siihen, että minulle täysin tuntemattomat ihmiset saattavat tietää minusta yllättävän paljon. Siihenkin olen jo tottunut. Työhaastatteluihin tulevat ovat usein minut googlanneet ja löytäneet tekstini. Jotkut ovat niitä ihan selkeästi jopa lukeneet.

Vielä enemmän törmään nykyisin siihen, että sellaiset puolitutut, joista en itse tiedä juuri mitään, hymyilevät, kun kohdataan. He siis tietävät. He lukevat. He valaistuvat joka päivä.

En kuitenkaan koe sitä kiusalliseksi tai mitään. He tietävät minusta merkittävästi enemmän kuin minä heistä. Se on silti minun oma valintani. Siltikään en voi välttyä ajattelemasta sitä, mitä kohtaamani ihmiset näistä kirjoituksista ajattelevat. Tutummat kertovat. Puolitutut jättävät kertomatta.

Ajattelinkin siksi kokeilla jotain hiukan aiemmasta linjastani poikkeavaa. Haastan teidät. Kun seuraavan kerran kohdataan, tartu hihasta ja kerro. Kerro miksi luet ja mitä tykkäät. Sano ihan mitä vaan. Arvostele. Kummastele. Kehu. Kerro omasta tirkistelynhalustasi.

Tykkään palautteesta. Kestän hyvin myös kritiikkiä. Tottakai palautteen voi jättää someenkin, jos ei halua kasvokkain jutella.

Vinkkinurkka teini-ikäisten vanhemmille

Oletteko koskaan kärvistelleet teini-ikäisenne kanssa? Miettineet miksi se ei puhu mitään vaan ainoastaan sulkeutuu omaan huoneeseensa. Kävelee ohitsenne ja suorittaa hädin tuskin silmin havaittavan liikkeen niskallaan. Ei kuule mitään, koska musiikki pauhaa niin kovaa kahdensadan euron kuulokkeista. Sulkee oven nenän edesta, kun haluaisit keskustella. Tai sanoo legendaarisen sanaparin "ihan sama".

Meillä näitä yllä olevan kaltaisia tyyppejä on pyörinyt nurkissa vajaa kymmenen vuotta. Parhaiten niihin saa kontaktin rahalla ja aina joskus whatsappilla. Kaikki muu on aika turhaa.

Tiesittekö, että on olemassa lisenssi, jolla nämä saa kommunikoimaan normaali-ihmisten tavoin? Ihmeellinen paperi, joka ratkaisee kaikki ensimmäisessä kappaleessa kuvatut ongelmat.

Lisenssin myöntää Trafi ja se taitaa maksaa kuusikymppiä. Se on voimassa vuoden kerrallaan. Sen nimi on opetuslupa. Aivan maaginen paperi eikä siis kustanna juuri mitään. Toki lisäksi tarvitsee auton ja opetuspolkimen. Auto nyt lähes väistämättä on jokaisella teinin vanhemmalla eikä se poljinkaan maksa juuri mitään. Todella halvalla pääsee siis.

Se opetuslupa nimittäin mahdollistaa sen, että 17-vuotias on pakotettu aina kaksi tuntia kerrallaan olemaan kanssasi autossa. Täysin suljetussa tilassa, josta ei pääse pakenemaan. Hän ei voi käyttää kuulokkeita eikä paeta kännykälleen. Hän siis ajaa sitä autoa. Sinä istut vieressä ja saat päättää oikeastaan kaikesta. Hänen on pakko kuunnella sinua ja noudattaa antamiasi ohjeita. Empiirinen havaintoni on, että ne alkavat myös puhua. Muutaman harjoittelukerran jälkeen keskustelu on suorastaan lennokasta.

Vähän kieli poskessa kirjoitin. Meidän pojat ei ihan tuon ykköskappaleen kuvauksen mukaisia ole. Silti on ollut käsittämättömän hienoa opettaa heidät ajamaan. Varmuudella voin sanoa, että jokaisen kohdalla tuo kokemus on ollut ainutkertainen juuri niiden keskusteluiden vuoksi. Pojilta olen oppinut näiden tuntien aikana todella paljon. Ennen kaikkea nuorten maailmankuvasta.

Harmittavasti kaikki tämä lähenee loppuaan. Ensi keskiviikkona on nuorimmaisen ajokoe. Sitten opetuspoljin joutaa eläkkeelle.

Miehen euro on 50 minuuttia

Jatkan tänne vielä niitä mielenkiintoisia pohdintoja, joita viimeaikaiset keskustelut 17-vuotiaamme kanssa ovat saaneet aikaan. Kuopuksemme on edelleen sitä mieltä, että tämä keski-ikäisten työelämä soveltuu heidän ikäluokkansa tarpeisiin kehnonlaisesti. Aiemmin tuli kirjoitettua jo siitä läsnäolovelvoitteesta ja sen kummallisuudesta. Tänään lisää kummeksunnan aihetta.

Toki minäkin sitä kummeksun. Nimittäin suoriteperusteista työmarkkinakäytäntöä. Se ei oikeasti enää kovin hyvin sovellu edes nykyaikaan puhumattakaan tulevaisuudesta. Se, että työntekijälle maksetaan ajankäytöstä, on varsin todennäköisesti perua teollisuusaikakaudelta. Silloin oli varmasti hyvä idea valvoa, että kaikki viettävät hihnan ääressä sen työehtosopimuksessa määritellyn aikaviipaleen päivästä toiseen.

Ajatellaan vaikka tilannetta, että tilaan itselleni metallitavaraa faxilla kuopiolaisesta lyhyttavaraliikkeestä ja pyydän kohteliaimmin, josko liike voisi jättää tavaran postin kuljetettavaksi tänne Parolaan. Ajattelen, että lyhyttavaraliike hoitaa homman ja postituksen. Minä maksan viulut. Minä en kuitenkaan maksa siitä, että pakettia kuljetetaan vaan siitä, että saan sen perille. Niin luulisin monen muunkin teistä ajattelevan.

Työmarkkina ei toimi tällä tavalla. Opettajalle ei makseta siitä, että lapset oppivat eikä konsultille siitä, että asiakas on tyytyväinen ja liiketoiminta kukoistaa. Heille maksetaan siitä, että he antavat aikansa työnantajan käyttöön.

Totta kai ymmärrän, että tämä on aika universaali käytäntö ja tietyllä tavalla oikeudenmukainenkin. Silti meidän keski-ikäisten on pakko olla valmiina, kun nämä milleniaalit ja heitä seuraavat uudet sukupolvet kyseenalaistavat nämä meidän ikiaikaiset lait. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin suuntaan työmarkkinakäytännöt muuttuvat. Ainoa mistä olen varma on, että nykyisenkaltaiset rakenteet eivät kauaa kestä.

Toivottavasti saan vielä joskus kokea sen uuden uljaan työelämän, jonka omien lasteni sukupolvi meille luo. Kiinostaa ja hiukkasen hirvittää samaan aikaan.

Mitä Honda-mies sanoo?

Nykynuorisolla ei enää ole sitä meidän nuoruuttamme kärsimykseen asti riivannutta juttua, että kaikkien pitää olla mahdollisimman samanlaisia.

Otsikon teksti tulee omista kokemuksista alakoulun ensimmäiseltä luokalta. En osaa sanoa, oliko tämä pelkästään hämäläinen juttu vai oliko samankaltaista muotia muuallakin. Joka tapauksessa muistan elävästi, että koulun aloittavalla miehenalulla piti olla reppu, jossa oli jonkun japanilaisvalmisteisen moottoripyörän merkkiä imitoiva logo.

Minä ja äitini olimme suuressa ymmärtämättömyydessämme päätyneet reppuun, jossa luki Honda. Se oli virhe, koska luokkakaverini antoivat nopeasti ymmärtää, että reppu oli trendikäs vain, jos siinä luki jokin kolmesta muusta - komeammalta kalskahtavasta merkistä: Yamaha, Suzuki tai parhaassa tapauksessa jopa Kawasaki. Honda-mies sijoitettiin automaattisesti ryhmään ynnä muut.  Honda mies myös ansaitsi tulla kiusatuksi. Ei tietenkään samassa mittakaavassa kuin vaikka sellainen koulutulokas, jolla oli kiharat hiukset tai jotain muuta lievää ulkonäöllistä poikkeamaa suhteessa valtavirtaan. Minun eloni oli sentään koko ajan ihan siedettävää pienestä pilkasta huolimatta. Näillä toisilla oli varmaan aika paljon työläämpää.

Kuitenkin nykyisin olen aika varma, että Hondan taannoinen erilaisuutta ihannoiva mainoskampanja oli saanut alkunsa näistä Tuomelan alakoulun tapahtumista vuodelta 1975 ja minä olen toiminut kampanjan jonkunnäköisenä esikuvana. En vain silloin sitä vielä tiennyt ja luulin erilaisuuteni olevan pelkkää taakkaa.

Niin siis kuvitelmani nykymenosta on toisenlainen. En tietenkään ihan konkreettisesti tiedä, mutta sellainen fiilis syntyy, että yhteiskunta, koulujärjestelmä ja jopa ihan jotkin yksilötkin ihailevat erilaisuutta. Hienostokielellä sitä kutsutaan diversiteetiksi. Sitä pitää olla mielellään ihan kaikkialla ja se on erityisen hienoa jopa.

Minusta tällainen on uskomatonta. Että olemme saaneet 40 vuodessa näin paljon muutosta aikaan. Jotkut saattavat pitää sitä jopa itsestäänselvyytenä, mutta ei se sitä meille 60- ja 70-lukulaisille ole. Hienoa, että maailma ja yhteiskunta kehittyvät.

Kuilu ja kuinka se ylitetään

Kirjoitin eilen milleniaaleista ja siitä, miten he suhtautuvat sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen digitaalisesti. Samaan aikaan näiden kummalisten pohdiskelujen ja kirjoitusten kanssa elän myös jollain tavalla normaalia elämää. Muiden askareiden ohessa opetan nuorimmaista opetusluvalla henkilöautoa ajamaan. Siinä samalla ja muutenkin tulee välillä juteltua kaikenlaista. Eilen keskusteltiin juurikin siitä, mikä tämän uuden sukupolven odotus on työelämälle.

Pikkuhiljaa omia lapsia kuunnellessa alkaa hahmottua se kuilun leveys. Tarkoitan sitä kuilua, joka on sen välissä miten minä suhtaudun yhteiskuntaan tai työelämään ja miten 17-vuotias poikani ne näkee. Oman lapsen kanssa keskustellessa sen eron hahmottaminen on vieläpä todella konkreettista. Eroaa oikeasti aika lailla tutkimustiedon tai nettiartikkelin lukemisesta. Tuossa pojassa on niin paljon samaa kuin minussa 30 vuotta sitten, että on ainakin jollain tavalla mahdollista hahmottaa, miten erilainen oma elämäni olisi ollut jos en olisi syntynyt EIK (ennen internetin keksimistä).

2000-luvulla syntyneet eivät siis ole eläneet ilman internettiä. Oikeasti eivät ole. He eivät mene nettiin. He ovat siellä. Heille maailma on todella paljon digitaalisempi kuin meille. 60-luvulla syntynyt voi oppia käyttämään kaikkia samoja somepulakkeita tai -appeja kuin nuorempikin. Me voimme kehittyä taitavaksi tubettajiksi tai tulla suosituiksi Instagramissa. Varmaan joku jo onkin.

Se mikä tämän päivän keskustelussa jysähti tajuntaan kuin se kuuluisa metrin halko, oli ymmärrys ajattelutavan eroista. Me olemme tottuneet jäsentämään kaiken analogisen maailman kautta. 60-luvulla syntynyt ei useimmiten voi hyväksyä Facebook-kaveriksi sellaista ihmistä, jonka kanssa ei ole mitään kosketusta analogisessa maailmassa. Milleniaali voi pitää ystävänään Ukrainalaista kaveria, jonka kanssa pelaa sotapelejä, mutta jota ei ole koskaan tavannut.

Meille ihmissuhteen lähtökohtainen määritelmä on, että ollaan joskus tavattu. Ihmissuhteen jatkumisen määritelmä on, että tavataan uudelleenkin tai ainakin soitetaan. Jotain konkreettista ja analogista pitää olla.

Nämä uudet ihmiset eivät enää ajattele niin. Tästä ne törmäyskurssit tulevat. Tämä jos mikä tulee vaatimaan paljon sitä kuuluisa näkökulman vaihtamisen taitoa.

Etäpäivä - työtävieroksuvien luusereiden vapaapäivä

Otsikolla on tarkoitus kerätä maksimimäärä klikkejä. Vaikka on siinä pointtikin. Eräs alalla työskentelevä tuttavani nimittäin kertoi taannoin, että hänen työpaikallaan sai tehdä etätöitä joulun ja uuden vuoden välissä vain jonkun aika korkean viskaalin luvalla. Saattooi olla jopa, että lupaa piti hakea johtoryhmästä saakka. Se kertoo minusta siitä, että monilla erityisesti 50- ja 60-luvulla syntyneillä on edelleen kummallisia käsityksiä etätyöstä. Että se tarkoittaa joko sitä, että ei tehdä työtä ollenkaan tai että tehdään töitä vähemmän tai huonosti.

Fyysinen läsnäolo on muka tärkeämpää kuin lopputulokset. Onneksi tällä osa-alueella maailma muuttuu nopeasti. Nopeammin kuin olisin joitakin vuosia sitten uskonut. Se on hyvä, koska nyt työelämään saapuva milleniaalisukupolvi edellyttää meiltä kokeneemmilta kaupunkilaisjärjen käyttöä ja järkevää joustoa. Hehän ovat monesti tottuneet hoitamaan ihmissuhteitaankin etänä erilaisten applikaatioiden avulla.

Mitä olen noita omia milleniaalejani seurannut niin tiedän varmuudella, että ihmiset kohtaavat toisiaan vähemmän tulevaisuuden työpaikoilla. Yhteydenpito tehdään ajasta ja ennen kaikkea paikasta riippumatta pääosin digitaalisesti. En pidä tätä kehitystä pelkästään positiivisena, mutta se on silti vääjäämätöntä. Kaikki mikä voi digitalisoitua, digitalisoituu. 

Siksi etätyö on meille keski-ikäisille hyvää harjoitusta tulevaisuuden yhteiskuntaa ajatellen. Kun harjoittelee proaktiviisesti tulevaisuuden työkulttuuria, on huomattavasti helpompaa sitten aikanaan olla osa sitä. Itse vietän tänään etäpäivää. Se ei usein onnistu, kun tapaamisia keski-ikäisten kanssa on niin paljon. Aloitin päivän kahdeksalta ja jatkan suunnilleen iltakuuteen. Saan tyypillisesti tällaisena päivänä 2-3 kertaa enemmän aikaan kuin normaalipäivänä. Työnantajan ei tarvitse murehtia.

Virkavalta uhkailee

Sain eilen postia poliisilta. Sävy oli uhkaava. Ajo-oikeuteni voidaan peruuttaa.

Aika provosoiva alku. Oikeasti siis sain kirjeen Trafilta ja poliisilta, jossa pyydettiin käymään lääkärintarkastuksessa ennen ensi lokakuun ensimmäistä päivää. Täytän silloin 50 vuotta ja 2 kuukautta. Sitä ennen pitää todistaa, että on riittävän terve ajamaan autoa.

Minulla ei ole ikinä ollut minkäännäköistä ikäkriisiä. Ei ainakaan ennen eilistä. Minä ajan n 70 000 kilometriä vuodessa ja nyt pitäisi todistaa, että olen siinä kunnossa, että voin jatkaa ajamista. Todennäköisesti siellä jotkut kolmekymppiset lähettelevät näitä kirjeitä ja toivovat, että saataisiin pappa pois pappabemarin ratista. Yksi riski vähemmän liikenteessä.

Lisäksi siinä terveystietokyselyssä kyseltiin kaikenlaista minun kannaltani pelottavaa. Käytätkö kuulolaitteita? Kyllä. Oletko koskaan nukahtanut rattiin? Olen. Viimeksi tosin 80-luvulla. Onko sinulla sydän- tai verisuonitauteja? On. Alkoholin käytöstä oli niin paljon kysymyksiä, että en edes muista niitä. Olen käyttänyt alkoholia sinä aikana kun minulla on ollut kortti. Olen luullut, että riittää, että ei aja humalassa. Nähtävästi auton ollessa tallissakin olisi syytä olla ilman viinaksia.

Onko minulla siis mitään mahdollisuuksia saada pitää korttiani? Millä minä lokakuussa töissä käyn? VR vähentää vuoroja sitä vauhtia, että ei uskalla edes ajatella sitä vaihtoehtoa. Onneksi on nuori vaimo, joka on lupautunut kuskaamaan tarvittaessa.

Ymmärrän, että tarkastus on tarpeellinen. Mielestäni se kolahti postilaatikkoon turhan nuorelle henkilölle. No toisaalta sitä sanotaan, että aina vain nuoremmat ja nuoremmat ihmiset täyttävät 50. Pitää harvinaisen hyvin paikkansa.

VLV = viikonloppuvapaa

Taisin tuossa jo viikon kuluessakin mainita, että oli jotenkin normaalia kiireisempi viikko. Kohtuullisen paljon kaikkea tekemistä: tapaamisia, suunnittelua, ihmisten ja asioiden johtamista. Sitä aika samaa, mitä nyt tulee yleensäkin tehtyä. Tälle viikolle näitä riitti sen verran, että päivät venyivät iltaan asti. Se sopi sinänsä hyvin, kun vaimollakin oli sama tilanne. Lapset eivät sillä tavalla meidän kahden fyysistä läsnäoloa enää tarvitse kuin joskus ennen.

Alkuillasta kotiin ajellessa mietin viikonloppua ja muistin tuon otsikon legendaarisen kirjainyhdistelmän VLV. Jos joku ei tiedä, niin se on armeijatermistöä. Tai ainakin oli joskus kultaisella kahdeksankymmentäluvulla, kun minä omaa varusmiespalvelustani suoritin. Silloin se tarkoitti kotilomaa, joka alkoi lauantaina klo 12 ja päättyi sunnuntaina klo 24. Varusmiesjohtajat saivat nauttia tunnin pidempään, kun loma loppui vasta maanantain puolella klo 01:00. Tuota herkkua oli tarjolla yleensä kaksi viikonloppua kolmesta. Sen yhden sai sitten viettää siellä valtion poikaleirillä palautuen. Palautumiseen tuo 36 tuntia oli aika lyhyt aika. Varsinkin kun siitä piti saada kaikki irti eikä nukkumaan kovin paljoa yleensä ehtinyt. Varmasti nuorena jaksoi paremmin.

Työelämän viikonloppuvapaista meidän on varmaankin syytä kiittää ensiksi kristinuskoa, joka sai aikaan lepopäivän pyhittämisen ja sitten ammattiyhdistyksiä, jotka venyttivät viikonlopun kaksipäiväisiksi. Hassua sinänsä, että olen nähtävästi tästä velkaa kahdelle instanssille, joita molempia olen pitänyt vähän menneen ajan juttuna. Kiitos silti.

No ei tästä nyt ollut tarkoitus tehdä mitään ruudinkäryistä hylsyjenkeräilymuistelmaa eikä myöskään dokumenttia suomalaisen yhteiskunnan muutoksista vaan kirjoittaa viikonlopusta. Erityisesti viikonlopun merkityksestä haasteellisen työviikon jälkeen. Se on nimittäin kullanarvoista.

Pitäkää  hyvät ihmiset kiinni tästä kirkon ja ammattiyhdistysaktivisitien meille hankkimasta edusta. Kahdesta viikottaisesta vapaapäivästä siis. Minä ainakin koen että tämä meillä käytössä oleva 5/2 malli on oivallinen suhde rasituksen ja levon tai työn ja vapaa-ajan välillä.

Edellisessä työpaikassa ikäänkuin hiljaisesti edellytettiin, että työt aloitetaan sunnuntaina puolen päivän jälkeen. Tässä nykyisessä juuri kukaan ei tee viikonolopputöitä. Ero on ratkaisevan suuri. Kahden päivän palautuminen on sopiva. Yksi päivä ei yksinkertaisesti riitä. Eikä tämä pohjaudu pelkästään omaan kokemukseen. Kyllä sen huomaa ja huomasi työkavereistakin.

Hyvää viikonloppua kaikille kenellä VLV napsahti kohdilleen.

Pomoblogi

Olin torstaina syömässä yhden entisen pomoni kanssa. Ei oltu oikein nähty pitkään aikaan. Oli kiva vaihtaa kuulumisia ja tuntui muutenkin siltä, että molemminpuoleinen arvostus oli säilynyt, vaikka aikaa oli välissä vierähtänytkin.

Lounasseurana ollut entinen esimies oli yksi niistä noin viidestä, joiden tekemiseen olin aikanaan niin tyytyväinen, että olen ottanut jotain heiltä omaan esimieskeinovarastooni matkaan. Loput ovat sellaisia, että ei niin paljon ole jäänyt lapsenlapsille kertomista. Tässä kohdassa entiset pomot voivat sitten sisimmässään arvuutella, kumpaan ryhmään kuuluvat.

Vaikka ei minun esimiehenäni oleminen mitään kovin herkkua ole sekään voinut olla. Jossain vaiheessa nimittäin neljä perättäistä pomoani joko irtisanottiin tai heille muulla tavalla kerrottiin, että palveluksia ei enää tarvita. Kummallisinta on, että noista mainitsemistani viidestä hyvästä pomosta kaksi koki tämän kohtalon. Ilmeisesti hyville esimiehille ei ole juurikaan tarvetta.

Oma lukunsa on sitten tämä oman bloginkin ansainnut kaveri, jonka esimiehen virkaa koitan hoitaa. Arvatkaa onko paineita?

No joka tapauksessa. Olen kovasti siis yrittänyt oppia esimiehiltäni jotain joka kerran. Jokainen on ollut kovin erilainen ja hoitanut tehtävää eri tavalla. Siksi eri jutut ovat jääneet mieleen eri tyypeiltä.

Eräs harvoista naispomoistani ei koskaan jättänyt positiivista palautetta antamatta, kun sen paikka oli. Se on oikeasti tärkeää. Toinen taas opetti sen, että voi oikeasti kohdella tasapuolisesti kaikkia, vaikka olisi miten heterogeeninen porukka tahansa. Kolmannelta opin, että kaiken kunnian voi oikeasti aina antaa koko tiimille. Vaikka sitten olisi yön yli yksin puurtanut asiat valmiiksi. Neljäs opetti sen, miten tiimi kootaan niin, että se on enemmän kuin osiensa summa. Kaikki hyviksi luokitteleman esimiehet ovat olleet pitkäpinnaisia ja kärsivällisiä. Minä taidan tarvita sellaisen.

Tarinan opetus on, että esikuvilla on todella iso merkitys. En olisi tässä ilman näitä ihmisiä. Heidän esimerkkinsä ja opastuksensa ansiosta saan tehdä näin upeaa työtä.

Jyräävä setämies

En lue enää juurikaan paperisia sanoma- tai aikakauslehtiä. Uutiset ja ajankohtaiset asiat löytyvät digimediasta nopeammin ja ajatasaisemmin. Ehkä juuri siksi vaimo kiikutti eteeni hesarista revityn jutun, jossa kerrottiin työpaikan jyristä. Niistä ihmisistä, jotka jyräävät mielipiteillään muut. En lukenut juttua kovin tarkkaan. Lähinnä silmäilin. Mielikuvaksi jäi, että se oli jonkun nuorehkon naisen kirjoittama. Joka tapauksessa siinä puhuttiin jyräävistä setämiehistä ja niiden kohtaamisesta. Ainakin jotain sinnepäin. Olin ajatellut lukea jutun tarkemmin, mutta leike oli jo hävinnyt, kun olisin siihen seuraavana päivänä perehtynyt tarkemmin. Eipä tulee enempää plagioitua kuin tuo otsikon sanapari.

Epäilen, että vaimo toi paperin, koska epäilee minun edustavan otsikon ihmistyyppiä. Virallinen selitys oli jotain sen tapaista, että toi artikkelin ihan varalta. Jos vaikka sattuisin kohtaamaan työelämässä jyrätyyppejä. Tarkoitus pyhittää keinot. En uskonut sanaakaan.

Siitä se sitten taas alkoi. Turhan aikainen pohdinta. Olenko minä jyrä? Entä setämies?

Ihan ensiksi oli pakko tutustua vähän tähän setämies käsitteeseen. Se ei ollutkaan ihan niin negatiivinen kuin mikä mielikuvani sanasta oli. Varsinkin kolme setämiehen arkkityyppiä opiskeltuani totesin, että sana voi olla jopa positiivisesti latautunut. Hyvä juttu kaikille meille keski-ikäisille miehille.

Jyräasiaa jouduin pohtimaan vähän tarkemmin. Olen kovaääninen, voimakastahtoinen sekä jossain määrin huomionhakuinen. Kaiken lisäksi minulla on paljon mielipiteitä. Jokainen ymmärtää, että minun kaltaisteni ihmisten on helppoa lipsua jyräosastolle. Ihan varmasti lipsunkin silloin tällöin.

Itsensä ja omien heikkouksiensa tuntemisesta on kuitenkin se hyöty, että alkaa tajuamaan omasta tekemisestään niitä negatiivisia piirteitä. Ei tietenkaan aina eikä koko ajan, mutta ison osan ajasta. Vaikka aina joskus edelleenkin jyrään ihmisiä, niin olen myös oppinut aika taitavasti hillitsemään itseäni. Antamaan toisille oikeuden mielipiteeseen ja puheenvuoroon.  Annan joskus jopa keskustelukumppanini olla oikeassa.

Tärkeä vai kiireinen?

Tykkään analysoida ja luokitella asioita. Laitan asioita usein kahteen luokkaan. Vaikkapa hyviin ja huonoihin, kiinnostaviin ja tylsiin, tai kehittäviin ja tarpeettomiin

Silti parhaita luokittelumalleja ovat mielestäni erilaiset nelikentät. Taisin jossain aiemmassa blogikirjoitushuumassa esitellä silloiselta kollegaltani oppimani nelikentän, jossa ihmiset luokiteltiin pätevä/mukava asteikolla nelikenttään. Teksti löytyy vielä jostain blogini uumenista, jos aihe kiinnostaa.

Jonkin aikaa sitten opin eräältä nykyiseltä kollegaltani itselleni uuden - tosi kiinnostavan - nelikentän. Siinä luokitellaan asioita - lähinnä kai työtehtäviä kahdella toisestaan riippumattomalla asteikolla. Asteikot ovat kiireinen ja tärkeä. Tässä nelikentässä minua on viehättänyt erityisesti sen samankaltaisuus tuon pätevä/mukava-nelikentän kanssa.

Viime aikoina töissä on ollut paljon tekemistä. Mielenkiintoista ja hektistä puuhaa on niin, että päivät kiitävät ohi ihan silmänräpäyksissä. Hetket ova lyhyitä. Nautin tästä, vaikka välillä vähän väsykin painaa. Tuota uutta nelikenttää olen tässä samalla opetellut käyttämään ja siitä on paljon hyötyä.

Luokittelun ääripäät ovat tässäkin tosi helppoja. Tärkeät ja kiireiset asiat pitää hoitaa heti. Ei-tärkeät ja ei-kiireiset voi jättää kokonaan hoitamatta. Jotenkin tämä priorisointi sujuu aika luonnostaan ja luullakseni lähes kaikilta.

Vaikeita ovat ne kaksi muuta. Jos ei yhtään pohdi, käyttää aikansa vain kiireisiin asioihin. Ne eivät useinkaan ole kovin tärkeitä. Esimerkiksi sähköpostit ja niiden lukeminen ovat aika harvoin erityisen tärkeitä nykyliiketoiminnassa. Oikeasti tärkeät asiat tulevat muista kanavista. Silti uudesta sähköpostiviestistä kertova kuvake saa nopeasti aikaa kiireen tuntua. Viesti on ikäänkuin pakko avata, vaikka lähes varmuudella voi sanoa, että se ei ole tärkeä.

Tärkeät, mutta ei-kiireelliset asiat sitten taas tahtovat hautautua kiireellisten asioiden jalkoihin. Jos priorisointia ei tee, nämä jäävät kokonaan tekemättä. Kuitenkin nämä ovat tyypillisesti niitä asioita, joista tulevaisuuden menestys riippuu.

Kahden viikon kokemuksella voin suositella menetelmää kaikille ajan riittämisen kanssa painiville. Nelikentät on ihania.

Huomiontarve ja sen tyydyttäminen

Minä olen kuusilapsisen perheen kolmas vesa. Sisarusvalikoimistani löytyy kaikki mahdolliset variaatiot. Isoveli, pikkuveli, isosisko ja kaksi pikkusiskoa. Harva varmaan kokee samantasoista keskimmäisen lapsen asemaa kuin minä olen kokenut. Kaiken lisäksi olin lapsena äärimmäisen syrjään vetäytyvä ja ujokin. Uppoudin omaan - lähinnä kirjojen ja lukemisen maailmaan. Viihdyin hyvin omissa oloissani. Luulen, että tuo lapsimäärä aiheutti sen, että vanhempani olivat aika tyytyväisiä, kun minä en tarvinnut huomioita samalla tavalla kuin keskiverto tenava.

Aiemmin kirjoitin siitä, miten pääsin ujoudestani. Seuraava vaihe oli varmasti seurausta lapsuudesta. Muutuin aika pikavauhtia kohtuullisen huomionhakuiseksi ja samaan aikaan miellyttämishaluiseksi. Kamala ansa näin jälkikäteen. Pitää saada paljon huomiota ja kaiken lisäksi sen pitää olla positiivista. Taistele tämän kanssa sitten.

Ajatteluani kehittämällä ja omaa itseäni kuuntelemalla olen päässyt pikkuhiljaa pois näistä vaivoista. Kun tajuaa, mistä kummalliset tarpeet kumpuavat, on helpompaa olla itselleen lempeä ja antaa muutokselle mahdollisuus.

On itse asiassa hyvinkin palkitsevaa oppia pois sellaisista käyttäytymismalleista, joista ei itsessään pidä. Toki tykkään huomiosta ja keskipisteenä olemisesta edelleenkin. Silti minun on nykyään huomattavan helppoa antaa tilaa toisillekin. En myöskään enää ajattele sitä, onko toimintani muille mieliksi. Työelämässä kaikkien miellyttäminen ei kuitenkaan ole mahdollista. Siksi sitä on turhaa edes yrittää.

Luottamus ja mistä se rakentuu?

IT-ala on varmasti yksi nopeimmin muuttuvista ja kehittyvistä aloista. Olemmehan tietyllä tavalla sen digitaalisen murroksen keskipisteessä. Muutos ei koske pelkästään teknologiaa vaan yhä enemmän myös tapaa toimia. Alan toimijoilta vaaditaan siksi poikkeuksellisen suurta muutosherkkyyttä monillakin tasoilla.

Yksi nopeimmin muuttuvista asioista on verkottuminen ja kumppanoituminen. Aiemmin kumppaneita haettiin tyypillisesti joko äärimmäiseen pitkään yhteistyöhön tai sitten hetkellisesti yhtä hanketta tukemaan. Pitkään yhteistyöhön lähdettiin kansainvälisten teknologiajättien kanssa ja hetkellistä käytettiin enemmän kotimaisten yritysten välillä. Kummankin tyyppisissä suhteissa vastuut määriteltiin tiukalla sopimuksella.

Nykyisin verkotutaan kovin eri tavalla. Osaamiskapeikoiden paikkaaminen, teknologiatarjoaman täydentäminen, resurssipuutteet, myynnin viiveet tai rekrytointivaikeudet voivat aiheuttaa sen, että kaverin apua tarvitaan. Itse saan myös erittäin paljon mielenkiintoisia yhteydenottoja alan pienemmiltä toimijoilta. Sieltä tulee usein hyvin mielenkiintoisia ja tuoreita näkökulmia ja sitä kautta uusia yhteistyömahdollisuuksia.

Tyyppillistä tämän hetken kumppanuudelle on, että tiukkoja sopimuksia ei enää rakenneta. Ei ainakaan alussa. Erilaisia mahdollisuuksia on niin paljon, että sopimuksia ei kukaan ehdi niin nopeasti kirjoittamaan. Yhteistyö perustuu siis luottamukseen.

Itselläni on meneillään hyvin mielenkiintoinen kumppanoitumisprosessi. Siinä toinen osapuoli on yhdellä vastuullani olevalla osa-alueella meidän suora ja oikeastaan lähes pahin kilpailija. Kumppanoitumisen alkusysäys jääköön kertomatta, mutta itse prosessi on ollut mielenkiintoinen. Nimenomaan siitä luottamusnäkökulmasta. Vaikuttaa nimittäin siltä että pääsemme tällä viikolla konkretian tasolle ja yhteisiin hankkeisiin.

Meitä on ollut molemmin puolin kaksi henkilöä yhteistyöstä sopimassa. Itselläni on ollut hyvin vahva luottamus sen onnistumiseen ensitapaamisesta saakka. Luottamus on ollut käsittääkseni molemminpuoleista. Se on rakentunut oikeastaan kahden elementin varaan. Avoimuus on ollut käsin kosketeltavaa. Molemmat ovat puhuneet kilpailijan kuulleen omista myyntihankkeistaan ja niiden etenemisestä. Se vaatii rohkeutta puolin ja toisin. Rehellisyys on sitten se toinen puoli. Jos toinen kertoo omasta myyntihankkeestaan, niin sen toisen on pidettävä siitä näpit erossa. Loppuviimeksi hyvin yksinkertaista.

Orastava luottamus olisi äärimmäisen helppoa särkeä pienellä virheellä. Yhden totuuden salaaminen tai tiedon vääränlainen hyväksikäyttäminen ja kaikki mahdollisuudet saisi vetää viemäristä. Minulla on karvaita kokemuksia siitäkin, kun vastapuoli on toiminut niin. Yhteistyö on aina päättynyt niin nopeasti kuin se on ollut mahdollista. Tällä kertaa niin ei käy. Oma luottamukseni on lisääntynyt jokaisella tapaamisella. Nyt on oikeanlaisia ihmisiä pöydän ympärillä.

Äitiyden ylistys

Tykkään ajatella ja analysoida ihmisiä ja heidän tekemisiään. Tunnistan ihmisten tunteita. Ymmärrän tunnereaktioita. Osaan jopa käsitellä niitä. Osaan keskustella naisten kanssa keskivertomiestä huomattavasti paremmin. Minussa on siis feminiinisiä luonteenpiirteitä. Mieslukijoille tiedoksi, että siinä ei ole mitään hävettäväää.

Kun kerroin eilen vaimolleni aikeistani kirjoittaa päivän blogi äitiydestä, hän totesi omaan lakoniseen tapaansa, että ethän sinä siitä mitään tiedä. Miten voisit siitä kirjoittaa? Enhän minä tietenkään äitinä olemisesta mitään tiedä, mutta sen verran olen elämässäni ollut äitien kanssa tekemisissä. että jotain on tarttunut. Olkoon tämä lievästi feminiinisen miehen näkökulma äitiyteen.

Työelämässä äidit ovat aliarvostettu voimavara. Olen havainnut, että äitiys valmentaa naisten työelämätaitoja tavalla, jota me miehet emme yleensä voi saavuttaa. He ovat tottuneita hoitamaan montaa asiaa yhtä aikaa. He kuuntelevat ja poimivat tiedonjyviä pienestä ja usein epäselvästä informaatiovirrasta. He pysyvät kylmäpäisinä kriisitilanteissa ja ovat ystävällisiä kaikille. Ennen kaikkea he huolehtivat kaikesta ja kaikista. He ovat tottuneita tekemään suunnitelmia, mutta pystyvät erinomaisesti elämään sen kanssa, jos suunitelmaan tulee mutkia matkalla. Ovat siis muutoherkkiä ja ketteriä niin kuin nykyisin pitää.

Suurin osa tuntemistani äideistä ei kuitenkaan lähtökohtaisesti riittävästi arvosta näitä kykyjään. He pitävät niitä itsestäänselvyyksinä, josta seuraa, että ympäristökin - erityisesti miehet - alkavat myös pitää näitä taitoja vähempiarvioisina. Olen itse työurani aikana mentoroinut, ylentänyt tai muuten tukenut lukuisia äitejä. Keskeistä työssäni on ollut saada nämä naiset ymmärtämään omat kykynsä ja tajuamaan, että ne ovat juuri niitä, mitä esimerkiksi menestyksellinen esimies tarvitsee urallaan.

Kotona äiti - ainakin meillä - on koko perhe-elämän keskipiste. Äidit pitävät langat käsissään, hoitavat päävastuun lasten kasvatuksesta ja luovat perusturvallisuuden koko perheelle. Kulunutta klisettä käyttääkseni äidit ovat yhteiskunnan tukipilari.  Kun lapset tarvitsevat vanhempiaan johonkin, niin kumpaa ne enimmäkseen apuun huutelevat? Aivan niin.

Mielestäni äitiys on maailman tärkein ammatti. Ilman äitejä asiat olisivat niin huonosti, että millään muulla ei luultavasti olisi enää mitään väliä. Onnea kaikille äideille! Olen lievästi kateellinen, mutta silti ehkä hieman helpottunut siitä, että tuo maailman tärkein tehtävä ei langennut omalle kohdalleni.

Kesä

Kesä tuli ikäänkuin varkain tänä vuonna. Pitkän talven jälkeen tuntui kestävä iäisyyden ennen kuin lumi sulaa. Sitten kului tyyliin muutama hassu viikko ja kesä on täällä - etuajassa. En ehtinyt haravoimaan kunnolla tai reagoimaan oikein mihinkään muuhunkaan. Pihakalusteet on edelleen varastossa ja grilli odottaa siivoajaansa peitteen alla.

Kirjoitin aiemmin, että kevät on lempivuodenaikani. On tämäkin silti käsittämättömän hienoa, kun luonto on jo puhjennut kukkaan ja on oikeasti lämmintä. Olen huomaavinani, että suomalaiset hymyilevät tavallista herkemmin ja ovat aidosti hyväntuulisia. On syytäkin, kun meillä on lämpimämpää kuin vaikka Italiassa.

Kirjoitin viime viikolla huumorilla, että aion suhtautua jatkossa säähän päinvastoin kuin kulttuuri opettaa. Yritin pari päivää, mutta ei siitä mitään tullut. Poutasään ihannointi on niin syvällä kulttuurissa, että sitä ei tahdonvoimalla muuteta.

Koska blogissani aika usein pohditaan asioita, en tee tänäänkään poikkeusta.

Kesä on monesti se vuodenaika, jota eniten odotetaan. Se liittyy tietenkin suomalaisten kaipaamaan lämpöön ja myös siihen että useimmilla se kaivattu loma ajoittuu tähän kauteen. Kesään ja lomaan liittyy paljon odotuksia ja suunnitelmia.

Itselläni usein elämä pyörii liiaksi menneessä ja ennen kaikkea tulevassa. Kaiken lisäksi aikataulutan kesällä elämääni ihan liikaa, kun olen tiukkoihin aikatauluihin tottunut. Pitää saada paljon aikaan.

Nyt kun se odotettu vuodenaika on käsillä. Olen päättänyt saada itseni nauttimaan tästä. Nauttimaan hetkestä. Sen lämmöstä ja ainutkertaisuudesta. En suostu pelkäämään kesän tai loman loppumista. Teen niin vähän aikatauluja kuin mahdollista. En suorita kesää enkä lomaa. Rentoudun ja yritän ymmärtää, että jouten vietetty aika on monin kerroin arvokkaampaa kuin konemainen suorittaminen. Levännyt mieli on tehokas. Levännyt ihminen on onnellinen.

Tarkoitus pyhittää keinot?

Minun työni koostuu pääsääntöisesti kahdesta asiasta. Ensisijaisesti minun tehtäväni on tehdä päätöksia ja toissijaisesti saada ihmiset ympärilläni elämään niiden päätösten mukaisesti. Kuulostaa helpolta. Ei ole. Tai no päätösten tekeminen on minulle kohtuullisen helppoa. En erityisemmin pelkää tekeväni virheitä ja olen aika nopea omaksumaan päätöksenteon perusteita. Nykyisin osaan myös kuunnella toisia. Näistä on aika iso apu päätöksenteossa.

Se, että saa ihmiset elämään niiden päätösten mukaan on sitten paljon vaikeampaa. Minulle ansa on aina siinä, että en tule riittäväsi ajatelleeksi sitä tosiseikkaa, että muut eivät tiedä kaikkea, mitä itselläni on ollut tiedossa päätöstä tehtäessä. Enkä sitten tule laittaneeksi riittävästi efforttia siihenkään, että kertoisin niistä. Helmasynti. Kehityn toki tälläkin alueella, mutta niin hitaasti, että taitaa eläkeikä koittaa ennen kuin olen edes itseäni tyydyttävällä tasolla. Eikä minun tästä ollut edes tarkoitus kirjoittaa. Nähtävästi alitajunta halusi tällaisenkin paljastuksen tehdä. Mennään asiaan.

80-90% prosenttia tekemistäni päätöksistä ovat sellaisia, että niitä on mukava tehdä ja jalkauttaa. Siiten on se reilu 10 prosenttia, jotka ovat vaikeita. Ne saattavat olla vaikkapa sellaisia, että joutuu kertomaan jollekin ihmiselle, että hän ei voi jatkaa tehtävässään. Toinen ikävä päätöksentekolaji on, kun joutuu lopettamaan palveluita, ajamaan alas tuotteita tai keskeyttämään kannattamattomia projekteja. Näistä kaikista seuraa aika paljon sen kaltaista viestintää, jossa se kohteena oleva ei yleensä lainkaan pidä siitä, mitä hänelle kerrotaan.

Kirjoitin otsikkoon, että tarkoitus pyhittä keinot. Otsikko on tarkoituksella provosoiva. Missään tapauksessa asia ei ole niin. Erityisesti vaikeista asioista ihmisille kerrottaessa on oltava hienovarainen ja ystävällinen sekä samaan aikaan suora, avoin ja päättäväinen. Se on vaikea laji. Erityisen vaikeaa siitä tekee elämäni aikana oppimani empatiataidot. Vaikka empatia auttaa asioiden oikeanlaisessa kertomisessa, niin kuulijan tunteet ja niiden ymmärtäminen lisäävät omaa tuskaa.

Olen ihan viime viikkoinakin tehnyt tällaisia päätöksiä. Niiden seuraukset tuntuvat itsellänikin syvällä. Johtuu varmaan siitä, että olen ihminen. Ehkä kirjoitinkin tuon otsikon helpottaakseni omaa oloani. Välillä jopa ymmärrän, miksi jotkut ihmiset haluavat pitää työelämässä muut etäällä itsestään. En hyväksy, mutta ymmärrän.

Tien päällä taas istun ja mietin

Otsikko on suoraan kopioitu Eppu Normaalin kappaleesta. Kappale on yksi suosikeistani tuon nuoruuden lempibändini tuotannosta. Vieläkin Eput aiheuttavat soidessaan pientä värinää, vaikka eivät enää aktiivikuuntelussa olekaan.

Katkaisin tarkoituksella otsikon tuohon, koska laulun jatko on eri paria tämän päivän kirjoituksen kanssa. Siinä lauletaan kyynelten näkemisestä ja tässä kerrotaan autossa istumisesta. Aika iso ero.

Asiaan. Koska asun Parolassa ja työpaikkani on Helsingin Pitäjänmäessä, istun autossa aika paljon. Yhteen suuntaan matkaa kertyy 108 kilometriä. Sen lisäksi lähes päivittäin saan poiketa asiakkailla eri puolilla pääkaupunkiseutua ja muuta Suomea. Kilometrejä kertyy viikottain toista tuhatta ja vuositasolla ajopelin matkamittariin kiertyy jotankuinkin tarkalleen 70 000 kilometriä. Siinä on istumista. Onneksi on noita autoja pihassa, niin ei ihan kaikkea tarvitse samassa autossa istua. Eilenkin pääsin nauttimaan matkasta uudemman Corveten kyydissä. Pääsin siis ulkoiluttamaan sitä museoa, josta blogin urlissakin puhutaan.

Joku voisi luulla, että tuollainen autossa istuminen on silkkaa ajanhukkaa. Kaikkea muuta. Ison osan ajoajasta pystyn hyödyntämään palavereihin ja puheluihin. Autossa on hyvä tietosuoja ja muutenkin moottoritiellä on kohtuullisen rauhallista ja hyvän hands freen avulla turvallistakin hoitaa asioita.

Kohtuullisen ison osan tuosta ajasta käytän kuitenkin Eppujen sanoin miettimiseen. Oma auto tutulla ja turvallisella moottoritiellä on suorastaan erinomainen paikka pohtia maailman menoa. Rutiininomainen ajaminen kuormittaa mieltä minimaalisesti. Jää paljon kapasiteettiä pohtimiselle.

Teen kaikki työtä koskevat suunnitelmani aina ensin päässäni. En saa tekstiä aikaan, jos yritän kirjoittaa samaan aikaan kuin ajattelen. Sama koskee tätä blogia. Suurin osa teksteistä on syntynyt pään sisällä ajaessa, aamukävelyllä tai vaikkapa saunassa. Tekstin näpyttely on usein vain ajatusten dokumentointia ja lopputuloksen stilisointia.

Oman ajan arvostaminen

Tästä aiheesta ja sen vierestä on tullut kirjoitettua muutaman kerran aiemminkin. Koska asia on tärkeä ja siihen on paljon näkökulmia, siihen voi palata aika ajoin uudelleen. Kyseessä on siis itsensä arvostaminen.

Viime kädessä arvokkainta mitä meillä on, on aika. Siksi oman ajan arvostaminen on turkasen tärkeää. Yllättävän iso osa meistä antaa toisten päättää ajankäytöstään. Siksi ajattelin pohdinnan sijaan kirjata muutaman ihan tosielämän vinkin.

Luin tällä viikolla Hesarin nettiversiosta artikkelin, jossa oman ajankäytön arvostaminen rinnastettiin meneillään olevaan turhasta tavarasta luopuminen trendiin, joka on ilmeisesti keksijänsä mukaan saanut nimen KonMari. Siitä on myös vääntynyt suomen kieleen hauska verbi: konmarittaa. Minua näiden kahden asian - siis tavaranhallinnan ja ajankäytön järkeistämisen  - yhteenliittäminen ensin huvitti, mutta sitten vakavoiduin ja tajusin, että asia on juuri niin.  Yhtä lailla väärin käytetty aika voi kuormittaa ja ahdistaa kuin turha tavarakin.

Itse olen tehnyt tätä työelämässä jo reilusti yli vuosikymmenen. Pyrin viettämään aikaani sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa asiat sujuvat ja välttämään niiden tapaamista, joiden kanssa ei mene niin hyvin. Enkä tarkoita tällä sitä, että tarvitsee välttämättä pitää toisesta vaan ennemminkin, että syntyy tuloksia. Minä olen esimerkiksi joskus elämässäni vältellyt mielestäni heikosti omat asiakkaansa tuntevien myyjien kanssa asiakastapaamisia. Ne olivat yleensä täydellistä ajanhukkaa.  Asiakas odotti kuulevansa asiasta y ja minä olin varautunut puhumaan x:stä.

Sama koskee palavereita noin laajemminkin. Oikeasti ihmisten pitäisi hyväksyä vain sellaisia kalenterikutsuja, jotka oikeasti edistävät jotain itselle merkityksellistä asiaa. Aika on niin niukka resurssi, että sen tuhlaamista pitää välttää kaikin keinoin.

Sama oikeasti koskee myös sitä, mitä yrittää työssään tai elämässään saada aikaan. Tällä kokemuksella suosittelisin valitsemaan sellaisia aiheita, jotka ovat itselle merkityksellisiä. Enkä nyt tarkoita pelkästään - enkä edes ensisijaisesti -  uraa edistäviä, vaan ihan sellaisia, jotka ovat tärkeitä ja omakohtaisia. Itselle merkityksellisiä asioita on ensinnäkin palkitsevaa hoitaa ja kaiken lisäksi työ alkaa tuntua mukavalta. Ikään kuin se ei työtä olisikaan.

Näillä vinkeillä tähän päivään!

Vihreä välähdys

Luin lapsena paljon. Oikeastaan suurimman osan hereilläoloajastani ja kaiken mitä käsiini sain. Lapsuudenkotiini tuli Valitut Palat-niminen jenkkialkuperää oleva paksu - kirjamainen aikakauslehti. Kun muuta lukemista ei ollut, luin tarvittaessa niitä kannesta kanteen. Lehtihän on keskivertoamerikkalaisaikuiselle suunnattu. Siksi juttujen taso oli kymmenvuotiaalle suomalaispojalle aika sopivaa. Muutenkin sisältö oli lapsiystävällistä. En muista roiseja tai väkivaltaisia juttuja.

Tässä vaiheessa lukija ehtii jo ajatella, että nyt se on ihan lopullisesti seonnut. Väärässä olit. On tässä pointtikin. Vihreä välähdys on valoilmiö, jonka voi nähdä taivaalla juuri auringon laskeutuessa - välähdyksenomaisesti. Se on kuulemma kaunis ja hyvin harvinainen. Luin siitä 70-luvulla Valituista Paloista. Sen koommin en ole aiheesta kuullut enkä ole sitä ikinä nähnyt. Luulisin, että en myöskään ole sille uhrannut 40 vuoteen yhtään ajatusta

Eilen sitten istuin iltakoneessa matkalla Italiasta kotiin. Olin ikkunapaikalla lännen puolella. Auriko laski. Muistin vihreän välähdyksen. Aloin tuijottamaan taivaanrantaa välähdyksen toivossa. Sitä ei tullut. Kaikki muu maailman väri- ja sävykirjo kylläkin. Uskomattoman kaunis näytelmä, josta ei koskaan saa tarpeekseen. Tummansinisestä okraan. Oranssista keltaisen kautta vaaleanvihreään. Näkemättä jääneen välähdyksen toivossa seurasin auringonlaskun etenemistä melkein kaksi tuntia.

Mitä tästä jäi käteen? No ensinnäkin etsiessään jotain ainutlaatuista kannattaa samalla kiinnittää huomiota siihen matkaan. Minä etsin vihreää välähdystä. En nähnyt sitä, mutta näin elämäni kauneimman auringonlaskun. Sitä seuratessa oli poikkeuksellisen helppoa elää hetkessä.

Toinen pohdintaa synnyttänyt ajatus oli, että miten voin 40 vuoden jälkeen muistaa tuollaisen asian? Silloin pikkupoikana juuri sen jutun on täytynyt tuntua jotenkin erikoiselta. Erilaiselta kuin muut valittujen palojen jutut. Sen verran kiinnosti, että otin tarkemmin asiasta selvää. En olisi sitä ilmeisesti voinut lentokoneesta mitenkään nähdä. Pitäisi olla maan tasalla ja meren rannalla. Muutenkin vaatii täydellisen olosuhteet. Joka tapauksessa päätin, että tuo ilmiö ja sen näkeminen pääsee mun bucket listille.

Putkessa

Minulla oli viime lauantaina etuoikeus olla Riikka ja Jyrki Sukulan vieraana heidän kodissaan Piedmonten alueella lähellä Alban kaupunkia. Tilaisuus oli erityinen. Jollain tavalla sitä tunsi itsensä lähes kuninkaalliseksi, kun tv:stä tuttu julkkiskokki väänsi vieressä pää märkänä ruokaa ja itse sai istua, nojata taaksepäin ja nauttia ensiluokkaisen työn lopputuloksista.

Riikan ja Jyrkin tarina saattaa olla monelle tuttu. He ovat siis yli kymmenen vuotta sitten myyneet kaiken Suomessa ja ostaneet pienen viinitilan Italiasta - alueelta, joka on maan hinnalla mitattuna jopa Champagnen maakuntaa kalliimpi.  He ovat siis siirtäneet koko elämänsä toiseen maahan ja kulttuuriin. Samalla he tulivat vaihtaneeksi ammattinsa johonkin, mistä heillä kummallakaan ei ollut aiempaa kokemusta.

Vaatii hurjasti rohkeutta ja ennen kaikkea intohimoa tehdä jotain tuollaista. Heidän kohdallaan tuo elämänmuutos näyttää onnistuneen. Vaikutti siltä, että paluuta entiseen ei ole vaan elämä jatkuu viininviljelyn parissa. Nostan hattua.

Omassa mielessä ajatuksia herätti se, miten itse (ja aika monet muutkin) tulee ajatelleeksi elämää niin pienesti. Minun elämässäni isointa ajattelua on ollut se, kun ollaan vaimon kanssa pohdittu, pitäisikö muuttaa Helsinkiin tai Tampereelle, kun lapset ovat muuttaneet pois. Piirit on pienet ja elämää tulee  aprikoitua aika pienen putken sisällä.

Toisaalta, kun kaikki asiat ovat hyvin tai suorastaan erinomaisesti, on aika vaikeaa miettiä elämään mitään isoja muutoksia. Ainakin minun on. Luultavasti minun ei tarvitsekaan. Silti minussa herättää valtavasti ihailua ja vähän jopa kateutta tuollaisten ihmisten rohkeus. He eivät elä samalla tavalla putkessa kuin me muut.

Elatusvelvollisuus

Aikanaan paljon nuorempana ajattelin, että sitten viisikymppisenä minulla on aikuiset lapset ja maksettu asuntolaina. Siitä eteenpäin sitä voi tehdä elämässä mitä haluaa - ainakin jos terveys kestää. Terveys on säilynyt hyvänä. Asuntolainan maksuun tuli matkalla muutama vuosi lisää. Pari vuotta sitä kuitenkin enää on jäljellä. Aika hyvä tilanne.

Siihen, että kaikki lapset ovat aikuisia on enää reilu kolme viikkoa. Nuorimmainen on tätä kirjoitettaessa matkalla henkilöautokortin teoriakokeeseen. Lainmukainen elatusvelvollisuus on päättymässä. Vapaus alkaa.

Oikeasti jokainen, jolla on aikuisuuden kynnyksellä olevia lapsia, ymmärtää, ettei lainmukaisen elatusvelvollisuuden päättymiseen mikään lopu. On se silti sopiva hetki tarkastella tähän elämänvaiheeseen liittyviä ajatuksia ja tuntoja.

Kaksikymmentäkaksi vuotta isänä on tietenkin valmentanut tähän hetkeen. Olemaan aikuisten miesten isä. Onneksi nuo pojat sentään vielä vähän tarvitsevat minua ja ihan joskus jopa neuvojani. Puhumattakaan autoistani tai rahoistani.

Silti se isyyden muuttuminen on vähän tuskallista. Lasten etääntyminen ja itsenäistyminen vaikuttaa oleellisesti siihen, miten saa tyydyttettyä oman tarpeensa olla tarpeellinen. Ihan alussa se vastuu lapsista ja valtava tarpeellisuus tuntui aika raskaaltakin taakalta. Vuosia se on ollut niin oleellinen osa elämää, että se on muuttunut ennemminkin siunaukseksi. Ei siis pelkästään lapset vaan se vastuu myös.

Taidan alkaa odottaa lapsenlapsia. Ne ovat kuulemma monella tavalla helpompia kuin nämä omat.

Hyvän sään aikana

Olen kuullut jonkun verran huhuja siitä, että ihmiset lukevat näitä mun juttuja. Ihan hyvä. Vaikka lähtökohtaisesti kirjoitan näitä itselleni ja omaa ajatteluani kehittääkseni niin ei tietenkään haittaa, vaikka joku muukin näitä lukee. Tietysti joku voi ajatella, että omaa ajattelua kehittääkseen niitä juttuja ei tarvitsisi nettiin laitta. Niinkin voi ajatella. Ei siinä mitään. Minä teen silti niin kuin itse haluan.

Tätä kirjoitan vapun jälkeisenä keskiviikkona. Aamulla ajelin anivarhain asiakkaalle Ruoholahteen ja täytyy sanoa, että aamun harmaus, sumuisuus ja tietynlainen synkkyys oli suorastaan käsin kosketeltavaa. Hämmästyttävän tai ainakin pohdinnan arvoisen tästä seikasta tekee se, että valtaosa meistä ajattelee, että sää on huono.

Sää on muutenkin mielenkiintoinen pohdinnan aihe. Ei niinkään sään itsensä vuoksi vaan ennemminkin siksi, että se on kaikille sama ja toisekseen siitä puhutaan paljon. Varsinkin nyt, kun small talk- kulttuuri rantautuu hitaasti Suomeenkin. Parempaa puheenaihetta ventovieraiden kanssa on yksinkertaisesti vaikeaa keksiä.

Pohdintaa omassa päässäni syntyykin lähinnä siitä, että sää ei sinällään koskaan sisällä arvolatausta hyvästä tai huonosta. Se vain on mitä on. Joko sataa tai paistaa. Kuitenkin – kuten aiemmin mainitsin, suurin osa meistä pitää aamun kaltaista säätä huonona ja poutaista auringonpaistetta hyvänä. Mistä tällainen kollektiivinen yksimielisyys kumpuaa? En usko sen olevan geneettistä vaan opittua. Luultavasti se on aika syvällä meidän kulttuurissa. Suomessa oikeasti lämpöisiä päiviä on aika vähän ja siksi niiden arvostus on ikään kuin ylikorostettua, vaikka samalla tavalla helteessä on omat huonot puolensa kuin vesisateessakin.

Sain aamulla päähäni yrittää rikkoa tätä kulttuuria. Kääntää kaiken päälaelleen ja alkaa erityisesti arvostaa mahdollisimman sateisia ja harmaita päiviä. Kammoksua poutaa ja auringonpaistetta. Kerron toistuvasti itselleni, että vesisade on parasta, mitä aamulta voi odottaa.

Katsotaan, mitä yksi mies voi tehdä kokonaiselle kulttuurille. Mielenkiintoinen ihmiskoe siis. Raportoin aiheesta joskus, jos lyhytjänniteisyyteni kantaa kokeilussa niin pitkälle, että ehdin oikeasti tehdä johtopäätöksiä.

Uskallatko pelätä?

Kun pojat olivat pieniä, luimme heille vaimon kanssa vuorovedoin iltasadun joka ikinen ilta. Meillä virnuillaan aina, että minun lempikirjojani olivat "Armi on vauva" ja "Elmerin värit". Ne olivat sellaisia paksusivuisia - ihan vauvoille tarkoitettuja kirjoja, joissa oli yhteensä noin kymmenen lausetta. Oikeasti luin noita silloin, jos minä olin tosi väsynyt tai sitten lapset tosi väsyneitä. Yleensä luettiin jotain, missä oli järkeä.

Lapsille tarkoitetussa laadukkaammassa kirjallisuudessa on monesti aika vahvakin viesti jostakin isommasta kuin se itse tarina. Usein se viesti on suunnattu lapsille, mutta paljon niistä saa aikuinenkin. Jokainen Pixarin elokuvia katsonut tietää, mistä puhun.

Minulle tällainen koko elämän ajalle tarttunut viisaus oli Franklin-nimisestä kilpikonnasta kertovassa kirjassa. Lause on muistaakseni Franklinin saukkoystävän suusta. Tilanteessa sen kilpikonnan kilpi on murtunut ja se vaatii leikkaushoitoa. Leikkaukseen meneminen pelottaa sankaria. Ystävän suusta kuultu rohkaisu  menee suunnilleen näin. "Rohkeutta ei ole se, että ei pelkää vaan se, että uskaltaa, vaikka pelottaa". Käsittämätöntä elämänviisautta iltasatukirjasta! Muistan, että tästä aiheesta on poikien kanssa keskusteltu muutamankin kerran, mutta silti on aika käsittämätöntä, miten kovaa se kolahti isällekin.

Tuosta lauseesta on ajan saatossa muodostunut jonkunlainen elämänfilosofia. Puen sen yleensä arkikielessä niin, että en pelkää asioita. Pohjimmiltaan se tarkoittaa kuitenkin sen saukkoa muistuttavan piirroshahmon viisautta. Pelon kohtaamista rohkeasti. Mitä tähän voisi enää lisätä? Lukekaa ihmiset. Viisaus voi löytyä arvostetun filosofin teoksesta tai sitten lasten piirroshahmolta. Minulla on kokemusta molemmista.

Älä tykkää työkavereista

Pidettiin vappuaattona minun liiketoimintani johtoryhmän kokousta kuten joka toinen maanantai yleensäkin. Normiarjesta kokous erosi sikäli, että pidettiin se meillä. Olen melkein kaikkien viimeaikaisten tiimieni kanssa pitänyt yhden kokouksen kotonani. Meillä on iso olohuone ja
muutenkin tarvittavat fasiliteetit tällasien normaalista poikkeavan kokouksen järjestämiseen.

Tarjosin aamupalan sekä valmistin ja tarjoilin vegaanisen lounaan siinä kokouksen ohessa. Se oli oikeastaan hyvä ratkaisu. Jouduin olemaan keittiössä hetken, niin muut saivat rauhassa keskustella ilman, että pomo kuuli.

Kotikokouksella oli muutamakin eri tarkoitus. Kun ollaan poissa toimistoympyröistä, keskustelu on helppo saada eri tasolle. Vaikeistakin asioista voi puhua rennommin. Ihan en saanut koko aikaa porukkaa keskittymään. Turhan helppoa on pomon kotonakin mennä läppärin taakse piiloon. Sitten kun sain kaikki keskittymään, niin keskustelu oli avointa ja poikkeuksellisen luovaa.

Toisena tarkoituksenani oli saada kokouksesta rennompi ja epävirallisempi. Se tiivistää porukka ja luo luottamusta. Normaalista poiketen ei edes pidetty pöytäkirjaa. Sovittiin toki muutamia asioita, mutta perusoletus on, että niistä pidetään kiinni ilman dokumenttejäkin.

Tärkein syy itselleni on silti se, että haluan tuntea oman tiimini ja haluan, että he tuntevat minut. Luulisin, että kotini näkeminen auttaa siinä aika tavalla. Vaikka ollaankin työkavereita, niin minulle on silti luontevaa olla aika läheinen omien ihmisten kanssa.

Tästä tullaankin poikkeuksellisen pitkän alustuksen kautta otsikkoon ja aiheeseen. Yksi tiimiläisistäni kertoi kokouksen jälkeen yhdestä aiemmin tuntemastaan - hyvinkin menestyneestä johtajasta, joka nimenomaan ei halunnut tutustua alaisiinsa. Ajatuksena oli, että vaikeita päätöksiä on helpompi tehdä, kun ei turhan hyvin tunne ihmisiä. Minä en voi ymmärtää enkä oikeastaan edes hyväksyä tuollaista ajattelua, vaikka siihen aina joskus törmäänkin.

Miten voisi johtaa ihmisiä, joita ei tunne? Käskemällä? Miten hoitaa hankalia tilanteita, jos ei ole luottamusta? Autoritäärisen asemavallan kautta?

Ainoa oikea keino saavuttaa asioita, on tehdä niitä yhdessä. Yhdessä voi tehdä vain jos tuntee ja luottaa. Luottamus kantaa myös niiden vaikeiden päätösten tekohetkellä.

Voiko älykäs ihminen viisastua?

Varmaan ainakin osalle lukijoista on käynyt selväksi, että työskentelen it-alalla. Olen koko ikäni ollut atk-hommissa enkä oikein osaa mitään muuta. Tai no ihan varmasti ei voi tietää, kun en varsinaisesti ole kokeillut. Urasuunnitelmistahan tässä nyt ei kuitenkaan ollut tarkoitus kertoa vaan jostain ihan muusta.

It-alalle on aika tyypillistä, että sinne töihin hankkiutuneet ihmiset ovat aika älykkäitä. Voisi sanoa jopa, että keskivertoa älykkäämpiä. Varmaan johtuu siitä, että usein työtehtävät vaativat paljon loogista päättelykykyä ja erilaisia ongelmanratkaisutaitoja. Varmaan myös tehtävän työn tietynlainen abstraktisuus edellyttää sen kaltaista hahmotuskykyä, joka usein yhdistetään älykkyyteen.

Älykkyyttä on toki kovin monenlaista, mutta en aio sitä tässä käsitellä sen enempää vaan yleistän ja kärjistän niin kuin minulla on tapana. Työskentelen siis keskivertoa älykkäämpien ihmisten parissa.

Viisautta meidän keskuudesta on jo sitten merkittävästi vaikeampi löytää.

Älykkään ja viisaan ihmisen erohan on klassisen määritelmän mukaan suunnilleen seuraava: "älykäs ihminen selviää tilanteesta, johon viisas ei joudu".

Minä vähän luulen, että turhan älykkäät ihmiset eivät kovin helposti viisastu. Se, että selviää aina tilanteista, joihin ei olisi koskaan pitänyt joutua, ei ole hyvä juttu. Älykkäät ihmiset kun usein saavat kiksejä juurikin ongelmien selvittämisestä. Silloin ei tule kiinnitettyä huomioita tarpeeksi siihen, että välttyisi niiltä.

Olen silti tavannut sekä älykkäitä että samaan aikaan viisaita ihmisiä. Se on siis mahdollinen yhdistelmä. Minä pyrin kohti viisautta muutaman tarkkaan valikoidun ihmisen  esimerkin viitoittamalla tiellä.

Suomalaisen työn päivä

Vappu on ollut minulle perinteisesti aika toisarvoinen juhla. Lapsuudenkodissani sitä jopa vähän halveksittiin. Vasemmistolaisuus ei ollut meillä läsnä eikä vappumarssille olisi saanut lupaa mennä, vaikka olisi halunnut.

Teini-iässä ja nuorena aikuisena toki olen normaalit vappujuhlat juhlinut. Silti yo-lakkini on edelleen ikävystyttävän valkoinen enkä muutenkaan ole koskaan mitään kovin hölmöä saanut aikaan. Ehkä se johtuu siitä, että keskeytin teekkariopinnot ennen ensimmäistä vappua tai sitten siitä, että 32 edellistä vuotta on ollut syytä olla kunnossa vapunpäivänä juhlittavilla anopin syntymäpäivillä. Miten ne sattuukin joka vuosi juuri vapunpäivälle?

Tänä vappuna olen ensimmäistä kertaa oikeasti pohtinut tämän juhlapäivän virallista nimeä ja sen sisältöä. Suomalaisen työn päivä. Siinä on oikeasti jotain hienoa. Minulla on kohtuullisen korkea kansallistunne ja olen aidosti ylpeä itsenäisestä Suomesta ja omasta suomalaisuudestani.

Siksi onkin erityisen hienoa olla töissä täysin suomalaisessa yrityksessä, jonka omistuspohjastakin varmasti yli 99,9% on suomalaista. Kaikki rahat jäävät Suomeen ja käytännössä kaikki työ tehdään Suomessa. Silloin tällöin annamme hintakilpailussa tasoitusta ulkomaalaista halpatyövoimaa käyttäville kilpailjoillemme. Kuitenkin iso osa asiakaskunnastamme - erityisesti ne suomalaiset - arvostavat meidän identiteettiämme ja ostavat palvelunsa mieluummin meiltä.

Me olemme saaneet luvan käyttää avainlippua oman toiminnanohjausjärjestelmämme markkinoinnissa. Viime perjantaina minulla oli etuoikeus kommentoida "Onhan siinä avainlippu?"-nimisen kampanjan yhteydessä sitä, mitä avainlippu ja suomalaisuus merkitsevät meidän työpaikalla. Taas kerran keski-ikäisellä setämiehellä kostuivat silmäkulmat.