Tauolla

Juuri nyt ei riitä aika eikä ideat blogaamiseen. Laitan blogin kirjoittamisen ainakin joksikin aikaa tauolle.

Lupausten pitäminen

Kolmen kotona vietetyn kuukauden aikana tuli luvattua täällä blogissa kaikenlaista. Tarkoitus oli varmaankin asioita julkistamalla saada aikaan painetta niistä kiinni pitämiseen. Se toimii ainakin sillä tavalla, että pohdin aika monta kertaa päivässä, mitä tuli luvattua itselleen.

Aloitetaan vaikka kertomalla huonot uutiset eli mikä ei ole mennyt ihan putkeen. Ehkä kaikkein huonoiten olen onnistunut älylaitteista vieroittumisessa. Niitä tuli käytettyä kotona yksin ollessa aika lailla liikaa eikä töihin paluu ole asiaa muuksi muuttunut. Kännykän tsekkaaminen on itse asiassa aika ärsyttävä maneeri. Yritän enemmän. Valokuvaamisen lisääminen on myös onnistunut kehnosti. Antti sai vielä Balkanilla vähän kuvaamaan. Sen jälkeen on ollut aika hiljaista. Voi olla, että tämä vain on sellainen juttu, että en opi koskaan.

Ajankäyttö on vielä vähän sekaisin, kun uusi työ vaatii paljon perehtymistä ja paneutumista. Päivät ovat venyneet sekä illasta että aamusta, mutta jotenkin uskon parempaan huomiseen. Kun arki alkaa rullata niin ehkä pysyn siinä 45-50 viikotunnissa, joka minulla oli tavoitteena.

Mutta onneksi on onnistumisiakin. Istun parhaillaan junassa matkalla töihin enkä ole Tampereen päässä vielä autolla käynytkään. Tosin tämä on vasta kolmas junareissu, mutta hyvä alku. Kalenteri on pysynyt aika paljon asiallisempana kuin edellisessä työpaikassa. Olen mielestäni osallistunut vain tarpeellisiin palavereihin enkä ole oikeastaan juurikaan muiden kalenteria täyttänyt. Avoimuus on aina ollut minulle helppoa samoin kuin hyväntuulisuus. Niitä olen yrittänyt hyödyntää niin kuin ennenkin. Tässä uudessa ympäristössä niille on tilaakin enemmän, mikä on ihan loistava juttu.

Omasta mielestäni sittenkin parhaiten olen onnistunut minulle kaikkein vaikeimmassa asiassa - nimittäin kuuntelemisessa. Olen istunut hiljaa palavereissa ja yrittänyt antaa muille tilaa. Olen huomannut, että siitä on valtavasti hyötyä varsinkin nyt, kun yritän mahdollisimman nopeasti saada selville, millaisia muutoksia vastuullani oleva liiketoiminta tarvitsee.

Töissä taas

Päätin sitten jatkaa tämän blogin kirjoittamista. Ajattelin jatkossa harventaa kirjoitusrytmiä niin, että kirjoitan kerran tai kaksi viikossa. Kirjoitettavaa ja ajatuksia on tietenkin heti enemmän, kun on vähän taukoa välissä.

Varmaan ainakin vakilukijat tietävät, että museonhoitajan ura on päättynyt ja olen palannut takaisin ATK:n ihmeelliseen maailmaan. Aloitin työt keskiviikkona, mikä oli oikeasti hyvä ajoitus, koska näin ensimmäinen viikko jäi vähän lyhyemmäksi. Oli nimittäin aika menoa. Uudessa paikassa ihmiset olivat odottaneet minua kolme kuukautta, mikä tarkoitti sitä, että perehtymisen ohessa sain aika paljon huomiota osakseni. Tapasin kymmeniä uusia ihmisiä, joista muistan varmaan viiden nimen. Kontrasti kolmen kuukauden hiljaiseloon oli jotain, joka laittoi adrenaliinin virtaamaan. Kun vielä eilinenkin päivä oli tiukkaan aikataulutettu RUK:n omaisten päivän ja ystävien kanssa Tampereelle suuntautuneen teatterireissun takia, niin olin todellakin jo loman tai ainakin vapaapäivän tarpeessa.

Siltikin olen todella fiiliksissä. Oli todella ihanaa mennä työpaikkaan, jossa minua on odotettu niin paljon. Porukka oli todella tohkeissaan ja se tarttuu minuunkin. Intoa on niin paljon, että tuskin jaksan odottaa maanantaiaamua. Jotenkin tuollaisessa kovassa nousussa olevassa ympäristössä on niin erilaista olla. Ymmärrän, että jossain vaiheessa on vielä vaikeaakin, mutta nyt päällimmäisenä havaintona on se ihmisten kollektiivinen halu onnistua ja näyttää. Kukaan ei pelkää eikä kyräile. Kollegoiden hyväntuulisuus on käsin kosketeltavaa. On hienoa, kun nauru raikaa toimistossa. Ajattelin yön hämärinä tunteina, että olisin voinut vaihtaa jo aiemmin, mutta en aio sitä jäädä suremaan. Tämä meni nyt näin.

Moni asia on nyt eri lailla kuin ennen. Yksi pienen pieni, mutta minulle merkityksellinen muutos on, että ennen olin töissä Honkala ja nyt olen Heikki. Etunimellä puhutellaan oikeastaan kaikkia - ihan ylintä johtoa myöden. Joku voisi ajatella, että tämähän on ihan detalji, mutta sitä se ei todellakaan ole. Etunimellä puhuttelemisen kulttuuri kertoo mielestäni luottamuksesta, avoimuudesta ja jopa tietynlaisesta läheisyydestä, joka kollegoiden keskuudessa vallitsee. Juurikin niitä asioita, joiden perään olen täällä blogissakin huudellut. Minä tykkään.

Museo on nyt talven ajaksi väliaikaisesti suljettu. Onneksi sille löytyy hyötykäyttöä näiden meidän arkikulkineiden säilyttämiseen. Kauneus on poissa - käytännöllisyys tilalla. Onneksi ensi kesä on jo ihan kohta.

Museon sulkemispäivä

No niin. Museon sulkemispäivä on koittanut. Vähän haikea fiilis tällä kertaa. Ei pelkästään se, että vapaa loppuu ja olen huomenna luvannut ilmoittautua neuleessa ja farkuissa Digian pääkonttorilla klo 9.  Myös tämän blogin kirjoittamisesta luopuminen vähän kiristää mieltä. Kiitos vielä Pyrylle ja Jasperille loistoideasta. Kannatti aloittaa.

Museo ei sinällään ollut mikään yleisömenestys. Kerran sellainen nuorehko roskakuski - vai pitäisikö sanoa jätepakkaajan kuljettaja - peruutti ekstrapitkälle ja olen aika varma, että halusi nähdä autot. Toisella kertaa joku nuoripari pyöri autoineen tuossa pihassa, mutta luulen että olivat vain eksyksissä. Pääsylipputuloja ei kertynyt, mutta ei ollut myöskään järjestyshäiriöitä. Taisi tuo markkinointikin jäädä pelkästään sen ensimmäisen blogikirjoituksen varaan. Yksi helpoimpia hommia, mitä olen tehnyt oli tämän museon hoitaminen.

Blogiin tuli höpistyä kuutisenkymmentä erilaista maailmanparannus-, matka- tai muuta kirjoitusta. Välillä sain aikaan enemmän keskustelua välillä oli hiljaisempaa. Yksi ainoa päivä jäi väliin, vaikka monta kertaa olin lähellä heittää pyyhkeen kokonaan kehään ja lopettaa koko blogin. On yllättävän vaikeaa keksiä joka päivä jotain järkevää sanottavaa. Silti uskoakseni minulla on ollut kohtuullisen uskollinen n. 200 lukijan joukko, joka pysyi matkassa alusta loppuun. Juuri te saitte minut tyhjäpäisinä päivinä löytämään idean ja kirjoittamaan. Lyhytjännitteiseltä ihmiseltä kova suoritus sanoisin.

Lueskelin isänpäivän iltana läpi kaikki kirjoitukset ja seison (tai siis istun sohvalla, mutta ymmärrätte) edelleen jokaisen tekstin takana. Siksipä ajattelin säilyttää blogin jälkipolville. Jos vaikka joku joskus eksyisi tänne ja löytäisi jonkun omaa elämää eteenpäin vievän kultajyvän. Koskaan ei tiedä. Enkä pane pahakseni, vaikka joku tätä haluaisi eteenpäinkin jakaa, jos siltä joskus tuntuu. Kaikille kiinnostuneille se on kirjoitettu.

Itselle matkaan kirjoittamiseta jäivät sattumanvaraisessa järjestyksessä ainakin: läsnäolon tärkeys, hymyn ja huumorin voima, ajan hallinta, yhteistyön ja empatian merkitys, isyys, matkailun silmiä ja mieltä avaava rooli, avoimuus, elämän prioriteetit sekä tietenkin ihmisenä kehittyminen. Sain paljon - toivottavasti tekin jotain.

Kirjoittamisen jatkosta en sano nyt mitään. Voi olla, että jatkan tätä jonain päivänä jollakin syklillä - voi olla, että en. Sen näkee sitten. Museo kiittää ja kuittaa!

Huumorilla eteenpäin

Minulla on aika erikoinen huumorintaju. Vähän sellainen sarkastinen ja voisi sanoa vaativa. Toiset eivät aina ymmärrä minun huumoriani enkä minä useinkaan toisten. Silti minä yritän.

Tilannekomiikassa olen mielestäni hyvä ja osaan hymyillä myös itselleni ja omille virheilleni.
Hymyilemällä, nauramalla ja ylipäänsä huumorin keinoin on usein huomattavan helppoa murtaa jää tai päästä eteenpäin hankalista tilanteista.

Jostain syystä nauru ja huumori eivät ole suomalaisten keskuudessa kovin hyväksyttyjä työelämän selviytymiskeinoja. Tietenkin on yrityskulttuureja, joihin ne kuuluvat oleellisena osana, mutta pääsääntöisesti täkäläistä maailmaa kuvaa sananlasku 'ennemmin räkänokastakin mies tulee kuin turhan naurajasta'. Tämä korostuu eniten tilanteissa, joissa on paikalla useamman kuin yhden yrityksen edustajia.  Humoristit eivät näissä palavereissa kerää kredittiä vaan saavat osakseen lähinnä sääliviä tai ylenkatsovia katseita.

Olen silti huomannut että jos vain ei anna periksi vaan kerrasta toiseen yrittää varovaisen ja mahdollisimman tyylikkään huumorin keinoin päästä eteenpäin, niin muutkin ikäänkuin uskaltavat. Heittävät tärkeyden hetkeksi sivuun ja joskus jopa naurahtavat. Olenpa joskus saanut tosi tärkeänä itseään pitävän ihmisen kertomaan vitsinkin. Luulisin, että huumorin käyttäminen vaikkapa asiakassuhteessa on avain kumppanuuden löytymiseen ja se usein vaatii yhden tai kaksi ihmistä, jotka uhrautuvat. Ottavat ensin riskin siitä, että joutuu vähän ylenkatsotuksi ja uskoo, että selviää silti.

Minulla oli edellisessä työpaikassa yksi kollega, joka uskalsi käyttää huumoria - välillä ronskiakin - tilanteessa kuin tilanteessa. Hän teki sen aina niin hyväntahtoisesti, että se lähes poikkeuksetta hyväksyttiin. Pahimmat tosikot tietenkin paheksuvat aina, mutta oli silti hienoa olla tämän kaverin opissa. Hänen kaltaistensa ihmisten ansiosta työelämässä voi olla vähän rennompaa ja jopa hauskaa. Useamman vuoden tämän kollegan tekemisiä seurattuani uskallan nyt itsekin enemmän.

Eikä minulla ole tarkoituksenakaan täältä sohvalta käsin muuttaa suomalaista työelämää komediaksi. Toivon vain, että voisimme yhdessä vähän löysätä ja nauttia vaikka vähän.

(koti)isänpäivä

Olen jotenkin hyvin iloinen, että isänpäivä mahtui vielä tähän mun koti-isäjaksoon. Suorastaan symboliselta tuntuu, että se on vielä koko pätkän viimeinen sunnuntai. Tänään minulla menossa 22. isänpäivä ja seitsemäs ilman omaa isää. Jostain syystä huomaan laskevani nuo numerot joka kerran. Numerofriikkiydestä oli ihan oma kirjoitus, joten ei siitä sen enempää. Elatusvelvollisuushan tässä on ihan loppusuoralla, kun kaksi kolmesta on jo hoidettuna ja viimeistäkin enää reilu vuosi jäljellä. Isyys onneksi jatkuu.

Tuollaisten parinkympin molemmin puolin olevien lasten kanssa isänpäiväperinteitä joutuu vähän soveltamaan suhteessa siihen, kun lapset olivat pieniä. Meillä on itse asiassa tänään kokeilussa yhdessä valmistettava isänpäiväbrunssi, joka alkaa klo 11. Näin pojat saavat nukkua ja minä saan kuitenkin ensimmäisen aamukahvin ihmisten aikaan. Jännityksellä odotan, mitä Tampereen ammattikorkeakoulussa, reserviupseerikoulussa ja Parolan lukiossa on tänä vuonna keksitty askarrella isänpäivän kunniaksi.

Isyys on miehelle luullakseni se kaikkein kehittävin matka elämässä - minulle ainakin. Lopullinen matka pojasta mieheksi. Olen viime päivinä ajatellut, miten hienoa olisi ollut silloin vuonna 1995 ymmärtää kaikki tämä itsestään ja elmästä, jonka nyt osaan. Olisin ollut jossain määrin erilainen isä. Ennen kaikkean olisin ollut huomattavasti kärsivällisempi ja enemmän läsnä. Olisin viettänyt vähemmän aikaa töissä ja enemmän kotona.

No, uutta mahdollisuutta ei tule eikä tämä huonosti mennyt 27-vuotiaan osaamisellakaan. Muutama juttu on poikien kanssa jälkikäteen puitu ja todettu, että ei aina mennyt kuin Strömsössä. Silti kaikista kolmesta vaikuttaisi tulleen todella täysipäisiä, hyvin käyttäytyviä nuoria miehiä, joilla on terve usko itseensä. Meillä on mielestäni kaikkien kanssa avoimet välit ja voidaan puhua lähes asiasta kuin asiasta. Pidän itse asiassa näiden kolmen isänä olemista isompana saavutuksena kuin mitään, mitä olen työelämässä saanut aikaan.

Vähän pelkään, että tän vuoden askartelut on vähissä, niin laitetaan tähän kuvaksi vähän vanhempaa satoa. Varokaa uudet työkaverit - saatan ilmestyä tämä kaulassa keskiviikkona työmaalle. Kuvatekstiksi vielä lainaus yhdestä vähän vanhemmasta kortista: "isä on tärkeä, sillä on päässä järkeä"

Koti-isän viikonloppu

Joku voisi luulla, että kotona päiviään viettävälle ei ole suurtakaan eroa, onko arki vai viikonloppu. Saatoin itsekin ajatella aiemmin niin. Tällä kokemuksella melkein väittäisin, että kotiäidille tai -isälle se viikonloppu on monin verroin tärkeämpi kuin työssä käyvälle. Ei niinkään palautumisen takia vaan ihan vain siksi, että kukaan muukaan ei ole töissä tai koulussa. Sosiaalinen elämä normalisoituu. Jotenkin on helppo kuvitella, että samanlaisia ajatuksia on monella sellaisella äitiyslomalaisella, jolla lapsen hoitamiseen ei ole kaikki aika ja energia kulunut.

Tällä kertaa viikonloppukin on monella tapaa poikkeuksellinen. Huominen isänpäivä tuo oman mausteensa. Vaikka minulla ei elävää isää enää olekaan, nin ihan kiva viettää sitä pelkästään oman isyytensä ympärillä.  Niin ja ensi viikonloppuna minäkin jo palaudun työarjesta kolmen Digialla vietetyn kalenteriorjapäivän jälkeen. Toisin sanoen koti-isyyden viimeinen viikonloppu. Vähän haikeaa, mutta aikansa kutakin.

Pääsen kaiken lisäksi kokeilemaan tätä jonkun tv-kanavan lanseeraamaa nelipäiväistä viikonloppua, kun keskimmäinen pääsi viikonloppuvapaalle jo torstaina ja nuorimmaisenkin kouluviikko päättyi eilen puolilta päivin. Yllättäen esikoinenkin ilmestyi illalla viettämään poikamiesiltaa Kanta-Hämeeseen.  Nyt on talo täynnä nukkuvia nuoria miehiä. Jotenkin se saa näin isänpäivän kynnyksellä olon tuntumaan erityisen isämäiseltä.

Eilen pakastinta sulattaessa löysin jostain nurkasta vielä purkillisen syksyn kanttarellejä ja tein niistä Thai-tyylisen kana-kanttarellikeiton. Suomalaisten ja itämaisten makujen yhdistäminen toimii todella. Jos jollain on vielä kotimaisia sieniä varastossa, niin suosittelen kokeilemaan.

Kaikille miehille muuten tiedoksi että kun pakkasen takia on nyt huonot ikkunanpesukelit, niin pakastimen sulattamiseen on harvoin marraskuussa näin hyviä mahdollisuuksia. Kylmälaukut esille ja virta pois.

Hienon viikonlopun kruunaa se, että miniäkokelas tanssii Suomen väreissä ensimmäistä kertaa MM-kisoissa Sveitsissä. Pidetään peukkuja!

Hyvä esimies

Minulla oli kerran edellisessä työpaikassa yksi aivan poikkeuksellinen esimies. Siis hyvässä mielessä. Muulla tavalla poikkeuksellisia oli muutenkin. Tämä hyvä yksilö oli aina hyväntuulinen. Hän arvosti tiimiään ja uskoi jokaiseen. Jaksoi kuunnella ja kannustaa. Oli kiinnostunut minun asioistani. Sitoutui minun tekemiini päätöksiin. Sitoutti minut omiinsa. Suodatti korporaatioviestinnästä ainoastaan oleelliset asiat alaisilleen. Sparrasi tarvittaessa ja omisti lehmän hermot. Tuossa oikeastaan pähkinänkuoressa, mitä minä odotan hyvältä esimieheltä. Uskon, että tuo sopii aika monelle.

Olen jälkikäteen miettinyt paljonkin, mitä tämä ihminen teki eri tavalla kuin toiset.

Ihan ensiksi hän johti aina ensin ihmisiä, vasta sitten asioita. Se oli hänelle helppoa siksi, että hän oli vaivautunut tutustumaan tiimiinsä. Tunsi meidän vahvuudet ja heikkoudet ja tiesi mitä johtamistapaa kannattaa milloinkin käyttää.

Toisekseen hän katsoi aina tulevaan eikä murehtinut mennyttä. Tähän liittyi aina myös se hyväntuulisuus ja tietynlainen pelottomuus. Vaikka olisi mennyt huonostikin, niin siihen ei takerruttu vaan mietittiin yhdessä, miten tästä päästään eteenpäin.

Kolmas tärkeä asia oli se, että hän laittoi aina tiimin menestyksen oman menestyksensä edelle. Hänen ei koskaan tarvinnut itse näyttää mahdollisimman hvyältä ulospäin vaan antoi toisten loistaa.

Ehkä kaikkein tärkein ominaisuus kuitenkin oli se, että hänelle uskalsi kertoa kaikki asiat niin kuin ne ovat. Ennen kaikkea poikkeuksellista oli tapa, jolla hän otti vastaan huonot uutiset. Vaikka harmistuksen näki kasvoilta, niin puheessa ja teoissa aina katse oli jo siinä, miten tästä eteenpäin. Minulle oli täydellistä että oli esimies, jonka reaktioita ei koskaan tarvinnut pelätä.

Hymy huulilla

Minä en oikeastaan osaa nauraa. En ole koskaan osannut. Se on joku synnynnäinen vika tai ominaisuus. Saatan joskus naurahtaa jonkun elokuvan hauskalle kohtaukselle tai oikein hyvälle vitsille, mutta varsinaista naurua en saa aikaiseksi.

Siksi yritän hymyillä mahdollisimman paljon. Se ei ole oikeastaan edes kovin vaikeaa, koska minun on kohtuullisen helppoa olla hyväntuulinen. Mitä nyt viime aikoina päivien tylsyys ja yksinäisyys vetää vähän synkäksi, mutta muuten.

Näin kummallisesta aiheesta päädyin kirjoittamaan siksi, että naurun tai hymyn sosiaalinen merkitys on isompi kuin me suomalaiset osaamme edes kuvitella. Mikä ero omaan fiilikseesi tulee, kun astut huoneeseen, jossa on hymyileviä ihmisiä verrattuna siihen, että kaikki ovat otsat kurtussa? Miltä tuntuu kohdata joku uusi ihminen, jos hän hymyilee tavatessanne? Entä jos suu on valmiiksi mutrussa? Meidän lähikaupassa on yksi kassahenkilö, joka ei hymyile koskaan. Minä menen aina viereiselle kassalle, vaikka jono olisi kolme kertaa pidempi.

Jotkut ehkä luulevat, että pitää näyttää vakavalta ollakseen uskottava. Hautajaisissa ja yt-neuvotteluissa se on hyväksi. Muuten se ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Minä uskon, että hymyilevän ja hyväntuulisen puhujan viesti menee paremmin perille. Sama pätee hymyilevään kuuntelijaan. Hänelle inostuu kertomaan asiasta vielä enemmän ja perinpohjaisemmin. Kun olen esiintymässä isommalle joukolle, valitsen aina aluksi yleisöstä jonkun hymynaaman ja kohdistan oman puheeni ensimmäiset sanat vain hänelle. Sillä saa hyvän tunnelman koko esitykseen ja parhaimmillaan koko kuulijakunnan hyväntuuliseksi.

Vaikka en tästä Trumpin valinnasta itsekään kovin innoissani eilen ollut, niin olen silti saanut aika leveät hymyt tästä somen ja median paniikista. Minä jotenkin ajattelen, että kampanjapuheista huolimatta aika moni asia menee jatkossa myös hyvään suuntaan.

Vanha totuus on, että hymy tarttuu. Kokeile sitä tänään.

Kuvituskuvaksi maailman kuuluisin hymy.

Vaatimattomuus kaunistaa

Minusta vaatimattomat - jopa pidättyväiset - ihmiset ovat erityisen tyylikkäitä. Se, että joku on hyvä jossain eikä hänen silti tarvitse tehdä siitä numeroa, on äärimmäisen viehättävää. Tuossa otsikon sanonnassa on siis vinha perä.

Itse olen aika lailla toista maata. Tiedän korostavani hyviä puoliani ja onnistumisiani välillä rasittavan paljon. Kun lisäksi puheissani käytän perheeni vakiintunein termein sekä honkalaprosentteja että parolalisää, niin saatan olla aika ärsyttävä. Tiedän. Onneksi sentään kehun muitakin ja usein muistan arvostaa toisiakin onnistumisten hetkellä. Ajattelen olevani vähintään siedettävä.  Kukas kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse.

Alun perin en ollut tällainen. Nuorena miehenä olin hyvin vaatimaton enkä pitänyt esillä olemisesta lainkaan. Omien saavutusten esitteleminen tuntui kiusalliselta ja vielä kiusallisempaa oli jos omat vanhemmat tai joku muu läheinen kehuskeli jollain, mitä minä olin tehnyt. Jotenkin ajattelin, että saavutukset noteerataan ja niitä arvostetaan ilman, että niistä tehdään numeroa.

Miksi minä muutuin?

Häikäilemättömien ihmisten maailmassa vaatimattomat ja pidättyväiset ihmiset ovat joskus helppoa riistaa. Jos et itse ota työstäsi tai tekemisistäsi ansaitsemaasi arvostusta, niin joku toinen tekee sen puolestasi. Päämäärätietoisuus ja kunnianhimo auttavat etsimään keinoja tavoitteisiin pääsemiseksi. Itsekorostus on yksi niistä. Se myös toimii kiusallisen hyvin. Suomalainen yhteiskunta arvostaa nykyisin enemmän sellaista käytöstä jota minä edustan. Muutos työelämässä oloni aikana on todella suuri. Vaatimattomuutta ei enää arvosteta vaan mieluummin pitäisi täyttää koko huone sinne astuessaan.

Voitaisiinko me ottaa pykälä takaisinpäin? Palata maailmaan, jossa itsensä korostaminen ei ole pelkästään positiivista. Maailmaan, jossa arvostetaan tyylikkäitä ihmisiä, jotka antavat muille tilaa.
En tiedä onko se mahdollista, mutta ajattelin tehdä oman osuuteni.

Tätä kirjoittaessa on käytännössä vahvistunut Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi. Toivotaan, että maailmassa on silti vielä tilaa tyylikkyydelle.

Yhteistyössä on voimaa

Kohtuullisen iso osa it-alan projekteista epäonnistuu. Aikataulut venyvät, budjetit paukkuvat, järjestelmät eivät palvele asiakkaita tai käyttäjiä. Julkisista epäonnistumisista saamme lukea lehdistä. Yksityisellä puolella huonot projektit useimmiten vain lakaistaan maton alle ja lähdetään leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.

Epäonnistumisiin on listattu paljon syitä. Ostajien kyvyttömyys, huono johtaminen, kehnot menetelmät, toimittajan huono asiakastuntemus tai sitten rahan puute. Joskus kuulee myös sellaista, että ylin johto ei ollut riittävän sitoutunut projektiin.

Mitä enemmän olen tämän kangassohvan nurkkaan nojannut, niin sitä enemmän olen eri mieltä tuosta edellisestä kappaleesta. It-projektien epäonnistumisen suurin yksittäinen syy on asiakkaiden ja toimittajien - siis ihmisten- kyvyttömys tehdä yhteistyötä. Projektin kick-offissa tai ohjausryhmän avauskokouksessa korostetaan juhlallisesti kumppanuuden merkitystä. Seuraavaksi - mahdollisimman nopeasti - koko juttu unohdetaan ja lähdetään omalle toimistolle pitämään huolta omista asiosta.

Toimittajien puolella usein virheellisesti ajatellaan, että it-projektin tarkoitus on ottaa käyttöön järjestelmiä. Se ei oikeastaan koskaan ole totta. IT-projektin tarkoitus on aina muuttaa asiakasyrityksen liiketoimintaa. Silti olen ihan oikeasti istunut sellaisessa projektin ohjausryhmän kokouksessa, jossa toimittaja on kirkkain silmin sanonut, että järjestelmä on valmis,  Asiakas ei silti kokenut voivansa ottaa sitä käyttöön. Miten voisi olla sellainen tilanne, jossa vain toinen onnistuu? Minä en keksi.

Asiakkaiden puolella taas harhaudutaan kuvittelemaan, että toimittaja voisi tietää, miten asiakas haluaa liiketoimintaansa kehittää ja sysätään vastuu mahdollisimman isosta osuudesta toimittajalle. Tätä sitten vielä korostetaan nimeämällä projektiin niitä työntekijöitä, joille ei oikein muita hommia yrityksestä löytynyt. Tehdään liiketoimintamuutosta kolmos- tai nekosketjun osaajilla. Oletteko edes tosissanne?

Onnistuvassa projektissa on pakko puhaltaa yhteen hiileen. Kaikilla on sama yhteinen päämäärä ja tavoitteet. Kaikista - siis ihan kaikista - ongelmista puhutaan avoimesti osapuolten kesken. Raha-asiat ovat yhteisiä. Budjettitavoitteet jaetaan puolin ja toisin. Riskilista on yhteinen eikä kummallakaan osapuolella ole omia versioita. Vastuiden raja-aidat kaadetaan. Kun toisen osapuolen osaaminen loppuu, niin toinen auttaa - katsomatta sopimuksia. Tilat ovat mahdollisimman yhteisiä koskien sekä fyysisiä, että virtuaalisia työtiloja. Viralliset komentoketjut on lupa ohittaa koska tahansa.

Ihan turha syyttää haihattelusta. Olen ollut mukana projekteissa, jotka ovat olleet alusta alkaen tuossa yllä kuvaamassani moodissa tai sitten ne on siihen kriisitilanteessa pakotettu. Toimii. Voin luvata.

Asiantuntija vai konsultti

Otetaan tällainen työelämäaihe tänään, kun pelottavasti lähestyy marraskuun kuudestoista. Se aiheuttaa kaikenlaisia pohdiskelua kiihtyvällä tahdilla täällä sohvan uumenissa.

Terminä asiantuntija on huomattavasti parempi kuin konsultti, joka on vähän kulunut ja ympäripyöreä. Sitä kaiken lisäksi käytetään ihan liikaa ja väärissä yhteyksissä. Ihan vain selvennyksesi, että minä ajattelen asiantuntijan olevan sellainen henkilö, joka osaa vastata kysymyksiin. Konsultti taas on sellainen, joka osaa analysoida asiakkaan tilanteen ja suositella sitten jotain.

Arkisen esimerkin voisi ottaa vaikka rengasliikkeestä, jossa asiantuntija osaa kysyttäessä kertoa, mitä eroa on nasta- ja kitkarenkaalla. Konsultti puolestaan kyselee asiakkaalta autosta, hankintabudjetista, ajotyylistä sekä muista mahdollisista tarpeista ja osaa sitten asiantuntemukseensa perustuen suositella oikeaa rengastyyppiä. Loistava esimerkki tästä sattui jokin aikaa sitten apteekissa, kun olin ostamassa yhtä aikaa särky- ja närästyslääkettä. Konsultin rooliin sujahtanut kassahenkilö katsoi ostoksiani ja kertoi, että valitsemani särkylääke aiheuttaa närästystä ja suositteli vaihtamaan toiseen. Pieni arkinen juttu ja silti todella erilaista asiakaskokemusta.

Suomalaiset omaksuvat helpommin asiantuntijan kuin konsultin roolin. Siihen liittyy vähemmän riskejä, se on helpompaa eikä siinä tarvitse samalla tavalla vastata sanomisistaan. Tähän pitää nopeasti saada muutos. Uudenlaisessa kehittyvässä maailmassa asiantuntijoiden tarve vähenee kovaa vauhtia ja ansaitakseen paikkansa suurimman osan meistä on pakko ottaa työssään konsultoiva asenne. Se on menestymisen elinehto niin myynnissä kuin asiakaspalvelussa. Sitä tarvitaan yhtä lailla sisäisten kuin ulkoisten asiakkaiden kanssa. Konsultit menestyvät - asiantuntijuus häviää.

Olen aika paljon pohtinut, mikä on se ratkaiseva ero näiden kahden välillä. Olen järjestänyt aiheesta koulutuksia ja koutsannut ihmisiä kohti oikeanlaista toimintakulttuuria. On helppoa tunnistaa hyvä konsultti. Sellaiset erottuvat todella selvästi asiantuntijoista.

Minulla oli etuoikeus tehdä yhden aivan poikkeusyksilön kanssa myyntiä ja projekteja viimeisen parin vuoden aikana. Tarkkailin, analysoin ja pohdin, mitä hän tekee eri tavalla, että on niin paljon parempi kuin muut.

Entisen kollegani Juha Leppäsen LinkedIn-kirjoitus yrittäjyydestä ja hänen yrityksensä rekrytointipolitiikasta avasi silmäni lopullisesti. Juha kirjoittaa, että hän ei palkkaa ketään, kenellä ei ole sekä halua että kykyä ottaa riskejä. Siitähän tässä on lopulta kyse. Uskaltaako laittaa itsensä alttiiksi ja kantaa vastuun siitä, että suosittelee jollekin toiselle jotain, mistä ei voi koskaan olla täysin varma? Uskaltaako tehdä virheitä? Saako tehdä virheitä? Osaako hallita riskejä? Oppiiko virheistään?

Toinen oikeastaan yhtä tärkeä asia, jonka opin tältä kollegana olleelta huippukonsultilta oli, että hän osasi kuunnella. Hänellä ei ollut koskaan kiirettä kertoa omaa mielipidettään tai esitellä omia kalvojaan. Hän kuunteli, pohti - eteni pala kerrallaan ja taas kuunteli ja pohti. Sitten kun hän oli saanut riittävästi tietoa, hän uskalsi ehdottaa. Usein ehdotus oli sellainen, että asiakas ei sitä ensin täysin hyväksynyt vaan alkoi haastamaan. Tämä kaveri ei hätkähtänyt. Hän pysyi usein mielipiteessään, mutta oli myös valmis muuttamaan sitä, jos asiakkaan perustelut olivat hyviä.

Voitimme kaikki kisat, joissa tämä konsultti oli mukana. Tietenkin asiakas halusi aina vahvistuksen siitä, että hän on mukana tekemässä myös toimitusta. Siinä meille muille vähän opittavaa.

Koska pääsee hiihtämään?

Talvi on loistava vuodenaika. Tänä vuonna se tuli kaiken lisäksi riittävän ajoissa. Tajusin aamulla, että kohta voisi päästä hiihtämään. Lunta on jo sen verran, että tasaiselle pohjalle saa kohta ainakin huonon ladun.

Hiihtäminen on  - kuten tiedetään - erittäin monipuolinen liikuntamuoto. Hiihtäessä voi fiiliksen mukaan kuormittaa eri tavalla ylä- ja keskivartaloa tai jalkoja. Hiihtäessä nivelet eivät juurikaan rasitu ja vauhdin voi jokainen valita itse.

Minulle hiihtäminen on silti enemmän terapiamuoto kuin liikuntaa. Tai tietenkin siinä yhdistyy molemmat, mikä on sinänsä aika loistavaa.

Hiihdän 90% kaikista talven kilometreistä samalla 1,2 km pitkällä pururadalla. Rata rajoittuu toisesta reunasta Helsinki-Tampere moottoritiehen ja toiselta puolelta päärataan. Todella kummallinen sijainti. Onneksi olen aika huonokuuloinen niin liikenteen melu ei haittaa. Eikä kai se kohina nyt muillekaan niin paha ole - itse asiassa se on vähän rauhoittavaakin, jos osaa asennoitua oikein. Lisäksi on aika kätevää, kun voi aamulenkillä tarkistaa kellonajan junista, vaikka se ei kai talvisaikaan ihan niin luotettava keino olekaan. Suuntaa antava silti ainakin.

Onneksi sentään itse hiihtäminen tapahtuu kauniissa harjumaisemassa eivätkä moottoritiellä ohi kiiruhtavat autot näy ladulle. Lenkkiin sisältyy yksi ala- ja yksi ylämäki. Muuten se on sellaista lieävästi kumpuilevaa - melkein tasaista. Olen hiihtänyt saman lenkin jo varmaankin tuhansia kertoja, joten osaan jokaisen mutkan ja näreen ulkoa. Yleensä käyn lenkillä aamuvarhaisella - juuri kun valot ovat syttyneet. Radalla ei ole silloin ketään muita.  Nämä asiat yhdessä tekevät hiihtämisestäni terapeuttista.

Minun ei tarvitse siis miettiä itse liikkumista ollenkaan. Menen vain eteenpäin sellaisella vauhdilla kuin sillä kerta tuntuu sopivalta. Tarvittaessa voin olla ajattelematta yhtään mitään, mutta yleensä ajattelen ja paljon. Puran stressiä käsittelemällä hankalia asioita. Innovoin uusia juttuja ja pohdin omia ja toisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Yksin.

Olen oikeasti ratkonut hiihtäessä isojakin ongelmia ja löytänyt uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Olen rauhoittunut kiireisen viikon jälkeen ja ymmärtänyt, miksi joku toinen teki mitä teki. Lenkin pituutta voi säätää paitsi liikunnan myös terapian tarpeen mukaan. Joskus jälkimmäinen vaatii sen 25 kierrosta. Siitä tulee kaunis rivi sommanjälkiä penkalle.

Asenne ratkaisee

Olin jossain vaiheessa työelämässä vastuussa yksiköstä, jossa oli erilaisia liiketoimia kymmennellä eri paikkakunnalla ympäri eteläistä Suomea. Meillä oli aika harvoin mahdollisuus kokoontua yhteen. Se onnistui ehkä kerran vuodessa. Kerran vuodessa on niin harvoin, että ajankohtaisten asioiden käsittelemisen lisäksi tuo oli aina se oikea hetki palkita edellisen jakson aikana onnistuneita. Ne, jotka olivat tuolloin mukana, muistavat, että minulla oli aina samat kolme palkitsemiskategoriaa.

1. Asenne
2. Asenne
3. Asenne

Tuossa vajaan sadan ihmisen joukossa oli paljon osaavia ja taitavia ihmisiä. Ammattitaitoa oli niin paljon, että heikompia hirvittää. Minun näkökulmastani asenne oli ainoa sellainen merkittävä tekijä, joka teki hyvistä huippuja.

Asenteeseen liittyy usein periksiantamattomuutta. Sellaista ajattelua, että menen läpi harmaan kiven ja teen vaikeatkin hommat valmiiksi. Se voi olla sitäkin, että haluaa viereisenkin kaverin onnistuvan ja auttaa sitten oikeasti onnistumaan.

Joillakin asenne voi olla iloisuutta ja positiivisuutta. Tuollaiset ihmiset saavat itsensä ja vierellään olevat innostumaan vaikeissakin tilanteissa. Näitä ihmisiä kuvaa lause 'hymy ei hyydy'.

Yksi kaveri, joka on erityisesti jäänyt mieleeni, osoitti asennetta tekemällä kiireesäkin aina täydellisen laadukasta työtä. Piti huolta siitä, että asiakas saa täsmälleen sen mitä on tilannut. Hän ei koskaan tehnyt numeroa itsestään. Oli ainoastaan sitä mieltä, että ei osannut huonomminkaan tehdä.

Hyvällä asenteella työtä tekevät tai elämään suhtautuvat ihmiset ovat niitä, joiden kanssa viihdyn. Yritän itse olla omissa työyhteisöissä sellainen, että voisin saada asennepalkinnon.

Asenne ratkaisee. Aina.

Töihinpaluu jännittää

Vielä reilu viikko jäljellä.

Olen aika hyvin oppinut olemaan hermostumatta ja ottamaan hankalatkin työelämän tilanteet vastaan, siten kun ne tulevat. Toki streessannun tekemättömistä töistä, mutta en varsinaisesti hermoile tai jännitä.

Ja sitten mieli palaa ajassa kymmenen tai viisitoista vuotta taaksenpäin. Nyt nimittäin jännittää. Yllättävän paljon. Olo on kuin ekaluokkalaisella koulunaloituksen kynnyksellä. Mistä moinen?

Varmaan se päällimmäinen syy on, että olin edellisessä työsuhteessa 18 vuotta. Vaihtamisesta ei ole siis paljon kokemusta. Tiedossa on, että uuden verkoston rakentamiseen menee aikaa, mutta luulen selviäväni siitä. Silti en tiedä, mikä minua odottaa.

Koska työsuhteeni CGI:n kanssa on edelleen voimassa, en ole osallistunut uuden työnantajan toimintaan. Haluan olla lojaali ja kunnioittaa tekemiäni sopimuksia. Digialaiset kylläkin kiihtyvällä tahdilla toivoisivat, että aloittaisin jo työt, mutta en aio sitä tehdä. Toivotaan että heillä kärsivällisyys riittää loppuun saakka. Olen sitten aikanaan yhtä lojaali, jos minun ja Digian tiet joskus eroavat.

En siis oikeastaan kovin hyvin tiedä, mihin olen menossa. Toki toimenkuva ja vastuu ovat tiedossa. Tiedän myös, että olen aiemmin menestynyt vastaavissa tehtävissä. Muuten kaikki on ihan hämärän peitossa. Mikä on vaikeaa, mikä on helppoa? Mitkä asiat ovat hyvin, mitkä huonosti? Miten ihmiset suhtautuvat minuun? Mitä laitan ekana päivänä päälle? Osaanko olla oma itseni? Viekö kalenteri taas mukanaan? Onnistunko pitämään kiinni kolmen kuukauden aikana tekemistäni päätöksista ja oivalluksista? Päässä on paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia enkä oikein pidä siitä.

Onneksi tiedän, että jännitys laukeaa keskiviikkonna 16.11. klo 8, kun astun uuden työpaikan ovesta sisään. Siihen asti hermoillaan.

Pariisin syksystä Parolan talveen

No alkaahan ne sentään samoilla kirjaimilla, mutta muuten herätys oli aika erilainen tänään.

Se toinen listarivi, joka reissulla tuli toteutettua oli niinkin yksinkertainen kuin käy Pariisissa. Sitä nyt ei yksinkertaisesti voinut olla suorittamatta, kun kävi Mona Lisaa tapaamassa. Ei ehkä ihan täysin looginen rivikokonaisuus, mutta mitä väliä? Pariisi on kuitenkin ainoa kaupunki, joka oli mun listalla ilman, että siihen liittyy jotain muuta tekemistä. Silloin listan tekohetkellä sen on siis täytynyt olla jotenkin erityinen ja olihan se.

Talvinen aamuherätys Parolassa oli aivan ihana enkä kaivannut Pariisiin pätkääkään. Illalla kotiin tullessa maa oli vielä musta, mutta yön aikana oli satanut lunta sen verran, että kaikkialla on valkoista ja valoisaa. Olin niin innoissani talvesta ja lumesta, että lähdin aamulenkille ilman aamukahvia.  Vain nauttimaan siitä, että valo on palannut ja että pikkupakkanen kipristelee poskipäitä.

Mielenkiintoista, miten helppo on sopeutua suurkaupungin virikeähkystä tähän maalaiskylän rauhallisuuteen. Pieni paineenpoikanen tosin jyskyttää takaraivossa muistuttamassa niistä kotihommista, jotka pitäisi vielä ehtiä tekemään, mutta muuten tämä on taas kerran täydellistä.

Päätin eilen, että jätän Islannin vierailun johonkin toiseen hetkeen. Suomeen on luvattu niin upeaa talvisäätä, että keskityn nauttimaan siitä ja rauhoittumaan täydellisen kiireettömästi loppuvapaan. Enää ei tarvitse nähdä eikä kokea mitään. Riittää, kun kuuntelee hiljaisuutta ja katselee vierestä, kun aika kuluu. Olen huomannut, että minulle parhaat oivallukset syntyvät juuri noilla hiljaisuuden hetkillä. Vaikka ympäri Eurooppaa matkustaessa on mahdollista hankkia elämyksiä ja ennen kaikkea perspektiiviä omaan elämäänsä, niin oman ajatusmaailman kehittäminen onnistuu parhaiten kotisohvalta käsin.

Kaksi täydellistä viikkoa jäljellä. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä elämä ehdottaa.

Syksyinen Pariisi

Yli 11 000 sivulatausta mun blogissa. Olin ajatellut jotain vähän pienempiä numeroita, kun aloin 1,5 kuukautta sitten kirjoittamaan tätä. Tai no  oikeastaan en ajatellut mitään numeroita - kirjoitin vain. Kivaa silti, että mun jutut kiinnostaa.

Iso latausmäärä aiheuttaa itselle fiiliksen, että pitää kirjoittaa, vaikka ei aina olisi sanottavaakaan. Onneksi Pariisista riittää kerrottavaa.

Eilinen meni kaupunkia kävellen ja bussin kyydissä katsellen. Käytiin katsomassa ranskalaisten omaa versiota vapaudenpatsaasta, tutustutiin Napoleonin hautaan ja lopuksi shoppailtiin Champs Elyseellä. Löytyi ainakin nuorimmaiselle nimipäivälahja. Illalla käveltiin katsellen autioita ja hiljaisia Seinen rantoja.

Lokakuun vaihtuminen marraskuuhun näkyi turistien määrän vähentymisessä entisestään. Eiffel-torniin olisi päässsyt tänään ja eilen jonottamatta.  Sellainen havainto, että täällä jonotetaan siististi, silloin kun pitää. Varmaan siksi, kun ei ole venäläisiä. Notre Dameen oli n. 100 metriä pitkä jono enkä nähnyt kenenkään etuilevan sen vartin aikana, kun jonossa seisoimme.

Katukauppiaita oli tuossa tornin ympäristössä aamulla valehtelematta enemmän kuin turisteja. Jos haluaa käydä Pariisissa mutta ei tykkää turistimassoista, niin tämä marraskuun alku on varmaan paras mahdollinen. Suosittelen.

Vähän haikein mielin pakkaillaan ja lähdetään kohta kohden lentoasemaa ja kotia. Onneksi on talvirenkaat autossa.

Tammisaaressa vai Pariisissa

Kolmas päivä täällä Ranskan pääkaupungissa käynnistymässä. Matkan pääkohde eli eiliset treffit on hoidettu ja samalla tarkastettu muutkin keskeiset turistikohteet. Loka- marraskuun taite vaikuttaisi olevan hyvä aika tutustua kaupunkiin, koska jonot ovat lyhyitä ja väkeä joka paikassa kohtuullisesti.

Minun on helppo ymmärtää ihmisiä, jotka tulevat tänne uudestaan ja uudestaan. Kaupunki on käsittämättömän kaunis ja siisti. Historia tulee vastaan jokaisessa kadunkulmassa. Mitä nyt ihmiset ovat minusta vähän tylyjä - jopa epäystävällisiä. Pitäisi kai puhua ranskaa, että saisi parempaa

palvelua.

Lontooseen on tästä vähän yli 300 kilometriä. Silti tämä on tosi erilainen kaupunki. Lontoo on jotenkin kiireisempi ja hektisempi kuin tämä. Täällä tuntuu enemmän lomalta. Hassu havainto on, että Lontoossa merkittävä osa ihmisistä kulkee töihin ja muuallekin pyörällä. Täällä ei pyöräile kuin tursitit.

Kirjoitin aiemmin siitä, että olisi kivaa asua suurkaupungin sykkeessä. Mennä ulos illalla ja kokea saman tien kaikki. No eilen oltiin iltakävelyllä ja etsittiin paikkaa, jossa voisi käydä lasillisella. Ollaanhan sentään melkein metropolin ytimessä. Kaikki ravintolat olivat tyhjiä. joten päätimme etsiä edes viinipullon seuraksi parvekkeelle. Ei löytynyt. Kaikki kadut olivat aivan autioita. Kauppojen oviin oli vedetty ristikot eteen. Liikenteen melu hiljennyt ja ikkunat pimeinä. Olihan kello jo puoli kymmenen.

Vaimoni, joka on erikoistunut legendaarisiin lentäviin lauseisiin sanoikin, että ihan kuin oltaisiin Tammisaaressa. Erona Tammisaaren Kaupunginhotelliin on edelleen tuo näkymä. Tässä iltavalaistuksessa.

Lapsuuden sankari

Melkein jokaisella pikkupojalla on jossain vaihessa lapsuutta joku sankarihahmo, jota ihailee ja katsoo ikäänkuin ylöspäin. Miljoonasade on tehnyt tästä aivan loistavan biisinkin kertoen Juri Gagarinistä.

Varmaan jossain aiemmissakin kirjoituksissa on jo ilmennyt, että oli vähän erikoinen tenava. Se sitten ehkä näkyy tässä sankarihahmoasiassakin. Minulla se nimittäin on Leonardo Da Vinci. Koska olin lapsi ennen internettiä, jouduin hankkimaan tietoa idolistani lähinnä kirjallisista lähteistä. Mitä enemmän luin, sitä enemmän vakuutuin tämän ihmiskunnan suurimman neron teoista. Ukko oli samaan aikaan taiteilija, insinööri, keksijä, luonnontieteilijä, ajattelija - ihan mitä vaan - 1400 luvulla. Suuri osa hänen keksinnöistään, kuten vaikka helikopteri, on tullut teknisesti toteuttamiskelpoiseksi vasta satoja vuosia myöhemmin.

Da Vinci-ihailu ei tietenkään ole enää ihan samalla tasolla kuin pikkupoikana. Kaikesta huolimatta, kun viime vuonna tein sitä kuuluisaa bucket listiä, niin siihen tuli rivi, jonka numeroa minulla ei tällä reissukoneella ole. Se menee suunnilleen, että 'käy katsomassa Mona Lisa'. Mona Lisa on tietenkin äärimmäisen tunnettu teos muutenkin, mutta minulle se on lähinnä Da Vincin ruumiillistuma. Jotain käsin kosketeltavaa, jonka lapsuuteni sankari on tehnyt ja jota minä voin käydä katsomassa.

Tapaaminen Lisa Gherardinin muotokuvan kanssa oli tänään aamupäivällä paikallista aikaa. Se oli hieno hetki. Olin etukäteen lukenut, että monet sen nähneet pitävät sitä vaatimattomana ja pienenä. Minusta se täytti koko salin. Palasin kaksi kertaa uudestaan katsomaan sitä ja etsin käsiini jokaisen tuon neron tekemän teoksen, joka Louvresta löytyi. Niiden jälkeen Milon Venus ja Notre Dame vaikuttivat jotenkin vaatimattomilta.

Kuva minusta treffeiltä Lisan kanssa.

Lähtemisen ammattilainen

Taas menossa. Tällä kertaa kohteena Pariisi ja inhimillinen lähtöaika 9:25. Normaaliaikaan siirtyminen antoi vielä yhden lisätunnin ja varasin etukäteen privaattikyydin De Gaullelta hotellille. Voi olla, että ei ole tänään ihan normaalia matkaväsymystä, kun perille pääsee. Syytä olisikin, koska Pariisiin on luvattu hyvää säätä tänään. Olisi kivaa jaksaa vielä illalla tutustua paikkoihin.

Ajattelin lentoasemalle ajellessa, että alkaa olla vähän liikaakin rutiinia tähän lähtemiseen. Illalla nopeasti tavarat kasaan ja omantunnon lievittämiseksi nuorimmaiselle ruokaa valmiiksi. Aamulla nukkuville lapsille nopeat heipat, terävästi liikkeelle ja ajoissa kentälle.

Miksi nyt tällaisesta pitää kirjoittaa? No koska minulle oleellinen osa matkustamista on ollut se matkakuume, jota olen potenut, kun matka on ollut tulossa. Odottamiseen liittyvä jännitys pitää fiiliksen korkealla arjen pyörityksessä. Töissä ollessa loman odotus on oikea henkireikä, kun päivät venyvät tai muuttuvat ikäviksi.  Tietenkin on hienoa mennä Pariisiin, mutta tajusin vasta oikeastaan eilen konkreettisesti, että matkapäivä on jo tänään. Etukäteismatkakuume, siihen liittyvä fiilistely ja odotus jäivät väliin. Jotain puuttuu. Ehkä se on ihan hyvä, että meen töihin välillä.

Jonkun riippuvuuden olen kai tähänkin silti saanut lyhyessä ajassa kehitettyä, koska olen alkanut suunnitella, että kävisin vielä Islannissa ennen kuin töihin paluu koittaa. Vaimo tuossa juuri toppuutteli, että voisinko edes aloittaa tämän matkan ennen kuin alan suunnittelemaan seuraavaa.

No - Pariisissa on parikin listalla ollutta juttua. Laitetaan niistä sitten joku päivä.

Pitkästä aikaa kuvituskuvaa. Otoksessa tämän kertainen matkaseura.

Vihertävä koti-isä

Jotenkin minun kotikasvatuksessani ja lapsuuden arvoissa ympäristöllä tai sen tapaisilla asioilla ei ollut paljon painoarvoa. Roskan sai heittää auton ikkunasta tienpenkalle, jos kukaan ei nähnyt. Jätemäärän kasvamiseen reagoitiin ottamalla isompi roska-astia. Luullakseni muillakin oli ainakin jossain määrin samanlaista. Ihmiset eivät ehkä olleet niin valistuneita.

Olen siis joutunut opettelemaan kaikki ympäristöarvot aikuisiällä itsekseni. Varmaan osin siitä johtuen tämä orastava vihreyteni ailahtelee. Välillä olen lähtökohtiini nähden ihan superia, mutta sitten lässähdän kuukausiksi säätäämään huonojen tapojen parissa.

Olen jossain vaiheessa boikotoinut lentoliikennettä, ollut syömättä naudanlihaa ja jopa viettänyt puoli vuotta kasvissyöjänä pienentääkseni omaa ympäristökuormaani. Mitään näistä en ole jaksanut pitää loppuun asti vaan palaan aina vanhoihin tapoihini. Se on itse asiassa vähän turhauttavaa, mutta olkoon. En aio enää luopua matkustelusta enkä palaa täydelliseen kasvisruokavalioon. Olen vähän turhan mukavuudenhaluinen.

Pari uutta juttua tässä vapaan aikana on kuitenkin saanut tulta. Ensiksi sain pitkään jahkailemani jätteiden lajittelujärjestelmän rakennettua ja toimimaan. Meillä on nykyisin kotona keräyspiste ainakin paperille, pantillisille pulloille ja tölkeille, lasille, pienmetallille, muoville, pakkauskartongille, akuille ja paristoille, sähkö- ja elektroniikkaromulle sekä ongelmajätteille. Viimeisenä ponnistuksena on vielä värvätä lähiympäristöstä neljä muuta taloutta yhteisen biojäteastian vuokraajiksi. Sekajätteen määrä on hämmästyttävän pieni. Taloutemme saa aikaan viikkotasolla alle 10 litraa sekajätettä kaatopaikalle vietäväksi.

Toinen - vähän vielä pohdinta-asteella oleva muutos on, että aion jatkossa matkustaa Tampereen suuntaan työmatkat junalla. VR on järjestänyt kätevät paikallisjunavuorot niin, että pääsen Parolan asemalta aamulla liikenteeseen niin, että en tarvitse autoa lainkaan. Uusi työpaikka on lisäksi niin lähellä asemaa, että sekin matka taittuu kätevästi kävellen. Saan yhdistettyä hyötyliikunnan sekä mahdollisuuden käyttää työmatka-ajan työntekoon tai vaikka sitten blogin kirjoittamiseen. Melkein odotan sitä jo.

Pimeää

Pimeä, harmaa ja puuduttavan pitkä viikko meneillään. Onneksi tänään alkaa viikonloppu. Syksyn pimeys on jotenkin karua. Aamulla kun herää, on pimeää ja märkää. Sama tilanne, kun illalla menee nukkumaan. Eilinen päivä oli jotenkin niin masentava, että pääsin ulos talosta vasta joskus alkuillasta.

Vaikka nyt on lämmintä, onneksi talven tulon voi haistaa. Toivotaan, että saadaan lunta jo ensi viikolla ja valo palaa ainakin osittain.

Niin hassua kuin se onkin, niin kotona ollessa sen pimeyden ja harmaudenkin kokee eri tavalla. Istuin ja kuljeskelin eilen sisällä ilman valoja. Harmaus ja ankeus ympäristössä oli melkein käsin kosketeltavaa. Töissä ollessa kaikki tämä huuhtoutuu keinovalojen mukana avaruuteen. Vaikka en varsinaisesti pidä tästä, niin tuntuu arvokkaalta kokea se.

Tänään on pitkästä aikaa kiireinen päivä tulossa. Talvirenkaita ja sen sellaista. Varmaan menen myös pankkiin ruokatunnilla jonottamaan. Alkaa nimittäin muistuttaa tämä ajankäytön ajatusmaailma eläkeläisten vastaavaa. Stressaanun, jos samana päivänä pitää hoitaa kaksi asiaa.

Suomalaiset liikenteessä

Bemari on seissyt aika lailla tyhjän panttina viimeiset viikot. Kerännyt pölyä ja tammenlehtiä sivupihalla. Jokapäiväinen ruuhkassa istuminen on ollut vain etäinen paha uni. Olen huomannut, että tuosta motarilla istumisesta on tullut vähän kuin itsestäänselvyys. Olen hypännyt aamulla autoon ja lähtenyt ajamaan.

Sen jälkeen, kun sain kuulolaitteet viitisen vuotta sitten, olen ajellut tapaamisiin vain, jos siellä on asiakkaita paikalla. Olen varmaan ollut aktiivinen tai jotain, koska etä- tai Hämeenlinna-päiviä on ollut harvemmin kuin kerran kuussa. Käytännössä olen siis ajellut Helsinkiin tai Tampereelle ainakin 200 kertaa vuoden aikana. Väittäisin osaavani kohtuullisen hyvin suunnistaa Helsingissä, vaikka en ole siellä päivääkään koskaan asunut.

Aika paljon siis tunteja autossa. Onneksi ison osan siitä pystyy hyödyntämään asioiden hoitamiseen puhelimessa, rentoutumiseen tai pohdiskeluun. Se ei ole ongelma.  Se mistä haluaisin kirjoittaa on meidän suomalaisten syvälle juurtunut kehno liikennekulttuuri.

Liikenteen kuolonuhrien määrä laskee koko ajan, mutta sanoisin, että se johtuu aika paljon autojen ja tieverkon kehityksestä sekä alentuneista nopeusrajoituksista. Varmaan ajaminen on myös muuttunut turvallisemmaksi.

Se mikä ei ole juurikaan kehittynyt, on joustavuus. Antin kanssa Balkanilla ajellessa tultiin siihen lopputulokseen, että Suomessa olisi ihanaa ajaa, jos tänne saataisiin turvallisuuden lisäksi se paikallisten tapa ottaa muut huomioon.

Jugoslaviassa törmättiin suomalaisesta näkökulmasta todella kummallisiin ilmiöihin. Jos joku ohitti tiukassa paikassa, sekä vastaantulija että ohitettava hiljensivät heti rajusti vauhtia. Kukaan ei vilkuttanut valoja tai soittanut torvea, koska tiesi, että voi seuraavaksi olla samassa tilanteessa. Vuoristotiellä rekkaa ohittaessame se rekka oikeasti väisti tien ulkopuolelle ja pysähtyi, että pääsisimme turvallisesti ohi. Kaupungeissa kolmion takana odotellessa hyvin nopeasti joku tuikkasi valoilla merkiksi, että antaa tilaa. Hitaammin liikkuva raskas liikenne pysähtyi bussipysäkille vain päästääkseen takana olevan jonon ohi. Esimerkeistä voisi kirjoittaa lyhyen romaanin. Ne ihmiset siellä oikeasti tajusivat, että siellä liikenteessä ollaan yhdessä. Onnettomuuksia sattuu paljon, mutta niitä aiheuttavat yksittäiset sekopäät, kehno autokanta ja surkeassa kunnossa oleva tieverkko.

Melkein sanoisin, että suomalaiseen ajo-opetukseen pitäisi lisätä neljänneksi vaiheeksi viikko Balkanilla tai vastaavassa paikassa. Siellä ei opeteltaisi taloudellista ajoa vaan teemana olisi vain ja ainoastaan muiden huomioiminen liikenteessä edistäen sekä turvallisuutta että liikenteen sujumista.

Valmis palaamaan töihin?

28 vuotta kestäneen yhtäjaksoisen työrupeaman perusteella en ollut aivan varma, kuinka pitkään pitää olla vapaalla, että töihin haluaisi jo palata. Nyt tiedän, että minun kohdallani se on aika lailla 75 päivää.

Eilen tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että voisin aloittaa vaikka ensi viikolla. Syksyn pimeys ja kylmyys yhdistettynä tylsään iltapäivään taisi tehdä tehtävänsä. Ulos ei tee enää niin paljon mieli ja sisällä ei ole enää juurikaan puhdehommia.

Yksi Pariisin matka on vielä varattuna. Automuseo pitää huolehtia talvisäilytykseen ja vaihtaa talvirenkaat autoihin. Sitten luulen olevani valmis. Olisi itse asiassa aika vertauskuvallinen päätösteksti tälle blogille kirjoittaa Corvettejen siirtämisestä säilöön ja sitä kautta museonhoitajan pestin päättymisestä. 

Minulla on siis koko ajan ollut työpaikka tiedossa. Varmaan aika moni jo tietääkin, että aloitan Digialla 16.11. Uusi kokemus on, että virallinen työpaikka siirtyy Hämeenlinnasta Tampereelle. Luulen silti viettäväni aikaa pääkaupunkiseudulla lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Aika paljon vastassa on myös vanhoja tuttuja. Ihan outoon paikaan en siis mene.  

Kolmen kuukauden sapatti ilman huolta toimeentulosta tai tulevaisuudesta on ollut täydellisen ihanaa. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun olen saanut kokea tämän kaiken. Olen jopa miettinyt, että monen kohdalla eläkeiän korottaminen entisestäänkin voisi olla ihan ok, jos silloin tällöin olisi mahdollisuus tähän mitä minä olen saanut tehdä. 75 päivää on riittävän pitkä aika unohtaa vanhat työkuviot ja kuitenkin sopivan lyhyt, että ei kokonaan putoa kelkasta. Kun sapattivapaata selkeästi ajetaan pikkuhiljaa alas, niin voisiko sitä korvata jollain sellaisella järjestelyllä, että käyttäisi eläkepäiviään etukäteen? Jos pidät työuran aikan eläkevaroista 9 kk vapaata, niin jäät eläkkeelle vuoden myöhemmin. Miltä kuulostaa? 

Empatialla johtaminen

Työelämään paluu odottaa huomisesta kolmen viikon päästä. Siksi on hyvä ottaa välillä työntekoon liittyviäkin aiheita ja palauttaa mieleen sitä, että kohta taas mennään.

Vielä viisi tai kymmenen vuotta sitten olisin ollut sitä mieltä, että empatialla ja johtamisella on vähän tekemistä toistensa kanssa. Ehkä jotain hyvin pientä voisi olla, mutta tuolloin - vähän nykyistäkin junnumpana - halusin pitää tunteet erillään jostain niinkin tärkestä kuin ihmisten johtaminen.

Taisin olla silloin tyhmä tai sitten vain kokematon - mahdollisesti molempia. Onneksi elämä ja ennen kaikkea toiset ihmiset opettavat matkalla. Olen muun muassa tavannut ainakin yhden empatialla johtamisen suurmestarin, joka on auttanut itseänikin saamaan uusia oivalluksia.

Ihan ensiksi - johtamisessa on aina kyse vaikuttamisesta. Yleensä pitää saada joku tekemään jotain. Mielellään mahdollisimman hyvin ja järkevästi. Kaikki ihmiset siis johtavat joka päivä. Ei se ole mikään esimiesasemassa olevien yksinoikeus. Jos äärimmilleen ykisnkertaistetaan, niin siinä tekemisessäkin on kyse vain halusta ja kyvystä tehdä homma. Varsinkin tuota halu-osastoa on helpointa johtaa empatian avulla. Kykyjen kehittäminen vaatii usein muutakin.

Kutsutaan tuota halua vaikka motivaatioksi. Elämä on opettanut minulle, että ihmisten motivaatiotekijöiden ymmärtäminen on vaikeaa. Eri ihmiset motivoituvat kovin eri asioista eri tilanteissa. Toisilla se on raha, toisilla oma kehittyminen. Se voi olla velvollisuudentunto tai halu näyttää. Tapoja on yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Siksi on yleesä turhaa ajatella, että vaikuttamisen kohteena oleva henkilö motivoituisi samasta syystä tai samalla tavalla kuin sinä itse siinä tilanteessa.

Tässä kohtaa otetaan se empatia käyttöön ja nimen omaan tunnetasolla. Hyi olkoon - ajattelee tosi moni johtaja tässä kohdassa. Ei ole pakko lukea loppuun.

Empatian käyttäminen vaatii vaivaa. Pitää tuntea todella hyvin ne ihmiset joihin haluaa vaikuttaa ja joita haluaa johtaa. Pitää ymmärtää mitä he kokevat, kun pyydät heitä tekemään jotain. On lähes pakko jopa joskus kysyä, miltä toisesta tuntuu. Silloin, kun etukäteen pystyy olemaan kohtuullisen varma siitä, miten vaikuttamisen kohteena oleva pyynnöt kokee ja miten siitä motivoituu, voidaan puhua empatialla johtamisesta. Se on ylivoimaisesti tehokkain ja myös inhimillisin johtamisen muoto. Valitettavasti se on myös kaikkein vaikein. On pakko asettua toisen asemaan jatkuvasti ja pohtia asioita hänen näkökulmastaan. Uskokaa pois se on kaiken vaivan arvoista.

Yksin

En ole koskaan asunut yksin. Oikeastaan minulla ei ole koskaan ollut edes omaa huonetta. Koti-isyyyden aikana yksinoloa on ollut ehkä enemmän kuin koskaan aiemman elämän aikana. Olen silti yksin tosi harvoin missään. No ehkä autossa, kun ajelen Helsinkiin. Toki silloinkin puhun puhelimessa jonkun kanssa - vaikea sitäkään on yksinoloksi laskea.

Kaksi viimeistä viikko ovat olleet aika hulinaa. Ensin olin siellä Balkanilla ja viime viikko syyslomineen palautti taloon hetkeksi ison perheen vilinän. Torstaina käytiin nuorimmaisen ja hänen tyttöystävänsä kanssa Tallinassa ja haettiin paluumatkalla lomalta palannut esikoinen vaimoineen lentoasemalta meille loppuviikkoa viettämään. Kun upseerioppilas vielä kotiutui Haminasta perjantaina, saatiin aika pajon tavallista enemmän vilskettä taloon:

Eilisestä alkaen on taas hiljentynyt. Ensin aamulla miniäkokelas oli lähtenyt työvuoroon ja iltapäivän aikana ensin lähti Haminan kuljetus ja sitten esikoisen kyyti Tampereelle. Tänään aamulla vaimo ja nuorimmainen lähtivät töihin ja kouluun.

Olen pitkästä aikaa yksin. Kontrasti viikonlopun perheen kanssa vietetyn ravintolaillallisen, sukulaisvierailujen. liigamatsin tungoksen ja tämän välillä on raju. Minulle jopa vähän liikaa. Olen äärimmäisen ekstrovertti ihminen. Parin viikon tauon jälkeen yksinolo ajaa minut miettimään, mihin voisin lähteä - ketä voisin tavata? Päivitän some-sovelluksia muutaman minuutin välein vain nähdäkseni että muut ovat töissä ja arjen askareissa.

Vapaan alussa olin pitkiä aikoja yksin ja jo aika sopeutunut siihen. Miksi se on tauon jälkeen ennemminkin ahdistava kuin helpottava ajatus? Tiedän, että Suomessakin on paljon ihmisiä, jotka haluamattaan ovat jatkuvasti yksin. Jotenkin tuntuu, että minä en selviäisi.

Ajattelen silti, että yrittäisin nauttia tästä. Yhdistää kiireettömyyden ja yksinäisyyden. Nojata taaksepäin ja ajatella. Keskittyä yksinäisyyteen kokonainen päivä. Pohtia syntyjä syviä. Josko löytyisi vaikka huomiseen kirjoitukseen joku loistoidea. Tai ehkä joku soittaa tänään ja keksii loistavaa tekemistä. Koskaan ei tiedä.

Kuuntelemisen taito

Minä olen kova puhumaan. Tuotan puhetta tilanteesta riippumatta ja aika sujuvasti. Varmaan se heijastuu näihin kirjoituksiinkin, että sanat ovat hallussa. Olen helposti aika hallitseva - otan tilan haltuun liiaksikin ja joskus innostuksissani jopa puhun hiljaisempien ihmisten päälle. Olen yrittänyt oppia pois tästä epäkohteliaasta tavasta, mutta se on vaikeaa. Toki edistyn hitaasti koko ajan.

Se mitä en erityisen hyvin osaa on kuunteleminen. Olen tavannut elämäni aikana paljon hyviä kuuntelijoita ja muutaman erinomaisenkin. He ovat kerrassaan loistavaa seuraa ja olen välillä heille heidän taidostaan selkeästi kateellinen. Aidosti kuuntelemalla on mahdollista oppia elämästä niin paljon enemmän kuin puhumalla. Puhumallahan tulee vain toistaneeksi omia ajatuksiaan, kun taas hyvät kuuntelijat omaksuvat koko ajan toisilta.

Hyvä kuuntelija osaa antaa toiselle tilaa, osaa silti sanoa väliin jonkun myötäilevän sanan tai lyhyen vastakommentin. Hän saa taitavankin puhujan ohjattua keskittymään juuri siihen mihin itse haluaa ja voi ohjata keskustelun kulkua tahtomallaan tavalla. Hyvä kuuntelija odottaa tyylikäästi omaa vuoroaan ja kiteyttää sitten keskustelun kulun täydentämällä siihen jotain, jonka on kuuntelemalla oppinut. Kerrassaan viehättäviä ihmisiä tällaiset.

Yhteiskunta kuitenkin pääsääntöisesti arvostaa enemmän puhujia kuin kuuntelijoita. Tämä korostuu erityisesti meillä Suomessa, kun luontaisia puhujia on vähemmän kuin luontaisia kuuntelijoita. Silti se ei ole oikein.  Kuuntelemisen taito pitäisi olla yleisessä arvostusasteikossa merkittävästi korkeammalla kuin se on nyt. Kaikkien ei tarvitse täyttää huonetta sinne tullessaan.

Tämä työelämän ulkopuolella vietetty aika on antanut minulle mahdollisuuden ymmärtää tämän kaiken ja siksi olen päättänyt oppia kuuntelemaan paremmin. Keskityn siihen tästä eteenpäin jokaisessa mahdollisessa kohtaamisessa. Annan tilaa toisille ja opin heiltä. Se ei tarkoita sitä, että en edelleen puhuisi - ja paljon. Riittää kun annan toisille enemmän mahdollisuuksia ja pidän huolta siitä, että olen itse välillä taka-alalla ja kehitän itseäni sisäistämällä enemmän siitä, mitä toisilla on sanottavaa.

Listan rivi 53

Eilen kirjoitin listasta. Asioista, jotka haluaisin tehdä, kun vielä voin. Mainitsin samalla, että listalla on yksi projektimainen, aikaa vievä ja vähän kalliskin rivi. Itse asiassa aika iso osa ylimääräisestä energiasta on mennyt tämän rivin kanssa, mutta todella antoisaa on ollut.

Tuo rivi on listan viimeinen ja se kuuluu 'Käy kaikissa Euroopan maissa'.

Euroopassa on ainakin jonkun tulkinnan mukaan 50 maata. Persepektiiviä tähän omaan projektin tapaiseeni tuo se, että 15-vuotiaana minulla oli käytynä niistä kaksi, 30-vuotiaana seitsemän ja 45-vuotiaanakin vasta 12. Tämän päivän lukema on 32. Ei siis puutu kuin 18. Niistä Islanti, Irlanti, Venäjä(!), Kypros, Malta, San Marino, Monaco, Sveitsi ja Lichtenstein ovat aika kevyesti hoidettavissa. Helpohkoja ovat lisäksi Andorra, Romania, Moldova, Ukraina ja Valko-Venäjä.

Sitten listalla on vielä Kosovo, joka jäi viime reissulta väliin ongelmallisten vakuutusasioiden takia sekä Azerbaizan, Armenia ja Georgia, jotka suoraan sanoen tuntuvat hankalilta. Voi jopa olla, että osa näistä jää käymättä. Sillä ei ole väliä, koska lista on olemassa vain minua varten ja voin ihan hyvin todeta, että nämä nyt eivät vain minun Eurooppaani kuuluneet.

Tämä lista ei minulle ole todellakaan mikään pelkkä matkakohdeluettelo vaan jokainen matka opettaa jotain maailmasta, itsestäni, matkaseurasta, ihmisistä, historista ja kulttuurista. Vaikka kuuluisia nähtävyyksiä onkin kiva katsoa, niin silti silloin tällöin on hyvä päästä mahdollisimman kauas perinteisistä turistikohteista ja kokea maailma sekä ihmiset aidosti ja arkisena. Siinä saa kummasti perspektiiviä omaan elämäänsä täällä länsimaisen hyvinvoinnin ja yltäkylläisen turvallisuuden keskellä.  Oppii arvostamaan arkipäivää.

Kaikkein hienointa on, kun ei suunnittele liikaa vaan menee vain paikkoihin. Internet-aikakaudella, asioita etukäteen suunnittelemalla tulee käyneeksi paikoissa, joista enemmistö pitää. Jos taas uskaltaa heittäytyä - selvittää, kävellä ja kysellä -  toimia ennakkoluulottomasti ja antaa kohteen sekä matkan viedä, voi kohdata jotain, jota ei osannut edes odottaa. Kannattaa kokeilla.

Kuvassa minun tämän hetken karttani.

Mitä sitä loppuelämällään tekisi?

En osaa vastata tuohon otsikon kysymykseen, mutta palaan vähän siihen, että tein puolitoista vuotta sitten listan. Listan asioista, jotka aion tehdä, niin kauan kuin olen elossa ja ja fysiikka ja pää jotenkin pelaavat. Ja siis en ole sairas tai mitään - ainakaan sen enempää kuin ne henkisen puolen häiriöt, jotka tästä kirjoittelusta pystyy tunnistamaan. Olen kuitenkin tunnistanut, että mitä tahansa voi tapahtua tänään tai huomenna. Siksi tein listan.

Viime kesänä listalla oli 53 riviä. Pari kotona vietettyä kuukautta ovat muokanneet listaa aika lailla. Rivit ovat vähentyneet. Olen poistanut aika montakin juttua, jotka tuntuivat tärkeiltä keväällä 2015. En esimerkiksi enää aio osallistua triathlon-kisaan tai opetella uimaan vapaauintia niinkuin silloin ajattelin. Uusia rivejä ei oikeastaan ole tullut vaan olen enemmän ajatellut keskittyä näihin jäljellä oleviin.

Eniten ajattelemisen aihetta itselleni ja toivottavasti teillekin antaa se, että minun listallani ei ole rivejä, jotka liittyisivät työntekoon, uraan, rahaan, asemaan tai mihinkään sen tapaiseen. Ja minä olen sentään aika työkeskeinen ihminen Enkä siis ole tietoisesti jättänyt niitä listalta pois. 18 kuukauden aikana vain mikään työperäinen ei ole tuntunut niin merkitykselliseltä, että olisi listalle päässyt. Suosittelen jokaista miettimään tätä. Mitä asoita haluan tehdä loppuelämän aikana? Ei tarvitse dokumentoida niin kuin minä olen tehnyt. Pelkkä pohtiminen riittää. Aika herättävä kokemus.

Listan rivi 53 on todella pitkä, kallis ja aikaavievä - voisi sanoa, että projekti. Minulle tärkeä monella tavalla. Laitan siitä lisää huomenna.

Num3r01ta

Alle kouluikäisenä pikkupoikana olin aika kummallinen tenava. Kun olin viiden ikävuoden paikkeilla, juuri koulun aloittanut isoveljeni oli löytänyt jostain kirjasta lauseen: 'ei oppi ojaan kaada'  eli lopusta alkuun 'adaak naajo ippo ei'. Hän hoki sitä päivittäin, kun se kuulosti niin hauskalta. Pikkuveljelle se kolahti niin kovaa, että opettelin siitä paikasta tietysti lukemaan, mutta myös puhumaan takaperin. Hauskuutin sukulaisia, kun käänsin minkä tahansa lauseen muutamassa sekunnissa lopusta alkuun. Toinen varma huomion saantikeino oli laskea yhteen kolme- tai neljänumeroisa lukuja päässä. Ihmettelin välillä, kun aikuisten piti paperilla tarkistaa, olinko laskenut oikein. Tietenkni olin, koska numerot olivat jo silloin mun juttu.

Enää en osaa puhua takaperin enkä usko, että se taito ketään enää 48-vuotiaan tekemänä hauskuuttaisi. Sama on vähän laskemisen kanssa. Ei päässälaskutaidoilla saa enää huomiota. Numeroita en silti ole jättänyt. Käytän niitä tietenkin arkisissa asioissa. Jos käyn yksin kaupassa, tiedän esim aina euron tarkkuudella etukäteen mitä ostokset kaupassa maksavat. Voi kätevästi tarkistaa, ettei kassahenkilö ole tehnyt virheitä. Jugoslavian turneellla laskin valuuttojen kurssiarvot bensan hintojen perusteella. Vaikka valuutta vaihtui joka päivä, niin olin silti koko ajan perillä hintatasosta, koska aivoni muuntavat koko ajan kaikkea vieraalla valuuttalla ilmoitettua hintadataa euroiksi. Halusin tai en.

Kaikkein nolointa on kuitenkin se, mitä teen pitkillä auto- tai lentomatkoilla. Olen ensinnäkin ihan riippuvainen matkan pituuteen ja sen kestoon liittyvästä datasta. Käytän navigaattoria tutuillakin reiteillä vain, että näkisin, kuinka pitkä matka on perille. Sitten teen tästä datasta analyyseja jatkuvasti. Lasken esim murtoluvuksi koko ajan jäljellä olevaa matkaa: 3/4, 2/3, 5/9, 1/2, 1/3, 1/4, 1/5, 1/6.... Tietenkin arvioin koko ajan millaista keskinopeutta navigaattori ennustaa loppumatkalle ja arvoin sen perusteella oudolla reitillä, millaisia teitä on vielä tulossa. Puolimatkan ylitettyäni tiedän koko ajan, miten monta kilometriä enemmän olen ajanut kuin mitä on jäljellä. Arvatkaa oliko tuskaa Norwegianilla toissa päivänä, kun siihen näyttötauluun ei ilmestynyt mitään lentodataa ja wifiä ei ollut. Jouduin oikeasti selaamaan sitä hiirenkorville kulunutta lentoyhtiön lehteä koko matkan. Vähän sain lohtua siitä, että olin sentään noteerannut tarkan lentoonlähtöajan ja kapteeni oli ilmoittanut, että lentoaika Helsinkiin on 2h 40min. Sain edes muuntaa tunnit minuuteiksi ja pyöritellä sitä dataa.

Tästä ylläolevasta en ole muuten kertonut kenellekään aiemmin. Tulee vaimollekin uutta informaatiota sekopäisyydestäni.

Minulla on siis sen älylaiteaddiktion lisäksi ainakin vakava numeroaddiktio. Tästä en aio kuitenkaan hankkiutua eroon. Se pitää aivot vireessä ja ukon hereillä. Kaiken lisäksi minulla on pitkillä yksinäisillä automatkoilla muutakin viihdettä kuin musiikki.

Koska ihminen voi lähteä Jugoslaviasta, mutta Jugoslavia ei helposti lähde ihmisestä, niin laitetaan tähän vielä edellinen kierros numeroina:
2300 kilometriä
7 maata
7 valuuttaa
7,5 vuorokautta eli 180 tuntia
6 hotellia
12 rajanylitystä
24 passintarkastusta
120 litraa dieseliä
vähän harmittaa, että ei ole dataa tietullien määrästä, mutta olkoon tän kerran, kun oli hyvä reissu.

Kuvituskuvaksi vielä lompakosta ja taskunpohjilta kerätyt setelit, jotka jäivät matkalta jäljelle. Sanomattakin on selvää, että tiedän kohtuullisen tarkasti jokaisen euroarvon, mutta säästän teidät siltä.

Blogikirjoitus blogin kirjoittamisesta

Olen jo pari viikkoa miettinyt, että pitäisi kirjoittaa otsikon aiheesta. Eilen täyskaimani, jonka blogia seuraan päivittäin, julkaisi kirjoituksen samasta aiheesta. Jotenkin tuntui sopivalta kirjoittaa juuri tänään.

Matkakin saatiin päätökseen eilen. Viimeiset säädöt koetiin vielä Splitin lentoasemalla, kun Norwegianin kone oli sinne laskeutuessaan törmännyt lintuun ja loma piteni sen vuoksi kolmella tunnilla. Ei se lentoasema niin viihtyisä ollut, että siellä välttämättä olisi halunnut olla, mutta aina parempi, että koneet korjataan maassa. Pääsen nyt kuitenkin taas kirjoittamaan tuttuakin tutummin kotisohvalta.

Kun aloin kirjoittamaan tätä, minulla ei ollut kovin tarkkaa suunnitelmaa teemasta. Koti-isyydestä ja siihen liittyvistä pohdinnoista oli tarkoitus kirjoittaa, mutta huomaan, että tämä on toiminut välillä myös matkablogina ja tarvittaessa missä tahansa tarkoituksessa. Punaista lankaa voi olla vaikea löytää siksi, että sitä ei ole. Eikä tule.

Päivittäinen virtuaaliavautuminen on ollut oikeasti yllättävänkin kivaa ja vähän kokuttavaakin. Muutamat addiktioon taipuvat lukijatkin ovat koukuttuneet siinä määrin, että en taida uskaltaa enää pitää välipäiviäkään. Yksin (tai viime viikolla Antin kanssa kaksin) aikaa viettäessä on mukavaa jakaa omia ajatuksia toisille. Minulla on niitä niin paljon ja osa niin täydellisen turhia, että saatte luvan jakaa osan tuskasta jatkossakin.

On tämä myös terapeuttista. Todella monella tavalla. Kirjoituksen työstäminen vaatii paljon ajatusten työstämistä. Joskus joutuu ihan oikeasti pohtimaan mitä haluaa, mitä uskaltaa ja mihin on valmis. Kun asiat kirjoittaa tekstimuotoon, niin halut muuttuvat helposti lupauksiksi. Olen lupaillut kaikkea täällä ihan julkisesti. Se asettaa aikamoisen paineen niiden pitämiselle. Muutama juttu on ihan varmasti toiminut. Olen esimerkiksi vähentänyt älylaitteiden käyttöä ja ottanut huomattavasti enemmän valokuvia. Työelämään liittyvät jutut näkee sitten kuukauden päästä.

Oma mauste kirjoitteluun tulee siitäkin, että tätä lukevat äiti, anoppi, siskot, lapset ja yllättävän moni muukin. Pitäisi varmaan varoa mitä lupaa ja paljastaa. No oikeasti en varo. Kirjoitan jatkossakin juuri siitä, miltä sillä hetkellä tuntuu.

Tänään en lupaa muuta kuin, että en tee mitään hyödyllistä enkä stressaavaa. Viimeiset kahdeksan päivää sisälsivät riittävästi jännitystä vähäksi aikaa.

Kuva ei tietenkään liity aiheeseen mitenkään. Se on Albaniasta. Antti osaa ajoituksen. Taustalla yksi tuhansista bunkkereista sekä taas yksi maantiellä kuolleen albaanin muistomerkki. Autoa esittää tässä se halpa Renault ja kuskia vastaavasti minä. Iso kiitos Antille kuvista ja loistavasta matkaseurasta!

Kotiin

Mieletön viikko takana. Kaikki on ollut oikeastaan vielä hienompaa kuin osasin odottaa. Joka päivä uudessa maassa ja uudessa kaupungissa. Jotenkin se on minun tapani matkailla.

Eilinen meni Splitin kaunista kaupunkia katsellessa. Tämä poikkesi oleellisesti kaikesta aiemmin nähdystä kahdella tavalla. Ensinnäkin Kroatiassa on todella vaurasta muuhun Balkaniin verrattuna ja sitten täällä on turisteja - paljon. Muissa paikoissa olimme tyyppillisesti lähes ainoita ulkomaalaisia. Ainoa kerta, kun törmäsimme turisteihin, oli Skopjessa, kun ravintolan viereiseen pöytään tuli ruotsalaispariskunta.

Sain lupaukseni pidettyä ja otin tällä matkalla varmaan 200 kuvaa - osin Antin patistamana. Onneksi Antti otti vielä enemmän niin saadaan niistä hyvä matkakertomus. Ei tiedä, vaikka tehtäisiin ihan virallinen raportti, josta joku toinen voi saada apua omien tekemisten suunnitteluun.

Kaikesta koetusta huolimatta on ihanaa palata kotiin. Herätä aamulla omasta sängystä vaimon vierestä ja nauttia kiireettömyydestä vielä muutama viikko. Mennä ulos aamulla ja tuntea syysilman kylmyys ja kirpeys. Kiva laittaa itse oma ruokansa, kävellä tutuissa maisemissa ja muistella tätä viikkoa.

Eilen illalla istuskeltiin hotellin parvekkeella ja katseltiin Splitin pimenevää iltaa. Jotenkin keskustelu kääntyi Ulan Batoriin, Siperian rataan ja junamatkailuun...

Kahden vuokra-auton loukussa

Eilen aamulla tutustuttiin Podgoricaan, joka aiemmin tunnettiin nimellä Titograd. Kyseessä on siis Montenegron pääkaupunki. Pakko sanoa, että en ollut kuullut kumpaakaan nimeä ennen elokuuta, kun aloin ensi kerran pohtimaan tällaisen reissun tekemistä. No nähtävääkään ei paljon ole, jos nyt ei erityisesti pidä DDR-tyyppisestä arkkitehtuurista.

Jännää muuten miten nämä kaikki Itä-Euroopan isot kaupungit noudattavat samanlaista yleiskaavaa. Uloimpana on teollisuusvyöhyke, jossa on nykyisin paljon myös kiiltäviä uudenaikaisia marketteja ja muita kauppapaikkoja. Keskustaa kohti mentäessä seuraavana on aina vyöhyke, jossa on näitä DDR-kerrostaloja. Mitä korkeampia ja rumempia - sen parempi. Kun ohittaa sen silmät ihan pikkuisen raollaan, niin lopulta päätyy vanhaan keskustaan, joka on aina hieno. Kysykää vaikka Antilta. Tämä kaava pätee aina.

Kaupungin ja Varsovan Liiton lopullisen hajoamisen ohella tutkailimme, löytyisikö jostain autovuokraamoa, joka voisi vuokrata meille edes jonkun kulkupelin, jolla saa mennä Albaniaan. Sinne oli jostain syystä molemmilla kova polte. No yksi kerrallaan totesimme, että vuokraamot olivat joko suljettuna sunnuntain vuoksi tai sitten niitä ei enää ollut siellä mihin google ne oli viimeksi paikantanut. Kun Neuvostoliitto ja Jugoslavia alkoi molemmilla tulla jo korvista eikä autoa löytynyt, päätimme ottaa Audin alle ja kaartaa lentokentälle. Luulisi sieltä löytyvän jotain.

Montenegrolaiselle vuokraamolle taitaa olla arkipäivää, että asiakas haluaa mennä Albaniaan. Asiakaspalvelua hoitanut rouvashenkilö vain lisäsi parikymppiä hintaan, kun kuuli matkakohteestamme. Laitoimme nimet paperiin ja saimme alle melkein uuden Renaultin. Tässä kohtaa voisin käyttää muutaman kappaleen siihen, mitä mieltä autosta olin, mutta todetaan vain, että se oli halpa.

Jos joku muu päättää jossain ihmeellisessä mielenhäiriössä kokeilla samanlaista reissua kuin me, niin varmaan olisi viisainta lentää juurikin Titogradiin ja vuokrata auto sieltä. Tuntuvat ymmärtävän reissaamista.

Renaultilla teimme sitten retken rannikkoa pitkin Bar-nimisen kaupungin kautta Albanian pohjoisosiin kuvaamaan muutaman bunkkerin, joita siellä Antin mukaan on 700 tuhatta. En tarkastanut. Albanian kierros sujui yllätyksittä ja helppo sanoa, että siellä on Mersuja enemmän kuin missään olen nähnyt. Paikallisten slogan on melko varmasti: jos ei ole varaa Mersuun - kannattaa kävellä.

Auto saatiin palautettua ja nyt olemme lähdössä kohti Splitiä, jossa on tarkoitus viettää viimeinen yö. Toivottavasti pääsen mereen uimaan, kun kerran pakkasin uimahousutkin.

Ensimmäinen kuva tällä kertaa Podgorican lentokentältä, jossa nämä meidän matkaseuralaiset tapasivat. Muut kuvat Albaniasta.

Seikkailu jatkuu - Sofia-Skopje-Podgorica

Jäi blogikirjoitus väliin eilen, kun aamulähtö oli niin aikaisin ja mies sen verran väsynyt. että piti käyttää sekin aika nukkumiseen.

Perjantaina lähdettiin Sofiasta Skopjeen - Makedonian pääkaupunkiin, jossa oltiin tosi aikaisin ja oli hyvää aikaa tutustua kohteeseen. Minulla ei ollut paikasta mitään odotuksia. Varmaan siksi se olikin ihan käsittämätön paikka. Koko pääkaukupungin keskusta on rakennettu uusiksi isolla rahalla. Sanoisin, että jopa suuruudenhullusti. Siellä on antiikin rakennuksilta näyttäviä museoita. valtava - varmaan 50 metriä korkea Aleksanteri Suuren ratsastajapatsas ja totta kai oma riemukaari. Historiallistakin nähtävää on, joten paikka on sekoitus vanhaa ja uutta. Ihan ehdoton ykköskaupunki tähän astisista. Kannattaa käydä.

Eilen sitten istuttiin autossa. Autovuokraamo laittoi jo alussa meidän suunnitelmat uusiksi, kun ei antanut lupaa auton viemiseen Albaniaan. Ilmeisesti siellä varastetaan kaikki saksalaiset premium-autot, jotka vain käsiin saadaan. Tämä oli ainakin vuokraamon käsitys. Koska halusimme silti nähdä Podgorican, niin päädyimme kiertamään sekä Albanian että Kosovon (sinnekään ei ole Audilla asiaa) Serbian kautta. Matkaa kertyi tuplamäärä ja kaiken lisäksi jouduimme ylittämään Dinaariset Alpit uudelleen.

Tällä kertaa karttoja oli tutkittu vähän tarkemmin ja matkaan lähdettiin jo ennen kahdeksaa, että oltaisiin valoisan aikana perillä. Ensimmäinen osa seikkailua koettiin ensimmäisessä rajanylityksessä, jossa kaksi suomalaista kroatialaisella auolla matkalla Makedoniasta Serbian kautta Montenegroon oli ilmeisesti tullimiehille liikaa. Meidät otettiin jonon sivuun. Passit ja auton paperit vietiin pois.

Ihminen ajattelee päivässä n 10 000 ajatusta. Tuon odottelun aikana niitä vilisi paljon ja epävarmuus kasvoi minuutti minuutilta. Lohdutimme toisiamme, että ainoa keino saada oikeita rikollisia kiinni, on tutkia vähän joidenkin syyttömienkin tekemisiä. Kun kuitenkin kaikki meidän jälkeen sivuun otetut albaanitkin päästettiin lopulta menemään, niin epävarmuus kasvoi vauhdilla. Antti jo vähän pelästyi, kun tullimies jossain vaiheessa hieroi käsiään sen näköisesti, että vetää kumihanskoja kohta käteen.  Lopulta noin tunnin odottelun jälkeen kielitaitoisin tullimies kuulusteli ystävällisesti tekemisistämme ja päästi lopulta matkaan.

Väliosuus etelä-Serbian läpi ylängölle sujui rattoisasti jutellen. Reitin toinen seikkailuosuus olikin sitten todella positiivinen. Novi Bazar nimisestä kaupungista Podgoricaan laskeutuva tie oli jotain ihan käsitämätöntä. Miten se tie on vietty sinne vuorten huipulle ja laaksoihin? Maisemat olivat ihan käsittämättömän jylhiä. Alpit eivät todellakaan ole mitään näihin vuoriin verrattuna. Kaiken kruunasi kaksisataa kilometirä pitkä - mutkitteleva alamäki, joka valutti autot pikkuhiljaa tänne rantavyöhykkeelle. Oman mausteensa matkaan toivat henkeään uhmaavat autoilijat, jotka ohittavat jonoja tolkuttomalla nopuedella ja olemattomalla näkyvyydellä. Tien varrella onkin siellä kuolleiden muistomerkkejä niin paljon, että pahaa tekee. Upea reitti, joka olisi jäänyt kokematta, jos olisimme saanet luvan ajaa Albanian läpi. Kaikilla asioilla on siis kaksi puolta.

Nyt vietetään kaksi yötä Montenegron pääkaupungissa, jonka valuutta käytännössä on Euro, vaikka Montenegro ei ole edes EU-maa. Käy se näköjään näinkin. Aamupäivästä lähdetään etsimään toista vuokra-autoa, koska Albaniaan on pakko päästä. Katsotaan, kuinka käy.

Nis-Sofia - pohdintaa matkaseuran merkityksestä

Kirjoitan tätä Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa. Matka Serbian eteläosista tänne oli hyvin rauhallinen ja kaikki on sujunut suunnitelman mukaan. Pakolliset nähtävyydet on kierrelty. Todella kaunis kaupunki tämäkin. Bulgaria yllättää samalla tavalla positiviivisesti kuin Serbia. Palvelu toimii kaikkialla ja Sofia on viihtyisä kaupunki. Tulee vähän Wien mieleen.

Antin kanssa oli illalla päivällisellä puhetta matkaseurasta ja siitä kenen kanssa tällaiseen reisuun voisi lähteä. Todettiin yhdestä suusta, että ei niitä isoa joukkoa kummallekaan kerry.

Mekään emme tunteneet toisiamme ennestään kovin hyvin. Ainoastaan jonkun verran yhteisiä työasioita oli ollut emmekä olleet työn ulkopuolella koskaan edes tavanneet. Mitä nyt minä olin muutaman kymmenen kertaa seissyt lätkä- ja futiskentän laidassa Antin veljen kanssa. Silti meillä oli molemmilla ollut vahva fiilis siitä, että viihdymme. Tuo tunne on osoittautunut oikeaksi. Antti on suorastaan loistava valinta minulle matkaseuraksi- joustava, rauhallinen, sosiaalinen, tarkka ja harkitsevainen. Minä olen itse impulsiivinen ja helposti huolimaton. Olen myös luullut että olen äärimmäisen joustava, mutta täällä kohtasin voittajani.

Tästä tuli siis hyvä tiimi. Niissä on aina erilaisia ihmisiä, jotka täydentävät toisiaaan. Ajohommat on tässä tiimissä jääneet pääasisassa minulle kun taas Antti on hoitanut kaupunkisuunnistusta. Puhumista ja kuuntelemista on tehty vuoron perään ja paljon. Laskujen maksaminen sujuu vuoron perään eikä kummankaan tarvitse pohtia, onko ne menneet tasan. Erikoista on myös se, että ollaan oltu kolme vuorokautta reissussa eikä yhtään kunnolla kuollutta hetkeä ole ollut.

Tällaisessa seurassa oppii paljon. Ennenkaikkea itsestään, mutta myös elämästä. Yllättävän vähän meillä on asiaa työstä. Puhe keskittyy enemmän oikeisiin keski-ikäiset miesten asioihin. Arvoihin, tulevaisuudensuunnitelmiin, perheisiin, ihmissuhteisiin ja omaan kehittymiseen. Loistavaa.

Tänään matka jatkuu kohti Makedonian Skopjea. Uusi maa - uusi valuutta. Siitä huomenna.

Pelkoa ja jännitystä - Sarajevo-Nis

Toinen päivä Balkanilla. Tarkoitus oli ajaa Sarajevosta Nisiin etelä-Serbiaan. Niinhän me sitten tehtiinkin, mutta ei kai ihan niin kuin oli alun perin suunniteltu.

Bosnia-Herzegovina ei kuulu EU:hun ja siksi netin roaming-käyttö on aika arvokasta. Teimme Antin kanssa jo Sarajevossa selväksi itsellemme, että pitää pystyä suunnistamaan ilman nettiä. Koska olemme molemmat tällaisia puoliksi nörttejä, niin selviytymistapamme liittyivät kuitenkin sähköisiin välineisiin. Toki kävimme sarajevolaisessa kirjakaupassa muka karttoja haeskelemassa. Varmaan kuitenkin enemmän siksi, että tuli käytyä kuin. että emme olisi varmoja tästä sähköisen kartan ylivertaisuudesta.

Matkaan lähdettiin kakki mahdolliset offline-kartat ladattuina ja vuokra-Audin miehistö hyvin syöneenä valmiina kaikkeen mitä talvinen Bosnia tuo tulleessaan. Aamulla nimittäin vuoret olivat lumen peitossa ja ilman lämpötila n +3. Sortsit saivat pysyä matkalaukussa. Yritin aamulla jopa etsiä Jossun suosittelemaa kultakalapaikkaa, mutta varmaan olivar sulkeneet sen kylmyyden vuoksi.

Matkanteko sujui mukavasti huonokuntoisille teillä talvista vuoristomaisemaa ihaillen. Offline-navigaattorit olivat kaikki liikuttavan yhtä mieltä reitistä ja iloinen it-alan maailmanparannus täytti auton ilmatilan. Välillä väisteltiin kukkoja ja koiria ja muita maatalouteen liittyviä puolipakollisia ilmiöitä. Lokakuinen iltapäivä oli täydellinen.

Sitten alkoi tapahtua. Seurasimme orjallisesti kahta navigaattoria - siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - ensin loppui asfaltti. Se vähän huolestututti meidän molempien taustalla olevaa pikkuriikkistä kaupunki-ihmistä. Sitten tie kaventui yhden Audin levyiseksi. Lopulta emme nähneet ketään muuta,
vaan sulauduimme maisemaan. Kapea söraränni jatkui. Wannabe-ralliautoilija ajoi kartanlukijan mielestä liian kovaa. Tunnelit toistuivat ja toistuivat. Ne olivat kohtuuttoman piktiä, kapeita, huonokuntoisia ja pimeitä. Jossain vaiheessa sanoin ääneen, että juuri näissä maantierosvot piileskelevät. Jotenkin jännitti, pelotti ja silti tunsin suunnatonta uhmaa. Minä selätän ja voitan navigaattorit. Antti istui vieressä näennäisen rentona ja tuijotti sähköistä karttaa. Ei ole enää pitkään - hän rauhoitteli hermostunutta kuskia. Välillä halusin pysähtyä näkemään itse. Kartta näytti pelkkää vuoristoa, mutta idässä näkyi orastavaa tien alkua. Kun tie lopulta leveni kahden auton leyviseksi ja pinta koventui asfaltiksi, löimme spontaanisti kättä ja totesimme, että navigaattorin seuraaminen oli oikea ratkaisu. Molemmat tosin taisivat olla sisimmässään eri mieltä.

Nähdyt sodan kauheudet yhdistettynä 20 kilometrin synkkään ja yksinäiseen vuoristovaellukseen olivat omiaan herättämään pelkoa ja jännitystä meissa molemmissa. 20 kilmometrin aikana emme nähneet yhtään elävää ihmistä tai eläintä. Aurinko ei paistanut solien pohjalle Kännykkäverkkoa ei ollut ja tie oli todella kapea, röykkyinen ja huono. Silti jatkoimme.

Tiedän, että monet teistä ovat kohdanneet isompia pelkoja, mutta meille molemmille tämä oli iso juttu. Se mistä kerromme lapsenlapsille ja mistä muistamme tämän matkan. Pitkät, kapeat ja ahdistavat tunnelit, joiden loppua toivoimme enemmän kuin mitään muuta. Jossain määrin ennakkoon hankalalta tuntuva Serbia tuntuu juuri nyt taivaalta.

Sota ja rauha Split-Mostar-Sarajevo

Sodan jäljet näkyvät edelleen. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, että ihan täällä Euroopan ytimessä on käyty niin veristä sotaa vielä 20 vuotta sitten. Kraanattien särkemiä ja sirpaleiden puhkomia taloja on edelleen kaikkialla. Kovasti täällä selvästi tehdään töitä, että kaikki kauheuksien jäljet saataisiin hävitettyä mahdollisimman pian. Erityisesti Mostarin vanhan keskustan jälleenrakentaminen on vaikuttavaa työtä. 500 vuotta vanha silta ja sen ympäristö on saatu rekonstruoitua niin kuin niitä ei olisi koskaan hävitettykään.

Silmiinpistävää tässä hetkessä on se, miten entiset viholliset asuvat nyt sulassa sovussa eikä ainakaan ulkoapäin näytä vihanpidolta. Kristityt ja muslimit sulautuvat kirkkoineen ja moskeijoineen katukuvaan kuin mitään ristiriitoja ei olisi ollutkaan. Voisiko tästä ottaa oppia meillä Suomessakin? Vaikka ollaan erilaisia niin ollaan silti yhdessä. Annetaan jokaiselle mahdollisuus.

Erityisiä mielenliikutuksia tässä sodan läheisyydessä aiheuttaa se, että omat pojat ovar juuri nyt siinä sodankäynti-iässä. Eihän tämä voisi koskaa tapahtua meillä Suomessa? Ihan nyt juuri se ei tunnu arkipäivän ongelmalta eikä edes kovin mahdolliselta. Silti en voi olla ajattelematta niitä nuoria miehiä ja naisia ja heidän vanhempiaan, jotka ovat täällä joutuneet kaiken kokemaan.

Dinaariset alpit olivat todella kaunis näkymä - kauniimpi kuin oikeat alpit. Krotaian rannikon sinivihreänä kimmeltävää merta kauniimpaa väriä ei taida olla.  Silti päällimmäisenä minulla on mielessä tänään sota, jälleenrakennus ja siitä kumpuava yhteys kansojen välillä. Toivotaan, että se kestää.

Matkailu avartaa

On lottovoitto syntyä suomeen. Ainakin se kuuluisa neljä ja lisänumero.

Viihdyn kyllä ihan hyvin kotimaisemissa ja Suomessa muutenkin. Iän lisääntyessä olen entistä enemmän alkanut arvostaa muualla nähtyä ja toisenlaisia kulttuureja. Kirjoitin eilen roadtripeistä ja niiden ihanuudesta. Harrastan niiden lisäksi myös ihan perinteisiä kaupunkilomia ja aina joskus voin olla viikon jossain rantakohteessakin - ainakin, jos ympärsitössä on jotain nähtävää.

Koti-isyys yhdistettynä onnistuneisiin osakekauppoihin antaa mahdollisuuden matkustella ja hankkia kokemuksia. Nähdä, miten muualla asioihin suhtaudutaan. Tutustua paikalliseen elämiseen ja kulttuuriin avoimin mielin. Opin joka paikassa jotain uutta myös itsestäni. Lontoossa Harrodsia kierrellessäni huomasin olevani oikeasti aika köyhä, kun katselin luksus-tuotteiden hintoja. Ostettiin ainoastaan joulukoristeita - lokakuussa - en olisi ihan herkästi itsestäni enkä vaimostani uskonut. Oli myös helppo tunnistaa, miksi Lontoo saa monet lumoihinsa. On varmasti yksi niistä todella harvoista paikoista, jonne voisin matkustaa uudelleen.

Ymmärrän olevani todella onnellisessa asemassa, kun tähän on mahdollisuus ja nautin täysin rinnoin. Saan hypätä koneeseen ja lähteä kohti elämyksiä. Aivan mieletön mahdollisuus, jota jään kaipaamaan, kun töihin paluu koittaa.

On niin kuuma ja ahdas tämä lentokoneen penkki, että jätän aika lyhyeksi ja liian kevyeksi tämän pohdinnan. Kiitokset Norwegianille Wi-Fi:stä. Huominen päivitys (toivottavasti) Sarajevosta mahdollisesti kevyen matkablogin muodossa.