Matkakin saatiin päätökseen eilen. Viimeiset säädöt koetiin vielä Splitin lentoasemalla, kun Norwegianin kone oli sinne laskeutuessaan törmännyt lintuun ja loma piteni sen vuoksi kolmella tunnilla. Ei se lentoasema niin viihtyisä ollut, että siellä välttämättä olisi halunnut olla, mutta aina parempi, että koneet korjataan maassa. Pääsen nyt kuitenkin taas kirjoittamaan tuttuakin tutummin kotisohvalta.
Kun aloin kirjoittamaan tätä, minulla ei ollut kovin tarkkaa suunnitelmaa teemasta. Koti-isyydestä ja siihen liittyvistä pohdinnoista oli tarkoitus kirjoittaa, mutta huomaan, että tämä on toiminut välillä myös matkablogina ja tarvittaessa missä tahansa tarkoituksessa. Punaista lankaa voi olla vaikea löytää siksi, että sitä ei ole. Eikä tule.
Päivittäinen virtuaaliavautuminen on ollut oikeasti yllättävänkin kivaa ja vähän kokuttavaakin. Muutamat addiktioon taipuvat lukijatkin ovat koukuttuneet siinä määrin, että en taida uskaltaa enää pitää välipäiviäkään. Yksin (tai viime viikolla Antin kanssa kaksin) aikaa viettäessä on mukavaa jakaa omia ajatuksia toisille. Minulla on niitä niin paljon ja osa niin täydellisen turhia, että saatte luvan jakaa osan tuskasta jatkossakin.
On tämä myös terapeuttista. Todella monella tavalla. Kirjoituksen työstäminen vaatii paljon ajatusten työstämistä. Joskus joutuu ihan oikeasti pohtimaan mitä haluaa, mitä uskaltaa ja mihin on valmis. Kun asiat kirjoittaa tekstimuotoon, niin halut muuttuvat helposti lupauksiksi. Olen lupaillut kaikkea täällä ihan julkisesti. Se asettaa aikamoisen paineen niiden pitämiselle. Muutama juttu on ihan varmasti toiminut. Olen esimerkiksi vähentänyt älylaitteiden käyttöä ja ottanut huomattavasti enemmän valokuvia. Työelämään liittyvät jutut näkee sitten kuukauden päästä.
Oma mauste kirjoitteluun tulee siitäkin, että tätä lukevat äiti, anoppi, siskot, lapset ja yllättävän moni muukin. Pitäisi varmaan varoa mitä lupaa ja paljastaa. No oikeasti en varo. Kirjoitan jatkossakin juuri siitä, miltä sillä hetkellä tuntuu.
Tänään en lupaa muuta kuin, että en tee mitään hyödyllistä enkä stressaavaa. Viimeiset kahdeksan päivää sisälsivät riittävästi jännitystä vähäksi aikaa.
Kuva ei tietenkään liity aiheeseen mitenkään. Se on Albaniasta. Antti osaa ajoituksen. Taustalla yksi tuhansista bunkkereista sekä taas yksi maantiellä kuolleen albaanin muistomerkki. Autoa esittää tässä se halpa Renault ja kuskia vastaavasti minä. Iso kiitos Antille kuvista ja loistavasta matkaseurasta!
No comments:
Post a Comment