Bosnia-Herzegovina ei kuulu EU:hun ja siksi netin roaming-käyttö on aika arvokasta. Teimme Antin kanssa jo Sarajevossa selväksi itsellemme, että pitää pystyä suunnistamaan ilman nettiä. Koska olemme molemmat tällaisia puoliksi nörttejä, niin selviytymistapamme liittyivät kuitenkin sähköisiin välineisiin. Toki kävimme sarajevolaisessa kirjakaupassa muka karttoja haeskelemassa. Varmaan kuitenkin enemmän siksi, että tuli käytyä kuin. että emme olisi varmoja tästä sähköisen kartan ylivertaisuudesta.
Matkaan lähdettiin kakki mahdolliset offline-kartat ladattuina ja vuokra-Audin miehistö hyvin syöneenä valmiina kaikkeen mitä talvinen Bosnia tuo tulleessaan. Aamulla nimittäin vuoret olivat lumen peitossa ja ilman lämpötila n +3. Sortsit saivat pysyä matkalaukussa. Yritin aamulla jopa etsiä Jossun suosittelemaa kultakalapaikkaa, mutta varmaan olivar sulkeneet sen kylmyyden vuoksi.
Matkanteko sujui mukavasti huonokuntoisille teillä talvista vuoristomaisemaa ihaillen. Offline-navigaattorit olivat kaikki liikuttavan yhtä mieltä reitistä ja iloinen it-alan maailmanparannus täytti auton ilmatilan. Välillä väisteltiin kukkoja ja koiria ja muita maatalouteen liittyviä puolipakollisia ilmiöitä. Lokakuinen iltapäivä oli täydellinen.
Sitten alkoi tapahtua. Seurasimme orjallisesti kahta navigaattoria - siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - ensin loppui asfaltti. Se vähän huolestututti meidän molempien taustalla olevaa pikkuriikkistä kaupunki-ihmistä. Sitten tie kaventui yhden Audin levyiseksi. Lopulta emme nähneet ketään muuta,
vaan sulauduimme maisemaan. Kapea söraränni jatkui. Wannabe-ralliautoilija ajoi kartanlukijan mielestä liian kovaa. Tunnelit toistuivat ja toistuivat. Ne olivat kohtuuttoman piktiä, kapeita, huonokuntoisia ja pimeitä. Jossain vaiheessa sanoin ääneen, että juuri näissä maantierosvot piileskelevät. Jotenkin jännitti, pelotti ja silti tunsin suunnatonta uhmaa. Minä selätän ja voitan navigaattorit. Antti istui vieressä näennäisen rentona ja tuijotti sähköistä karttaa. Ei ole enää pitkään - hän rauhoitteli hermostunutta kuskia. Välillä halusin pysähtyä näkemään itse. Kartta näytti pelkkää vuoristoa, mutta idässä näkyi orastavaa tien alkua. Kun tie lopulta leveni kahden auton leyviseksi ja pinta koventui asfaltiksi, löimme spontaanisti kättä ja totesimme, että navigaattorin seuraaminen oli oikea ratkaisu. Molemmat tosin taisivat olla sisimmässään eri mieltä.
Nähdyt sodan kauheudet yhdistettynä 20 kilometrin synkkään ja yksinäiseen vuoristovaellukseen olivat omiaan herättämään pelkoa ja jännitystä meissa molemmissa. 20 kilmometrin aikana emme nähneet yhtään elävää ihmistä tai eläintä. Aurinko ei paistanut solien pohjalle Kännykkäverkkoa ei ollut ja tie oli todella kapea, röykkyinen ja huono. Silti jatkoimme.
Tiedän, että monet teistä ovat kohdanneet isompia pelkoja, mutta meille molemmille tämä oli iso juttu. Se mistä kerromme lapsenlapsille ja mistä muistamme tämän matkan. Pitkät, kapeat ja ahdistavat tunnelit, joiden loppua toivoimme enemmän kuin mitään muuta. Jossain määrin ennakkoon hankalalta tuntuva Serbia tuntuu juuri nyt taivaalta.
No comments:
Post a Comment