Kahden vuokra-auton loukussa

Eilen aamulla tutustuttiin Podgoricaan, joka aiemmin tunnettiin nimellä Titograd. Kyseessä on siis Montenegron pääkaupunki. Pakko sanoa, että en ollut kuullut kumpaakaan nimeä ennen elokuuta, kun aloin ensi kerran pohtimaan tällaisen reissun tekemistä. No nähtävääkään ei paljon ole, jos nyt ei erityisesti pidä DDR-tyyppisestä arkkitehtuurista.

Jännää muuten miten nämä kaikki Itä-Euroopan isot kaupungit noudattavat samanlaista yleiskaavaa. Uloimpana on teollisuusvyöhyke, jossa on nykyisin paljon myös kiiltäviä uudenaikaisia marketteja ja muita kauppapaikkoja. Keskustaa kohti mentäessä seuraavana on aina vyöhyke, jossa on näitä DDR-kerrostaloja. Mitä korkeampia ja rumempia - sen parempi. Kun ohittaa sen silmät ihan pikkuisen raollaan, niin lopulta päätyy vanhaan keskustaan, joka on aina hieno. Kysykää vaikka Antilta. Tämä kaava pätee aina.

Kaupungin ja Varsovan Liiton lopullisen hajoamisen ohella tutkailimme, löytyisikö jostain autovuokraamoa, joka voisi vuokrata meille edes jonkun kulkupelin, jolla saa mennä Albaniaan. Sinne oli jostain syystä molemmilla kova polte. No yksi kerrallaan totesimme, että vuokraamot olivat joko suljettuna sunnuntain vuoksi tai sitten niitä ei enää ollut siellä mihin google ne oli viimeksi paikantanut. Kun Neuvostoliitto ja Jugoslavia alkoi molemmilla tulla jo korvista eikä autoa löytynyt, päätimme ottaa Audin alle ja kaartaa lentokentälle. Luulisi sieltä löytyvän jotain.

Montenegrolaiselle vuokraamolle taitaa olla arkipäivää, että asiakas haluaa mennä Albaniaan. Asiakaspalvelua hoitanut rouvashenkilö vain lisäsi parikymppiä hintaan, kun kuuli matkakohteestamme. Laitoimme nimet paperiin ja saimme alle melkein uuden Renaultin. Tässä kohtaa voisin käyttää muutaman kappaleen siihen, mitä mieltä autosta olin, mutta todetaan vain, että se oli halpa.

Jos joku muu päättää jossain ihmeellisessä mielenhäiriössä kokeilla samanlaista reissua kuin me, niin varmaan olisi viisainta lentää juurikin Titogradiin ja vuokrata auto sieltä. Tuntuvat ymmärtävän reissaamista.

Renaultilla teimme sitten retken rannikkoa pitkin Bar-nimisen kaupungin kautta Albanian pohjoisosiin kuvaamaan muutaman bunkkerin, joita siellä Antin mukaan on 700 tuhatta. En tarkastanut. Albanian kierros sujui yllätyksittä ja helppo sanoa, että siellä on Mersuja enemmän kuin missään olen nähnyt. Paikallisten slogan on melko varmasti: jos ei ole varaa Mersuun - kannattaa kävellä.

Auto saatiin palautettua ja nyt olemme lähdössä kohti Splitiä, jossa on tarkoitus viettää viimeinen yö. Toivottavasti pääsen mereen uimaan, kun kerran pakkasin uimahousutkin.

Ensimmäinen kuva tällä kertaa Podgorican lentokentältä, jossa nämä meidän matkaseuralaiset tapasivat. Muut kuvat Albaniasta.