En ole koskaan asunut yksin. Oikeastaan minulla ei ole koskaan ollut edes omaa huonetta. Koti-isyyyden aikana yksinoloa on ollut ehkä enemmän kuin koskaan aiemman elämän aikana. Olen silti yksin tosi harvoin missään. No ehkä autossa, kun ajelen Helsinkiin. Toki silloinkin puhun puhelimessa jonkun kanssa - vaikea sitäkään on yksinoloksi laskea.
Kaksi viimeistä viikko ovat olleet aika hulinaa. Ensin olin siellä Balkanilla ja viime viikko syyslomineen palautti taloon hetkeksi ison perheen vilinän. Torstaina käytiin nuorimmaisen ja hänen tyttöystävänsä kanssa Tallinassa ja haettiin paluumatkalla lomalta palannut esikoinen vaimoineen lentoasemalta meille loppuviikkoa viettämään. Kun upseerioppilas vielä kotiutui Haminasta perjantaina, saatiin aika pajon tavallista enemmän vilskettä taloon:
Eilisestä alkaen on taas hiljentynyt. Ensin aamulla miniäkokelas oli lähtenyt työvuoroon ja iltapäivän aikana ensin lähti Haminan kuljetus ja sitten esikoisen kyyti Tampereelle. Tänään aamulla vaimo ja nuorimmainen lähtivät töihin ja kouluun.
Olen pitkästä aikaa yksin. Kontrasti viikonlopun perheen kanssa vietetyn ravintolaillallisen, sukulaisvierailujen. liigamatsin tungoksen ja tämän välillä on raju. Minulle jopa vähän liikaa. Olen äärimmäisen ekstrovertti ihminen. Parin viikon tauon jälkeen yksinolo ajaa minut miettimään, mihin voisin lähteä - ketä voisin tavata? Päivitän some-sovelluksia muutaman minuutin välein vain nähdäkseni että muut ovat töissä ja arjen askareissa.
Vapaan alussa olin pitkiä aikoja yksin ja jo aika sopeutunut siihen. Miksi se on tauon jälkeen ennemminkin ahdistava kuin helpottava ajatus? Tiedän, että Suomessakin on paljon ihmisiä, jotka haluamattaan ovat jatkuvasti yksin. Jotenkin tuntuu, että minä en selviäisi.
Ajattelen silti, että yrittäisin nauttia tästä. Yhdistää kiireettömyyden ja yksinäisyyden. Nojata taaksepäin ja ajatella. Keskittyä yksinäisyyteen kokonainen päivä. Pohtia syntyjä syviä. Josko löytyisi vaikka huomiseen kirjoitukseen joku loistoidea. Tai ehkä joku soittaa tänään ja keksii loistavaa tekemistä. Koskaan ei tiedä.
Tämä olikin mielenkiintoinen postaus! Miten "äärimmäisen ekstroverttina" ihmisenä ja johtajana suhtaudut alaisiin, jotka ovat päinvastaisia, siis hyvin introvertteja?
ReplyDeleteViihdyn paremmin hyvien kuuntelijoiden kuin taitavien puhujien seurassa. Arvostan introverttejä ihmisiä ja tulen heidän kanssaan erinomaisesti toimeen. Johtajuudella, esimies- tai alaissuhteilla ei ole tässä suhteessa mitään merkitystä. Ihmisiä ollaan kaikki.
ReplyDeleteKuulostaa hyvältä johtajuudelta. :) Alaisvinkkelistä olen itse monen monituista kertaa huomannut, että ekstroverteilla johtajilla on taipumusta haluta että alaiset ovat samankaltaisia, ja usein toiveena on halukkuus jatkuvaan sosiaalisuuteen jopa siinä määrin, että vähemmästä sosiaalisuudesta saa jopa nuhteita. Vaikka, kuten sanoit, ihmisiä tosiaan ollaan kaikki.
ReplyDelete