Pelkoa ja ahdistusta

Olen kirjoittanut ennenkin pelkäämisestä ja pelon voittamisesta. Sinänsä ei ole yllättävää, että samat aiheet tulevat uudestaan ja uudestaan tähän blogiin. Jotenkin ajattelen, että se on jopa tervetullutta. Ainakin silloin, kun löytyy uusia näkökulmia. Koska aikaa edellisestä pelkokirjoituksesta on joka tapauksessa kuukausia (en tarkistanut), niin omassa ajatusmaailmassa on tapahtunut sen verran muutoksia, että uusia näkökulmia on tarjolla.

Olen jo vuosia ajatellut päässeeni peloistani. Osin olenkin. En koe pelkääväni kuolemaa, terveyden menettämistä, lähiomaisen sairastumista tai potkuja. Uskallan sanoa mielipiteeni. Täällä blogissakin kirjoitan asioistani niin henkilökohtaisesti, että harva suomalainen keski-ikäinen mies voisi kuvitellakaan tekevänsä samoin.

Kun olen tutustunut aiheeseen tarkemmin, niin en ole päässyt peloistani kokonaan. Pienempää – matalamman intensiteetin – pelkoa kutsutaan arkikielessä usein ahdistukseksi. Se on edelleen turhan usein läsnä. Kokemukseni mukaan niin on suurimmalla osalla tuntemistani ihmisistä. Se on sellaista epävarmuutta menneestä tai tulevasta. Joka tapauksessa jotain, joka ei ole elämistä tässä hetkessä.

Olen nyt joitakin tunteja tai päiviä yrittänyt opetella elämään tätä hetkeä menneisyyden tai tulevaisuuden sijaan. Se on ollut uskomattoman vaikeaa. Yksi pienenpieni oivallus, jonka olen näitä kahta asiaa – pelkoa ja hetkeä - tutkiessa oivaltanut on, että nykyhetkessä ei ole pelkoa. Jos oikeasti pysähtyy ja kysyy itseltään ’Mitä minun tarvitsee pelätä juuri nyt – täsmälleen tässä hetkessä’, niin vastaus on oikeastaan poikkeuksetta ’ei mitään’. Kaikki pelot ja ahdistukset liittyvät menneeseen tai tulevaan. Johonkin mitä olen tehnyt tai kokenut taikka vaihtoehtoisesti johonkin tulevaisuuden epävarmuustekijään. Luulen, että tämä on sellainen kultajyvä, jonka kanssa voin päästä eteenpäin myös hetkessä elämiseen ja läsnä olemiseen liittyvien haasteideni kanssa.