Olen joskus ennenkin maininnut, että olen poikkeuksellisen aamuvirkku ihminen. Herään arkisin tyypillisesti viideltä. Viikonloppuisin nukun yleensä tunnin pidempään. Kömmin siis silloinkin aamukahvin keittoon viimeistään kuudelta. Ehkä tällainen vuorokausirytmi johtuu tästä maalla asumisesta tai sitten jostain päänsisäisestä vammasta. Minulle tämä on kuitenkin se kaikkein luontaisin rytmi. Vastaavasti olen tietenkin iltaisin nukkumassa jo viimeistään puoli kymmeneltä. Minulle iltatilaisuudet ja myöhään valvominen ovat hankalia. Etenkin, kun seuraavana aamuna herään taas kuudelta vaikka olisin mennyt nukkumaan kolmea tuntia aikaisemmin.
Aamut ovat minulle omaa aikaa. Lähden lähes joka aamu lenkille ennen kuin muu maailma herää. Liikun useimmiten kävellen ja yleensä aina samaa reittiä. Tänään havahduin siihen, että olen oppinut tekemään lenkin niin, että en juurikaan ajattele mitään. Maisema on niin tuttu, että siitäkään ei synny kokemuksia. Olen kiivennyt mäet satoja kertoja ja tunnen asvaltin jokaisen muhkuran. Liikumiseen ei siis tarvitse keskittyä lainkaan. Ette usko, miten palkitsevaa on, kun pystyy meditoimaan kävellessään. Tyhjentää päänsä kaikesta turhasta ja vain olla siinä hetkessä.
Lenkin jälkeen käyn pikaisesti saunassa ja yritän jatkaa ajattelematonta tilaa. Paikallaan se ei ole niin helppoa, mutta onnistuu joskus. Saunan jälkeen aloitan työpäivän lukemalla edellisen päivän sähköpostit ja tekemällä jotain päivänpolttavia kirjallisia töitä tunnin verran. Tuo tunti on varmuudella työpäiväni tehokkain. Vasta sen jälkeen hyppään autoon ja ajan Helsinkiin.
Kaikki tämä saattaa kuulostaa lukijasta tylsältä ja rutiininomaiselta. Sitä se nimen omaan onkin. Silti nuo aamun muutamat tunnit ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. En aio luopua niistä mistään hinnasta.
No comments:
Post a Comment