Sairastan perinnöllistä hitaasti etenevää sisäkorvaperäistä kuulonalenemaa. Minulla on oikeasti diagnoosi siitä, että en kuule naisten puhetta. Käytän kuulolaitteita töissä, että selviydyn arjesta. Kotona pärjään ilmankin. Tosin en juurikaan kuule, mitä lapset puhuvat ja joudun usein huutelemaan ja kyselemään perään. Tuleepahan liikuntaa ja ääntä taloon.
Ihan viime päivinä olen lisännyt laitteiden käyttöä, kun niillä saa niin kätevästi kännykkään handsfreen. Eilen jätin ne jopa lenkille korviin, että sain päivän puhelut hoidettua loppuun.
Hätkähdän jatkuvasti sitä, miten meluisassa maailmassa te muut elätte. Voi olla, että hälyäänten suodatus ei minun aivoissani toimi ihan niin kuin teillä muilla, mutta silti. Teidän maailmanne on aika kammottava. Varsinkin liikenteestä lähtevä melu on sanoin kuvaamattoman ärsyttävää ja voimakasta. Väkijoukot ja niistä aiheutuva hälinä ja puheensorina saavat minut voimaan pahoin. Kovaäänisistä ihmisistä nyt puhumattakaan.
Kun on tottunut hiljaisuuteen, niin tuo melusaaste rasittaa minua todella paljon. Diagnoosi kuulosairaudesta oli aikanaan melkoinen isku vasten kasvoja. Nykyisin olen päivä päivältä tyytyväisempi, kun voin hiljentää muun maailman vain laittamalla laitteet pöydälle. Kaipaan omaa hiljaista maailmaani vähän turhankin paljon. Sinne on kiva vetäytyä työpäivän jälkeen ja vain olla.
Onneksi minusta ei tule kokonaan kuuroa. Onneksi äänet palautuvat laitteilla ja pystyn normaaliin kommunikaatioon. Silti tunnen olevan etuoikeutettu, kun voin valita hiljaisuuden ja normaalikuulon välillä.
No comments:
Post a Comment