Väsy ja saako siitä kertoa?

Pari viikkoa sitten havahduin tilanteeseen, johon olen muutaman kerran aikaisemminkin joutunut. Väsytti. Päiväunetkaan eivät riittäneet pitämään koko iltaa virkeänä. Leposyke oli koholla. Toimintakyky oli selkeästi alentunut, ajatus puuroutui ja mieli oli muutenkin maassa.

Aika tavallisia uupumuksen oireita. Nykyisin tunnistan ne hyvissä ajoin ja osaan hidastaa tahtia heti, kun ne ilmaantuvat. Nuorempana oli toisin. Alentunut toimintakyky lisäsi kiirettä ja yhden kerran ajoin itseni niin piippuun, että kesäloman alettua nukuin käytännössä viikon putkeen.

Nyt toimin toisin. Raivasin kalenterin. Varasin aikaa nukkumiselle. Rajoitin matkustamista. Viikossa olo palautui normaaliksi. Nyt on taas energiatasot ylhäällä ja jaksaa vaikka mitä.

Hallitsen siis tilanteen kohtuullisen hyvin. Miksi sitten kirjoitan tästä? Koska siitä ei saa puhua. Minä en pelkää enää. Voin siis aivan hyvin kirjoittaa näistä tabuistakin.

Minun asemassani oleva ihminen ei siis saa väsyä eikä ainakaan puhua siitä. Jos on johtajaksi ryhtynyt, niin on syytä samalla muuttua koneeksi, joka ei piiputa - ei missään tilanteessa. Loman tarpeessa ehkä saa olla, mutta uupunut ei missään tapauksessa.

Mistä tämä kumpuaa? Olen tullut siihen johtopäätökseen, että väsymistä ja uupumista pidetään heikkouden merkkinä. Jos jäät sairaslomalle uupumuksen takia, urasi on ohi etkä saa enää mitään yhtään vaativampaa hommaa. Jo se, että koin uupumusta ja tein sen vuoksi muutaman lyhyemmän päivän, on joidenkin tahojen mielestä arveluttavaa. Ei nykyisessä työpaikkassani niinkään, mutta joissain aiemmissa olisin ollut aika heikossa raossa. Varsinkin, jos kirjoitan siitä.

Ihminen ei ole kone.

Sunnuntai

Muistan ajan, jolloin sunnuntai oli kammottava päivä. Tuli nukuttua pitkään ja jo aamulla tiesi, että illalla on unen tulon kanssa vaikeuksia. Työpäivä koittaisi huomenna ja seuraavaan viikonloppuun ontuskaisen pitkä aika.

Onneksi maailmani on muuttunut.

Nykyisin ajattelen, että sunnuntai on viikon paras päivä. Sunnuntaisin olen levännyt ja täynnä energiaa. Herään yleensä viimeistään kuudelta. Päivällä on siis reilusti pituutta. Jotenkin meidän elämä on myöskin ajautunut sellaiseen uomaan, että sunnuntaisin on vähiten aikatauluja. Ei kiire mihinkään.

Huominen työpäiväkään ei nykyisin enää tunnu vastenmieliseltä. Usein sunnuntai on sellainen miellyttävä sekoitus vapaa-aikaa ja työtä. Ajatus karkaa välillä tulevaan työviikkoon, mutta se ei tunnu lainkaan ahdistavalta. Halutessaan voi kuitenkin unohtaa olevansa työelämässä ja keskittyä oikeasti tärkeisiin asioihin ja käsillä olevaan hetkeen.

Miten tällainen muutos on mahdollinen? Omalla kohdallani se vaati työpaikan vaihtamista, mutta yleisesti en usko, että sitä on pakko tehdä. Enimmäkseen muutos lähtee pään sisältä. Pitää tunnistaa, että elämä ei ole vain viikonloppuisin vaan juuri nyt. Meillä ei oikeasti ole mitään muuta kuin tämä hetki. Kokonaisen vapaapäivän elämättä jättäminen on valtavan suuri virhe. Kun tämän tunnistaa ja osaa ottaa hetkestä kaiken irti, on jo pitkällä.

Toinen merkittävä löydös omassa elämässä on se kuuluisa näkökulman vaihtamisen taito. Lähes kaikista maailman asioista löytyy positiivinen puoli. Se vaatii joskus vaivaa, mutta on sen arvoista.

Näitä asioita yhdeistelemällä sain muutettua viikon ikävimmän päivän viikon parhaaksi hetkeksi. Kannatti yrittää.

Kateus voimavarana

Eilen kirjoitin sisusta, johon mielestäni kiteytyy paljon siitä positiivisuudesta, mitä meillä suomalaisilla on. Se on jotain sellaista, mitä kannattaa vaalia ja säilyttää. Tänään kirjoitan toisesta suomalaisuuteen liittyvästä asiasta, jota pidetään paljon negatiivisempana. Sanotaan, että suomalaiselle on ikävä tilanne, jos voittaa lotossa sata tonnia ja naapuri saa miljoonan. Mieluummin sitä olisi ilman voittoa, jos naapurikin jäisi ilman.

Itse väitän, että kateus, kuten moni muukin negatiiviseksi koettu tunne tai asia, voi olla oikein suunnattuna myös voimavara. Koska olen ihminen, olen aina silloin tällöin kateellinen jollekin toiselle. Nuorempana kateus usein kohdistui johonkin aineelliseen. Minun kohdallani ehkä eniten siihen, että jollain oli sellainen hieno auto, johon minulla ei ollut varaa. Nykyisin minulla on hienoja autoja ja ymmärrän, että vaikka hankkisin millaisen, niin jollain on aina hienompi. Loputon suo, jolle en enää nykyisin lähde tarpomaan.

Kateuteni kohdistuukin tätä nykyä enemmän toisten ihmisten ominaisuuksiin. Kadehdin ihmisiä, jotka ovat järjestelmällisiä tai pitkäjännitteisiä. Tästä tullaan siihen otsikon voimavara käsitteeseen. Olen aika monella elämän osa-alueella onnistunut kehittämään itseäni kadehtimieni ihmisten avulla. Oppimalla heiltä. Matkimalla heitä. Muuttamalla omaa ajatteluani. Kymmenen vuotta sitten kukaan ei olisi voinut sanoa minun olevan tyyni. Olin äkipikkainen. Kiihtyvyys nollasta sataan alle sekunti. Eilen sitten kehittymisen huipentumana yksi nuorempi työkaveri vertasi minua Yodaan. Voiko tyynempää olla?

Vaimoni viisautta olen kadehtinut koko yhdessäoloaikamme. En tietenkään koskaan pääse hänen tasolleen, mutta valtavasti olen kehittynyt hänen esimerkkinsä avulla. Aika harvoin joudun enää älykkyyden avulla selviämään hankalista tilanteista, koska lisääntynyt viisaus estää minua joutumasta niihin.

Olkaa ihmiset kateellisia!

Sisu

Näin internetin ihmeellisessä maailmassa jonkun jenkkitoimijan videon, joka koski suomalaista sisua. Oli oikeasti aika vaikuttavaa nähdä se. Vaikka siinä vähän kliseisesti tarvottiin metrin syvässä lumihangessa tai värjöteltiin lähes 30 asteen pakkasessa, niin silti tuo otos sai minulla jotain sisällä liikahtamaan. Voi olla, että silmäkulmakin vähän kostui, vaikka en sitä myönnäkään.

Sisu on kuitenkin jotain, mitä muilla kansalaisuuksilla ei edes ole. Sanalle ei oikeastaan edes ole kunnollista käännöstä englanniksi tai muillakaan valtakielillä. Se on jotain sellaista umpihullua suomalaista, jossa rohkeus ja päämäärätietoisuus yhdstyy jopa tyhmyydeksi määriteltävissä olevaan peräänantamattomuuteen.

Sisu sanaan sisältyy myös jotain sellaista äärimmäisen suomalaista, jossa altavastaaja voittaa ennalta lyömättömiä vastustajia. Jotain sellaista, josta kirjallisuudessa kirjoitetaan vertaamalla tapahtumia Davidin ja Goljatin taisteluun. Ihan itse aihestakin on muuten hyvä kirja - Malcolm Gladwellin kirjoittama teos, jonka nimi on Daavid ja Goljat - miksi altavastaajat niin usein voittavat? Kannattaa lukea.

Minäkin olen aika sisukas. En tosin niin sisukas kuin veljenpoikani ja hänen vaimonsa, jotka ymmärsivät laittaa tämän suomenkielen uljaimman substantiivin poikansa nimeksi. Vähän kadehdin oivallusta. Mutta olen siis aika peräänantamaton ja välillä tyhmänrohkeakin - tavallisen rohkea nyt ainakin, kun en juuri pelkää mitään. Välillä yritän mennä läpi harmaasta kiviaineesta. Ja teen sen tarvittaessa uudestaankin. Viihdyn kohtuullisen hyvin hankalissakin tilanteissa. Koska niissä tarvitaan sitä sisua. Arvostan kovasti itsessäni tällaisia ominaisuuksia.

Hyvä alainen

Kirjoitin taannoin hyvästä esimiehestä silloin tuoreessa muistissa olleen erinomaisen kokemuksen perusteella. Somessa olen maininnutkin, että silloinen esimieheni on nykyisin alaiseni. Tai no - johtamisoppeja minulle aikanaan antanut Arto Kuuluvainen sanoisi johdettava, mutta minä käytän tekstissä tuota alainen sanaa epäselvyyksien välttämiseksi, vaikka se kieltämättä sisältää jonkun hiukan negatiivisen arvolatauksen. Jotta blogista ja sen alustuksesta saadaan riittävän sekava, niin tämä kirjoitus ei kerro sen entisen esimiehen alaistaidoista vaan ehkä prototyyppinä laajemminkin.

Alaistaidot ovat oikeastaan paljonkin tärkeämpiä työelämässä kuin esimiestaidot. Yrittäjiä ja hallituksen puheenjohtajia lukuun ottamatta me kaikki olemme jonkun alaisia. Esimiehiä on huomattavasti suppeampi joukko. Eikä tänään muutenkaan heistä puhuta edes sitä kuuluisaa halaistua sanaa. Mitä ikinä sekään sitten tarkoittaa.

Ja taas kerran, koska tämä on minun blogini, kirjoitan aika lailla puhtaasti oman subjektiivisen näkemykseni. Minusta ihanteellisen alaisen ensimmäinen tärkeä piirre on luotettavuus. Se ilmenee tyypillisesti vaikkapa tilanteessa, jossa alaiselle delegoidaan joku vastuu tai tehtäväkokonaisuus. Hyvät alaistaidot omaava henkilö kertoo heti, jos tehtävänanto on epäselvä tai hänestä tuntuu, että homma ei hoidu. Sitten työn tekemisen aikana hän ilmoittaa, jos asiat eivät suju sovitusti ja pyytää itse apua. Häntä ei siis tarvitse kytätä vaan esimies voi keskittyä vaikkapa blogien kirjoittamiseen ilman, että tarvitsee jatkuvasti huolehtia jokaisesta kadonneesta langan päästä.

Toisekseen hyvä alainen muistaa aina silloin tällöin kertoa esimiehelleen, miten hänellä menee. Aika ajoin hän myös tarkistaa ja vahvistaa näkemyksiään esimieheltään ja ikään kuin sparraa oma-aloitteisesi tekemiään päätöksiä ja valintoja.

Kolmanneksi - ja tämä on minusta kaikkein tärkeintä - hyvä alainen ei peittele epäonnistumisiaan tai ongelmiaan koskaan eikä missään tilanteessa. Tällainen alainen tietysti vaatii jo aika hyvän esimiehenkin. Sellaisen johon voi puolestaaan epäonnistumistilanteessa luottaa.

Nuo kolme jos osaa, niin luulisi pärjäävän alaishommissa jo aika hyvin. Minulla on siinä mielessä hyvä tilanne, että omat suorat alaiseni osaavat tämän alaishomman suorastaan erityisellä tavalla.

Omaa alaisosaamistaan on aina hyvä myös tarkastella tästä näkökulmasta. Teen sen tänään.

Suoraa puhetta

Kun ihmisyksilölle alkaa tulla ikää ja kokemusta vähän enemmän, niin sitä kyllästyy kaiken maailman jaarituksiin ja tyhjänpäiväisyyksiin.  Mieli alkaa kaivata enemmän rehellisyyttä, avoimuutta ja suoruutta. Minä ainakin olen ajan mittaan muuttunut entistä suorapuheisemmaksi. Se ei tarkoita epäkohtelaisuutta tai töykeyttä. Raja on silti joskus hiuksenhieno. Siksi suorapuheisuus on taitolaji, jota pitää harjoitella.

Otetaan konkreettinen esimerkki suorapuheisuuden hyödyistä. Asiakasrajapinnassa ja erityisesti myyntikeskusteluissa törmään aika usein tilanteisiin, joissa yhteistyön onnistumisen mahdollisuudet ovat ohuet. Kysyntä ja tarjonta eivät niin sanotusti kohtaa. Asiakas hakee sellaista ratkaisua, jota toimittajalla ei oikein ole tai sitten jollain kilpailijalla on paljon parempi. Näissä tilanteissa usein molemmat osapuolet venyttävät keskusteluja kiusallisen pitkään. Lopulta päädytään lähettämään tarjouspyyntöjä ja vastaamaan niihin. Lopputulos on suurinpiirtein kaikilla tiedossa. Molemmilta kuluu aikaa ja tupakkia - ihan turhaan.

Silti edellä kuvatun kaltaisissa tilanteissa suorapuheisuus on vaikeaa. Suurimmalle osalle toimittajakandidaateista on äärimmäisen vaikeaa sanoa jotain tyyliin "Ei taida olla meidän case. Kilpailijalla xxx ja zzz on paljon paremmat mahdollisuudet palvella teitä juuri tässä projektissa. Varmasti löydämme muita - kumpaakin enemmän hyödyttäviä mahdollisuuksia" Suorapuheisuutta ilman epäkohteliaisuutta tai töykeyttä.


Vaikka en nyt mikään äärimmäisen tehokkuuden nimiin vannova olekaan, olen silti sitä mieltä, että suorapuheisuudessa voidaan välttää työelämässä paljon turhaa ja keskittää tarmo oikeasti mielenkiintoisten ja tärkeiden asioiden tekemiseen. Sama tietysti koskee ainakin jollain tavalla myös muuta elämää.

Melusaastetta

Sairastan perinnöllistä hitaasti etenevää sisäkorvaperäistä kuulonalenemaa. Minulla on oikeasti diagnoosi siitä, että en kuule naisten puhetta. Käytän kuulolaitteita töissä, että selviydyn arjesta. Kotona pärjään ilmankin. Tosin en juurikaan kuule, mitä lapset puhuvat ja joudun usein huutelemaan ja kyselemään perään. Tuleepahan liikuntaa ja ääntä taloon.

Ihan viime päivinä olen lisännyt laitteiden käyttöä, kun niillä saa niin kätevästi kännykkään handsfreen. Eilen jätin ne jopa lenkille korviin, että sain päivän puhelut hoidettua loppuun.

Hätkähdän jatkuvasti sitä, miten meluisassa maailmassa te muut elätte. Voi olla, että hälyäänten suodatus ei minun aivoissani toimi ihan niin kuin teillä muilla, mutta silti. Teidän maailmanne on aika kammottava. Varsinkin liikenteestä lähtevä melu on sanoin kuvaamattoman ärsyttävää ja voimakasta. Väkijoukot ja niistä aiheutuva hälinä ja puheensorina saavat minut voimaan pahoin. Kovaäänisistä ihmisistä nyt puhumattakaan.

Kun on tottunut hiljaisuuteen, niin tuo melusaaste rasittaa minua todella paljon. Diagnoosi kuulosairaudesta oli aikanaan melkoinen isku vasten kasvoja. Nykyisin olen päivä päivältä tyytyväisempi, kun voin hiljentää muun maailman vain laittamalla laitteet pöydälle. Kaipaan omaa hiljaista maailmaani vähän turhankin paljon. Sinne on kiva vetäytyä työpäivän jälkeen ja vain olla.

Onneksi minusta ei tule kokonaan kuuroa. Onneksi äänet palautuvat laitteilla ja pystyn normaaliin kommunikaatioon. Silti tunnen olevan etuoikeutettu, kun voin valita hiljaisuuden ja normaalikuulon välillä.

Omaa aikaa

Olen joskus ennenkin maininnut, että olen poikkeuksellisen aamuvirkku ihminen. Herään arkisin tyypillisesti viideltä. Viikonloppuisin nukun yleensä tunnin pidempään. Kömmin siis silloinkin aamukahvin keittoon viimeistään kuudelta. Ehkä tällainen vuorokausirytmi johtuu tästä maalla asumisesta tai sitten jostain päänsisäisestä vammasta. Minulle tämä on kuitenkin se kaikkein luontaisin rytmi. Vastaavasti olen tietenkin iltaisin nukkumassa jo viimeistään puoli kymmeneltä. Minulle iltatilaisuudet ja myöhään valvominen ovat hankalia. Etenkin, kun seuraavana aamuna herään taas kuudelta vaikka olisin mennyt nukkumaan kolmea tuntia aikaisemmin.

Aamut ovat minulle omaa aikaa. Lähden lähes joka aamu lenkille ennen kuin muu maailma herää. Liikun useimmiten kävellen ja  yleensä aina samaa reittiä. Tänään havahduin siihen, että olen oppinut tekemään lenkin niin, että en juurikaan ajattele mitään. Maisema on niin tuttu, että siitäkään ei synny kokemuksia. Olen kiivennyt mäet satoja kertoja ja tunnen asvaltin jokaisen muhkuran. Liikumiseen ei siis tarvitse keskittyä lainkaan. Ette usko, miten palkitsevaa on, kun pystyy meditoimaan kävellessään. Tyhjentää päänsä kaikesta turhasta ja vain olla siinä hetkessä.

Lenkin jälkeen käyn pikaisesti saunassa ja yritän jatkaa ajattelematonta tilaa. Paikallaan se ei ole niin helppoa, mutta onnistuu joskus. Saunan jälkeen aloitan työpäivän lukemalla edellisen päivän sähköpostit ja tekemällä jotain päivänpolttavia kirjallisia töitä tunnin verran. Tuo tunti on varmuudella työpäiväni tehokkain. Vasta sen jälkeen hyppään autoon ja ajan Helsinkiin.

Kaikki tämä saattaa kuulostaa lukijasta tylsältä ja rutiininomaiselta. Sitä se nimen omaan onkin. Silti nuo aamun muutamat tunnit ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. En aio luopua niistä mistään hinnasta.

Levon merkitys ihmisonnelle

Keväinen lauantai-iltapäivä on kääntymässä iltaan. Vaimo on koko päivän ollut ärsyttävän energinen ja vetää minua perässään miestenvaatehtimoihin ostoksille ja kodin siivoushommiin. Omat energiatasot ovat niin alhaalla, että laahustan haluttomana ja voimattomana kolme askelta perässä ja yritän suoriutua reaktiivisesti rouvan osoittamista yksinkertaisista tehtävistä. Viisaan vaimoni mukaan vuodepotilaskin olisi minua energisempi. No - sieltä suunnalta tunnetusti näitä viisauksia riittää. Paras uskoa.

Kevään ruuhkaviikot ovat käsillä. Viime viikkoihin on sisältynyt paljon mielenkiintoisia matkoja, joka tarkoittaa tietenkin autossa ja lentokoneessa istumista. Tekemistä on ollut paljon ja aika on tullut käytettyä tarkoin. Sikäli en valita, että koti- ja työhommat ovat olleet äärimmäisen mielekkäitä ja sopivalla tavalla haastaviakin. Mieleisikään askareita ei nähtävästi kannattaisi määräänsä enempää yrittää.

Olen ehtinyt mielestäni nukkumaan suurinpiirtein tarpeeksi ja aamulenkillekin olen päässyt melkein päivittäin. Silti energiatasot ovat poikkeuksellisen alhaalla. Päädyin pohtimaan, että voiko ihmisellä olla draivia omien tavoitteiden saavuttamiseen niin paljon, että stressitasojen pysyessä kohtuullisella tasolla on sittenkin mahdollista uuvuttaa itsensä pelkällä tekemisen määrällä? Niin se varmasti on. Eikä iän kertyminen varmaankaan helpota asiaa. Nuoren miehen pää keski-ikäisessä vartalossa on haasteellinen yhtälö.

Aiemmin olen kokenut samakaltaista väsyä, kun tekeminen on muuttunut joko yksitoikkoiseksi tai turhan stressaavaksi. Nyt ei ole kyse kummastakaan. Luultavasti asia korjaantuu vapauttamalla lepoaikaa kalenteriin. Aloitan saman tien.

Tavoitteena menestyminen ja raha

Muutaman päivän takainen Tanskan matka jäi takaraivoon. Siitä syntyy kivasti uutta pohdintaa ja pohdinnasta taas syntyy täytettä blogiin. Ei huono - sanoisi Jorma Uotinenkin. Legendaarinen äijien äijä muuten.

Tuollaisessa tilaisuudessa, jossa on paikalla 3000 johtajaa eri maista tulee puhuttua menestymisestä ja ehkä rahastakin normaalia enemmän. Puhujatkin ottavat nuo aiheet monesti esiin. Voiko menestystä ja rahaa tavoitella?

Totta kai voi, mutta useimmat paikalla olleet olivat sitä mieltä, että se on kehno keino päästä tavoitteeseen. Rahaa ja menestystä tavoittelevat ihmiset eivät kaihda keinoja. Voivat pahimmillaan ajautua vaikka laittomuuksiin. Ainakin todennäköisesti satuttavat kanssaihmisiään ja aiheuttavat paljon mielipahaa itselleen ja muille.

Raha ja menestys ilman kyseenalaisia keinoja tuleekin niille ihmisille, jotka seuraavat jotain intohimoaan. Tekevät jotain sellaista, mitä itse haluavat - usein riskillä ja kovalla työllä. Siitä sitten saattaa seurata menestystä ja rahaa. Ei tietenkään kaikille. Maailma on jotenkin epäreilu.

Tämä on jotenkin terveellinen havainto. Omien intohimojen seuraaminen on mielestäni huomattavasti terveempää kuin rahan ja menestyksen tavoitteleminen. Pitäkää mielessä.

Elämän tarkoitus

Eilinen kirjoitus aiheutti paljon omaa pohdintaa. Kirjoitin seminaarissa kuulemieni ihmisten oivalluksesta löytää elämälleen jokin isompi tarkoitus. Se oli aika pysähdyttävä kokemus. Varsinkin kun Bill Gates sanoi, että paras tapa viettää elämä on elää se.

Itselleni se ison tarkoituksen löytäminen on ollut vaikeaa. En minä täällä kokonaan ilman arvoja tai päämääriä pyöri, mutta sellainen kokonaisvaltainen - kaikki elämänalueet kattava tarkoitus on edelleen vähän hakusessa. Täytän kesällä maagiset 50 vuotta. Jotenkin sitä luulisi, että tällainen semijärkevä ihminen olisi siihen mennessä jotain keksinyt vaan ei.

Aihioita riittää. Yritän olla päivä päivältä parempi aviomies, isä, esimies, alainen, kollega tai vaikka vain ihminen. Pyrin auttamaan ihmisiä löytämään paikkansa työelämässä ja kehittymään urallaan. Jeesaan poikiani niin paljon kuin ehdin ja pohdin heidänkin kanssaan elämän eri mahdollisuuksia sitä mukaa, kun he itse haluavat ottaa minut mukaan keskusteluun. Onneksi nyt kuitenkin aika usein.

Parisuhdettakin parannetaan vaimon kansa jatkuvasti eri keinoin. Silti mikään näistäkään ei tunnu koko elämän kokoiselta tarkoitukselta. Ennemminkin, ne ovat sen osia. Miksi se kokonaisvaltaisen vision muodostaminen on niin vaikeaa?

Tähän kohtaan en tarvitse mitään besserwissereitä kertomaan mitään taikatemppuja yksittäisistä ura- tai siviilielämän liikkeistä, jotka ratkaisevat asian. En usko sen toimivan sillä tavalla. Tarkoituksen pitää tulla sisältä ja sitten muu elämä alkaa seurata sitä.

Olen ajatellut lähestyä asiaa seuraavaksi vähän itselleni uudesta näkökulmasta. Noista aihioista, joista ylhäällä kirjoitin. Olen saanut paljon hyvää mieltä ja positiivista palautetta siitä, kun olen onnistunut auttamaan muita. Mentoroimalla, kuuntelemalla, haastamalla ja ennen kaikkea luottamalla ja antamalla mahdollisuuksia.

Ehkä se on minun tarkoitukseni. Auttaa toisia oppimaan ja kehittymään. Kansankynttilä?

Elämä tasapainossa

Joku saattoi some-feedistä huomatakin, että minulla oli etuoikeus olla paikalla seminaarissa, jossa oli puhujina koko joukko kansainvälisesti menestyneitä uraihmisiä. Kirsikkana kakun päällä Carlsberg-konsernin pääjohtaja Cees't Hart ja tietysti Yhdysvaltain entinen presidentti Bill Clinton.

Seminaarissa puhuttiin paljon johtamisen merkityksestä sekä yritystoiminnan kannalta että yhteiskunnallisesti. Paljon viisaita sanoja ihmisten merkityksestä, unelmien seuraamisesta, sitkeydestä, innovaatiosta ja yritystoiminnan merkityksellisyyden korostumisesta.

Noista puheenvuoroista jäi paljon pohdittavaa. Itse oivalsin ainkain kolme itselleni erityisen tärkeää asiaa.

Ensimmäinen on se, että nuo menestyneet ihmiset olivat menestyneet omina itsenään. Ei erillistä työroolia, eikä muutenkaan mitään feikkiä. Siitä Billistäkin huokui se, että hän oikeasti ajattelee ja tuntee niin kuin puhuu. Ei kukaan voisi muuten olla niin aito ja läsnäoleva.

Toinen - oikeastaan vielä tärkeämpi on se, että näillä ihmisillä on elämä tasapainossa. Kaikki puhuivat perheestään ja korostivat sen merkitystä. Heillä tuntui olevan vahva arvomaailma, jota he noudattivat elämästään. Kun juontaja kysyi jokaiselta erikseen parasta neuvoa, jonka he olivat elämässään saaneet, se oli poikkeuksetta tullut joltain perheenjäseneltä tai lähisukulaiselta. Työkavereiden tai esimiesten neuvot eivät pääseet parrasvaloihin.

Kolmanneksi näiden ihmisten elämällä oli jokin tarkoitus. Se oli aina joku muu kuin menestyä tai tehdä rahaa. Menestys oli jokaiselle tullut ikäänkuin sivutuotteena, kun sitä itselle tärkeää asiaa oli voimallisesti edistetty.

Muistetaan pitää prioriteetit kunnossa ja suunta suunnilleen oikeana. Saadaan paljon hyvää aikaan.

Hyvän tiimin anatomia

Eilen kirjoitin alakulosta ja tulin siinä sivussa maininneeksi, että työssä ja kotona on kaikki silti hyvin. Kotioloista on viime aikoina tullut kirjoitettua enemmän. Tänään voi siksi hyvällä omalla tunnolla keskittyä työkuvioihin.

Töissä viihtymisen ja onnistumisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että ympärillä on oikeanlaisia ihmisiä. Sellaisia, joihin voi luottaa ja joiden kanssa onnistuu. Itse koen kuuluvani työpaikalla ensisijaisesti kahteen tiimiin: yrityksen johtoryhmään ja toisaalta oman liiketoimintani vastaavaan. Keskityn tässä kirjoittamaan hyvän tiimin toiminnan kuvaamiseen nimenomaan tuon jälkimmäisen osalta. Siinä olen itse esimiehenä ja olen aika paljon päässyt vaikuttamaan myös siihen, ketä tiimiin kuuluu.

Minulla siis on hyvä tiimi. Oikeastaan erinomainen. Mistä sellaisen tietää ja millaisista elementeistä sellainen koostuu? Sen tietää siitä, että ihmiset luottavat toisiinsa ja ovat yhdessä enemmän kuin osiensa summa. Kokoaminen ei ole erityisen helppoa, mutta tässä joitakin vinkkejä, jotka itse olen kokenut hyödylliseksi.

Ensimmäinen avainsana on mielestäni diversiteetti. Meillä on sukupuolijakauma käytännössä tasan 50/50 ja ikäjakaumaakin on sen verran, että joukon seniorilla ja junnulla on ikäeroa melkein 20 vuotta. Tärkeää on myös, että ihmisillä on erilaiset taustat, monipuolista koulutusta ja erityyppistä kokemusta. Nämä kaikki toteutuvat omassa porukassani. Tällaisessa porukassa joukkovoima on siis huomattavasti isompi kuin yksilöt erikseen.

Diversiteettiä tärkeämpi on silti henkilökemia. Se on vaativa laji eikä koskaan voi henkilöitä valitessaan varmuudella etukäteen tietää, miten eri ihmiset tulevat keskenään toimeen. Parhaassa mahdollisessa tiimissä vallitsee äärimmäinen luottamus jäsenten välillä. Se vaatii henkilökemialta paljon. Se edellyttää yhteistä päämäärää ja usein jopa yhteistä kieltä ja ennen kaikkea yhteistä huumoria. Se vaatii kaikilta äärimmäistä sitoutumista niihin päämääriin. Se vaatii tinkimätöntä työntekoa niiden saavuttamiseksi. Tinkimätön työnteko puolestaan on enimmäkseen motivaatiokysymys. Motivaation yksi keskeinen osatekijä on työssä viihtyminen ja oikeat ihmiset ympärillä. Parhaimmillaan tästä saa itseään ruokkivan positiivisen oravanpyörän. Luulen, että me olemme onnistuneet juuri siinä.

Onko pakko, jos ei halua?

Se alkoi eilen illalla ja vahvistui yön aikana. Aikainen aamulenkki ei auttanut yhtään. Odotin, että illalla laulullaan viihdyttänyt satakieli olisi jatkanut aamulla siitä mihin jäi. Ei jatkanut. Alakulo pääsi yllättämään. Se valtaa mielen ja kehon. Vaatii jäämään sängyn pohjalle ja keskittymään harmauteen.

Miksi se tulee tällaisena päivänä? Kaikki on oikeasti hyvin. Töissä sujuu, vaimo on edelleen ihana ja muutenkin kotona on asiat kunnossa. Autoissakin on jo kesärenkaat ja nuorimmaisen ajokorttilupa saatiin eilen haettua. Kaksi mieltä painanutta asiaa hoidettuna. Töissä on pieniä murheita välillä, mutta niitä nyt on aina.

Kaiken lisäksi tunnin päästä pitäisi lähteä seminaarimatkalle Tanskaan. Pitäisi näyttää innostuneelta ja keskustella ventovieraiden ulkomaalaisten ihmisten kanssa. Pitäisi jaksaa istua lentokoneessa ja hoitaa päivän juoksevat työasiat kyynärpäät kyljissä.

Mitä, jos en halua? Voinko jäädä tähän sohvannurkkaan ja katsoa Netflixiä koko päivän?

Ei taida onnistua. Kotikasvatus ja luterilainen moraali pitävät huolen siitä, että kerään kohta tavarani, vääntäydyn autoon ja alan esittää hyväntuulista. Toivottavasti se tarttuu itseenikin jossain kohdassa.

Maailma muuttuu

Kirjoitan vaihteeksi lentokoneessa matkalla Seattlesta Keflavikin kautta kotiin. Olin kahden vuorokauden mittaisella  - äärimmäisen intensiivisellä – vierailulla kuulemassa työnantajani teknologiakumppanin näkemyksiä maailman menosta ja lähitulevaisuudesta.

Menomatkalla oli aikaa itsetutkiskeluun. Syntyi paljon hyviä aikeita ja päätöksiä. Päättynyt vierailu muistutti karusti päätöksistä kiinni pitämisen haasteista. Maailma digitalisoituu sellaisella vauhdilla, että tällaista vähän vahvempaakin hirvittää.

Näkemäni ja kuulemani perusteella meidän kaikkien lähitulevaisuus on entistäkin hektisempää. Laitteiden käyttö lisääntyy ja toki myös helpottuu.  Vaikka teknologiafriikit ovat ihastuksissaan ja palvovat tehostumista ja sitä kautta talouden ja tuottavuuden kasvua, niin itse en ole ihan niin varma.

Jo aiemminkin kaikki kodin ulkopuolinen on seurannut minua vapaa-ajalle liiallisen koneen ja puhelimen saaman otteen vuoksi. Jatkossa niitä on entistä helpompi käyttää ja niistä on enemmän hyötyä. Hei haloo. Voisiko tämä kehitys välillä ottaa askeleen taaksepäin ja antaa minun hengittää hetken?

Valitettavasti niin ei taida käydä. Lisäksi työskentely teknologiayrityksen johdossa asettaa yllättävän kovan itse asetetun paineen sille, että muutoksessa pitäisi pysyä mukana. Yritän kääntää ajatukset siihen asentoon, että otan jatkossa tehostumisen hyödystä osan myös itselleni. Olen uusien vempeleiden takia töissä piirun verran tehokkaampi, että saan enemmän aikaa itselle ja perheelle. Ei tule olemaan helppoa.

Muutu vaikka pakolla

Täällä blogissakin on tullut kyllästymiseen asti kirjoitettua siitä, että luen paljon itsensä kehittämiseen liittyvää kirjallisuutta ja että sitä kautta pyrin aika tietoisestikin muuttamaan itseäni, ajatteluani ja käyttäytymistäni. Muutoksen on lähtökohtaisesti tarkoitus tapahtua parempaan suuntaan, vaikka toki olen tässä matkan varrella jo oppinut, että hyvää ja pahaa tai niiden komparatiivejä ei olekaan. On vain erilaisia näkökulmia. Kai se on kuitenkin myönnettävä, että ihmisten tulkinta hyvyydestä on jokseenkin universaali. Sitä kohden siis.

Niissä kirjoissa toistuu aika pitkälle samat asiat. Ihminen ei ole sama kuin ajatuksensa. Vastaukset löytyvät sisältäsi ja niin edelleen. Nuo ovat jokseenkin helposti käsitettäviä ja ymmärrettäviäkin asioita. Voisin jopa nykyisen ymmärrykseni valossa sanoa, että ne ovat faktoja. Tällaisten faktojen pohjalta pystyy kehittymään ja uudistumaan. Helppoa kuin heinänteko.

No ei todellakaan ole. Niissä nimittäin aina opetetaan myös, että et voi pakottaa itseäsi muuttumaan. Miten niin en? Minä olen aina muuttanut itseäni pelkästään tahdonvoimalla ja joskus sisulla. Tunnistanut nykytilan eli ongelman. Määritellyt tavoitetilan eli korjauksen. Sitten olen hampaat irvessä pyrkinyt kohti sitä tavoitetilaa niin pitkään, että olen joko saavuttanut sen tai sitten antanut periksi.

Miten tällaisesta ilmeisesti vahingollisesta, mutta näyttöjä antaneesta toiminta- ja ajattelutavasta voisi päästä eroon? Minä en vielä tiedä. Olen yrittänyt eri tavoin, mutta yleensä lyhytjänniteisyyteni äärilaidat tulevat vastaan ja joko lakkaan yrittämästä tai palaan pakkoon.

Tähän nyt ei liity muuta oivallusta kuin, että pakko (heh) on muuttaa jotenkin sitä lähestymiskulmaa ja ajattelutapaa. Kaikki vinkit onnistumisista otetaan kiitollisuudella vastaan.

Pelkoa ja ahdistusta

Olen kirjoittanut ennenkin pelkäämisestä ja pelon voittamisesta. Sinänsä ei ole yllättävää, että samat aiheet tulevat uudestaan ja uudestaan tähän blogiin. Jotenkin ajattelen, että se on jopa tervetullutta. Ainakin silloin, kun löytyy uusia näkökulmia. Koska aikaa edellisestä pelkokirjoituksesta on joka tapauksessa kuukausia (en tarkistanut), niin omassa ajatusmaailmassa on tapahtunut sen verran muutoksia, että uusia näkökulmia on tarjolla.

Olen jo vuosia ajatellut päässeeni peloistani. Osin olenkin. En koe pelkääväni kuolemaa, terveyden menettämistä, lähiomaisen sairastumista tai potkuja. Uskallan sanoa mielipiteeni. Täällä blogissakin kirjoitan asioistani niin henkilökohtaisesti, että harva suomalainen keski-ikäinen mies voisi kuvitellakaan tekevänsä samoin.

Kun olen tutustunut aiheeseen tarkemmin, niin en ole päässyt peloistani kokonaan. Pienempää – matalamman intensiteetin – pelkoa kutsutaan arkikielessä usein ahdistukseksi. Se on edelleen turhan usein läsnä. Kokemukseni mukaan niin on suurimmalla osalla tuntemistani ihmisistä. Se on sellaista epävarmuutta menneestä tai tulevasta. Joka tapauksessa jotain, joka ei ole elämistä tässä hetkessä.

Olen nyt joitakin tunteja tai päiviä yrittänyt opetella elämään tätä hetkeä menneisyyden tai tulevaisuuden sijaan. Se on ollut uskomattoman vaikeaa. Yksi pienenpieni oivallus, jonka olen näitä kahta asiaa – pelkoa ja hetkeä - tutkiessa oivaltanut on, että nykyhetkessä ei ole pelkoa. Jos oikeasti pysähtyy ja kysyy itseltään ’Mitä minun tarvitsee pelätä juuri nyt – täsmälleen tässä hetkessä’, niin vastaus on oikeastaan poikkeuksetta ’ei mitään’. Kaikki pelot ja ahdistukset liittyvät menneeseen tai tulevaan. Johonkin mitä olen tehnyt tai kokenut taikka vaihtoehtoisesti johonkin tulevaisuuden epävarmuustekijään. Luulen, että tämä on sellainen kultajyvä, jonka kanssa voin päästä eteenpäin myös hetkessä elämiseen ja läsnä olemiseen liittyvien haasteideni kanssa.

Hetkessä

Kuten aiemmin tuli todettua, niin olen kirjoittanut useammankin blogitekstin matkalla Parolasta Seattleen. Maailman toiselle puolelle matkustaminen on sen verran aikaa vievää, että ehtii ajatella ja kirjoittaa.

Kirjoitin noin tunti sitten blogiaihion jonka ajattelin julkaista joitakin päiviä ennen tätä tekstiä. Tekstin otsikko on kevät. Siinä kerroin aikovani hyödyntää tämän matkan kirjoittamisen ohella hetkessä elämisen etsimiseen. Se on ollut minulle perinteisesti äärimmäisen vaikeaa. Elän joko menneessä tai tulevassa tai vaihtoehtoisesti täytän sen nykyhetken jollain epäoleellisella. Vaikka olen kehittänyt mieltäni ja ajatteluani, niin tähän ansaan tipahdan joka kerran. Tuskastumiseen asti.

Samaisessa Kevät-nimisessä tekstissäni mainitsin, että matkassani on parikin koutsini minulle käteen antamaa oppikirjaa. Tällä kertaa sattuma löysi jättipotin. Tai sitten sattumaa ei ole vaan asioita johdattaa jokin korkeampi tietoisuuden taso.

Käsilaukusta nappaamani kirja oli nimittäin Eckhart Tollen ’Läsnäolon Voima’. Se on opaskirja, jonka avulla voi korottaa tietoisuutensa tasoa, vapautua oman mielensä kahleista sekä oppia elämään hetkessä. Jo ensimmäiset 60 sivua tuosta kirjasta olivat niin avaavia ja palkitsevia, että oli pakko kaivaa tietokone esiin ja kirjoittaa tästä ihanasta tapahtumakulusta.

Olen uskonnolliselta vakaumukseltani lähinnä ateisti tai agnostikko. Lapsuuden uskonnollinen kotikasvatus ei tullut koskaan osaksi minua. Siksi tällainen kohtalonomainen johdatus näiden itseäni koskevien pienten asioiden yhdistymisessä tuntuu erikoiselta. Varsinkin kun en toisaan usko sen olevan sattumaa. Toivottavasti kirjan loppuun lukeminen tuo enemmän vastauksia. Ennen koko opuksen omaksumistakin minun on päivä päivältä helpompi ymmärtää, miksi mielen harjoittamiseen keskittyvät itämaiset uskonnot kasvattavat suosiotaan niin nopeasti tiedostavien ihmisten keskuudessa. Minä olen mukana.

Vaimoni on ihana

Aloin kirjoittamaan tätä blogia noin puolitoista vuotta sitten nuorimman poikani Pyryn ja hänen ystävänsä Jasperin ehdotuksesta. Kunnia ideasta kuuluu siis heille. Blogin nimi muodostui aikanaan Haikaman Tapion johdattamana. Mitään järkeähän siinä ei varsinaisesti ole. Sopii sikäli hyvin näitä tekstejä koostavaksi nettiosoitteeksi.

Päivittäinen blogin kirjoittaminen uhkaa toisinaan hyytyä siihen, että sopivia aiheita ei ole helppo keksiä. Olenkin toistuvasti – vähän vitsilläkin -  kysellyt vaimoltani sopivia aiheita. Vastaus tulee napakasti kuin apteekin hyllyltä ja ehdotus on aina sanasta sanaan sama. Se on tuo otsikon aihe – vaimoni on ihana. No - sitä saa mitä tilaa, lauloi aikanaan Yölinnun Simo Silmukin.

Syystä tai toisesta olen siis niistä lukuisista – toki osin kieli poskessa – heitetyitä ehdotuksista huolimatta vältellyt aiheesta kirjoittamista. En ole edes ihan varma miksi. Ehkä omista piirteistä tai ajatuksista on helpompaa kirjoittaa kuin sen vierestä aamuisin ylös kömpivän paremman puoliskon. Itse asiassa tämä tuntuu jostain syystä jopa henkilökohtaisemmalta.

Vaimoni on siis ihana. Voidaan jopa sanoa, että monilta osin täydellinen. Hän on käsittämättömän viisas ja kaunis sekä erityisen hyvä äiti meidän pojille. Hän on äärimmäisen uskollinen ja lojaali perheemme miehille. Hän kestää loistavasti minun ja poikien hajut ja sotkemisen. Hymyilee lähes aina ja asettaa liiankin usein toisten edun omansa edelle. Hän palauttaa minut hellästi ja päättäväisesti maan pinnalle kun leijun liikaa tai mokaan itseni.

Koska olemme olleet yhdessä teini-ikäisestä saakka – lähes 32 vuotta, arvot ja asenteetkin ovat muovautuneet samankaltaisiksi. Me olemme yhdessä kasvaneet aikuisiksi ja vanhemmiksi. Sellainen oikeasti yhdistää.

Pakollisessa pohdintaosuudessa jäin miettimään sitä, miksi näinkin helposta ja itsestään selvästä aiheesta on ollut niin vaikeaa kirjoittaa. Miksi oman puolison asioiden avaaminen edes pinnallisesti on niin paljon vaikeampaa kuin omista syvimmistä tunnoistaan kirjoittaminen? En ole löytänyt helppoa tai selvää vastausta. Aihioita olen etsinyt sellaisista sanoista kuin häveliäisyys, pelko ja suojeleminen. Kallistun eniten tuon suojelemisen puolelle. On helppoa avata omia juttuja mutta oikeasti tärkeiden läheisten asioista kirjoittaminen on lievästi tuskallista.

Kevät

Tajusin juuri, että olen aina kirjoittanut tätä blogia joko syksyllä tai sydäntalvella. En siis yhtä ainutta kirjoitusta keväällä tai kesällä. Olen saattanut joskus aiemmin mainita suhtautumisestani syksyn pimeyteen, harmauteen ja synkkyyteen. Minun on vaikea sietää marraskuuta. Onneksi siinä on vain 30 päivää.

Kevät sen sijaan on ehdoton lempivuodenaikani. Kaikki minut paremmin tuntevat tietävät, että elän helposti toinen jalka tulevaisuudessa. Siksi kevät sopii minulle jopa kesää paremmin. Kaikki on ikään kuin edessä. Valo lisääntyy. Ruoho vihertää ja ennen kaikkea päivät pitenevät. Kevään ihannointi jotenkin symboloi minussa sitä tiettyä kärsimättömyyttä ja jopa liiallista matkan ihannointia päämäärän kustannuksella.

Vaikka koko kevät ja siihen liittyvä ihastukseni kiinnittyvät vahvasti nimenomaan kesän odottamiseen, niin varsinaisesta kesästä en osaa oikein nauttia. Sitten kun luonto on kauneimmillaan ja päivä pisimmillään, niin alan jo masentua tulevasta syksystä. En siis varsinaisesti osaa elää hetkessä. Tai toki aina joskus sekin onnistuu, mutta ihan liian harvoin kuitenkin.

Kirjoitan tätä tekstiä lentokoneessa. Olen matkalla Seattleen ja tarkoituksenani on saada edestakaisten lentojen aikana kirjoitettua muutama blogiteksti varastoon. Samalla tämä on äärimmäinen harjoitus minulle hetkessä elämiseen. Kaikki enemmän lentävät tietävät, että lentokoneessa on vähän positiivista. Olen silti keskittänyt kaikki voimani, että löytäisin hetken täältäkin. Jaan tunnelmia lukijoiden kanssa ja nautin siitä, että saan lukea ja kirjoittaa. Käsilaukussa odottaa kaksi koutsin antamaa kirjaa. Uskon saavani tästä paljon.

Tie menestykseen

Pitkän tauon jälkeen taas kirjoittamisen parissa. Aika paljon ihmiset ovat kyselleet näiden perään. Tuntuu sinällään imartelevalta. Toki aika pitkän tauon jälkeen onkin huomattavasti enemmän kerrottavaa.

Aloitetaan mahtipontisella otsikolla. Taustaksi sen verran, että oltiin vaimon kanssa pääsiäislomalla Dublinissa ja luin lentomatkojen aikana Stephen Coveyn kirjan, jonka otsikko oli juurikin tuo blogitekstin vastaava. Se oli hyvin avartava kokemus. Kannattaa lukea.

Sain kirjan jonkin aikaa sitten omalta koutsiltani. Siltä suunnalta on tullut paljon hyvää luettavaa. Siksi ihmettelenkin, miksi hän lykkäsi kouraani tuollaisen amerikkalaiselta hömppäkirjalta vaikuttavan niteen. Se olikin kaikkea muuta. Ensimmäisestä sivusta alkaen teksti vei mukanaan.  Jotenkin tuo kirja oli oivallinen yhteenveto jo aiemmin oppimastani ja lisäksi paljon lisää mielenkiintoista pohdittavaa.

Isoin lukemisen aikana syntynyt oivallus oli, että todellinen menestys ei olekaan työelämässä. Tärkein menestyminen on aviomiehenä ja isänä -  vaimon, perheen ja läheisten kanssa. Tuo havainto teki lukemisesta monessa kohdassa tuskallista. Tajusin, että olen pitänyt asioita itsestäänselvyyksinä ja laiminlyönyt tärkeitä ihmissuhteita työn kustannuksella. Yrittänyt neuvoa läheisiäni tekemään oikeita valintoja sen sijaan, että olisin kuunnellut mitä heillä on sanottavaa. Olen istunut liikaa kännykkä tai läppäri kädessä sen sijaan että olisin viettänyt aikaa oikeasti tärkeiden ihmisten kanssa.

Vaikka oivallus syntyikin, niin muuttuminen on vaikeaa. Rutiinit ja tavat vievät mukanaan. Olen jopa huomannut, että näppäilen kännykkää ilman, että edes itse tiedostan sitä. Pelottavaa.

Yritän parasta aikaa keksiä keinoja rutiineista irti pääsemiseen. Tehdä asioita eri tavalla kuin aiemmin. Irtautua taas kerran digitodellisuudesta ja ottaa vastaan se, mitä oikealla elämällä on tarjottavaa. En onnistu yksin. Toivottavasti saan tarvitsemani avun.