Kerran jo yhdessä kirjoituksessa avasin tätä. Jotenkin tuntuu, että tämä on iso osa minua ja omaa matkaani. Siksi ajattelin, että se on ihan oman tekstin arvoinen.
Nimittäin n 25-vuotiaaksi asti olin melkoisen ujo ja vetäydyin helposti syrjään erityisesti sellaisten ihmisten seurassa, joita en tuntenut. Minun oli äärimmäisen vaikeaa vaikkapa soittaa ja kysyä jotain kesätyöpaikkaa. Jos johonkin olin jonkun tutun tai sukulaisen avustuksella töihin päässyt, niin varmuudella en puhunut kennellekään ensin. Uskalsin avata suuni vasta, jos se toinen henkilö teki aloitteen.
Vaikka pääsykokeiden suorittaminen oli minulle kohtuullisen helppo ponnistus, niin opiskeluiden aloittaminen vieraalla paikkakunnalla tuntui lähes mahdottomalta, kun olisi itse pitänyt aktivoitua ja ottaa yhteyksiä eri tahoihin kuten vuokra-asunnon välittäjiin, opintotoimistoon, opiskelukavereihin tai tutoreihin. Korkeakouluopinnot Tampereella kertakaikkiaan tyssäsivät siihen, että pelkäsin sosiaalisia tilanteita. Sain sitten vuotta myöhemmin opinnot käyntiin muualla, kun pystyin aloittamaan ne tutussa ympäristössä.
Koska olen samaan aikaan sosiaalinen ja ekstrovertti, niin tuttujen ihmisten oli vaikeaa ymmärtää, millainen olen vieraiden ihmisten seurassa. Luulen, että lapsuudenperheestänikään kukaan ei koskaan ymmärtänyt, miten hankala tilanteeni oli. Jotenkin se käännettiin niin, että olen saamaton ja laiska. Aloin itsekin jossain vaiheessa uskoa niin.Vasta aikuisiällä olen ymmärtänyt, että kärsin äärimmäisestä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Jotenkin hassua, että sitä omaa tilannettaan ei ymmärrä, vaikka on siinä joka päivä.
Työelämäänkin pääsin vähän tuurilla. Opiskelukaveri oli hakenut yhtä harjoittelupaikkaa eikä ottanut sitä sitten kuitenkaan vastaan. Sinne oli joku päätetty ottaa ja valitsivat minut, vaikka en haastattelussa osannut sanoa oikein mitään. Työnteko alkoi pikku hiljaa sujua, kun työkaverit alkoivat puhua minulle yksi kerrallaan ja aika nopeasti heistä tuli niitä minulle tuttuja ihmisiä, joiden kanssa pystyi kommunikoimaan. Pomokin joskus paljasti, että oli ensin ajatellut sen haastattelun perusteella olla palkkaamatta minua, mutta oli sitten kuitenkin päättänyt antaa mahdollisuuden. Kuulemma olin sitten sitä työtä tehdessä kovin erilainen - siis positiivisella tavalla - kuin siinä ensitapaamisessa. Harjoittelujakson jälkeen minulle tarjottiin vakipaikkaa ja jäin sinne melkein vuosikymmeneksi.
Ollessani n 25-vuotias sain tarpeekseni. Päätin tehdä asialle jotain. Sain tilaisuuteni, kun Sosiaalitoimen järjestelmäkoulutuksia hoitanut kollegani sairastui ja hänelle tarvittiin sijainen. Osasin järjestelmät, joten astuin askeleen eteenpäin, kun vapaaehtoisia kysyttiin. Se oli todella kova koulu. Kiersin kouluttamassa suomalaisten kuntien sosaalityöntekijöitä käyttämään järjestelmiä. Muutosvastarinta oli välillä kovaa. Pelkäsin välillä kuollakseni, kun ajelin pitkin maakuntia. Ennen koulutusta en juuri saanut nukuttua. Hitaasti, mutta varmasti pelko väheni. Onnistuin koko ajan paremmin ja itseluottamus parani.
Kaksi vuotta myöhemmin uskaltauduin vaihtamaan työpaikkaa. Toki menin sellaiseen paikkaan, jossa oli tuttujakin ihisiä. Silti uuteen hyppääminen teki oikeasti hyvää. Uudet työkaverit ja uudet asiakkaat pakottivat ihan eri tavalla ulos sosiaalisista lukoista.
Uudessa paikassa otin aika nopeasti seuraavan askelen. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi kansainväliseen myyntiprojektiin, jota tehtiin englanniksi ulkomailla. Se oli kammottava kokemus ihan alussa. Istuin Arlandan lentoasemalle neuvotteluhuoneessa esittelemässä asiakkaalle englanniksi silloisen työnantajan projektimallia. Sanat takertuivat kurkkuun ja kädet tärisivät. Selvisin hengissä. Saimme kaupan ja pääsin mukaan projektiin. Ajan oloon huomasin selviäväni kommunikoinnista myös uppo-outojen ulkomaalaisten ihmisten kanssa.
Nämä kolme yksittäistä rohkeaa päätöstä muuttivat koko elämäni. Viiden vuoden aikana löysin itseni ja itseluottamukseni. Lakkasin jännittämästä ja pelkäämästä. Uskallan nykyisin ottaa puhelimen käteen ja soittaa oikeastaan kenelle tahansa. En jännitä uusia ihmisiä tavatessa ja pystyn keskustelemaan hyvinkin avoimesti ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Olen saavuttanut työelämässä merkittävän aseman ja ennen kaikkea olen saanut rauhan itseni kanssa.
Kaikki lähti liikkeelle siitä, että kohtasin pelkoni ja astuin epämukavuusalueelle. Vaikka se oli kammottavaa, niin jatkoin sitä silti. Maaliin pääseminen vaati vuosien työn. Onnistuin siinä jopa yli omien odotusten.
Kirjoitin tämän niille ihmisille, jotka ovat samanlaisia kuin minä ennen. Haluan luoda uskoa siihen, että mikä tahansa on mahdollista. Lupaan tarvittaessa auttaakin. Ottakaa rohkeasti yhteyttä.
No comments:
Post a Comment