Perjantai

Jotenkin olen onnistunut loman jälkeen saamaan elämän siihen asentoon, että normiarki tuntuu kivalta eikä oikeastaan enää tunnu siltä, että viikonloppuja pitäisi erityisemmin odottaa. Juuri nyt ei ole aamulla herätessä kovin suurta merkitystä sillä, mikä viikonpäivä on kalenterissa. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi tuntui jotenkin poikkeuksellisen kivalta tämä perjantai.

Eilen oltiin jälkikasvun ja miniäkokelaiden kanssa Tampereella syömässä. Siitä tuli poikkeuksellisen positiivinen pohjavire muutenkin mukavasti sujuneeseen viikkoon. Toinen toistaan fiksumpien nuorten aikuisten seurassa on kiva illastaa. Perjantaitunnelma parhaimmillaan jo torstain puolella.

Flunssanpoikanen on ohi ja pääsin pitkästä aikaa viideltä ylös, aamulenkille ja aamusaunaan. Parolan heräämistä katsellessa pohdin samalla päivän blogiaihetta. Tänäänkin se löytyi omista tuntemuksista ja ajatukista. Hyvä niin - niistähän on tarkoituskin kirjoittaa. Perjantai tuntui niin hyvältä, että ajatukset ohjautuivat siitä kertovan blogitekstin pohjatöihin. Lenkkeilessä ja saunoessa syntyy yleensä aika hyviä ajatuksia.

Mietin aamun rauhallisesti edetessä aika paljonkin sitä, miksi perjantai tuntuu paremmalta kuin muut päivät. Olen aiemmin erehtynyt luulemaan, että se johtuu viikonlopun lähestymisestä ja odottavasta tunnelmasta. On siinä varmaan sitäkin, mutta eniten se taitaa sittenkin johtua siitä, että siihen yhdistyy arki ja viikonloppu. Viikon viimeinen mahdollisuus saada töissä jotain hyvää aikaan ja samalla vatsanpohjassa ihana tunne siitä, että aikataulu on vähän väljempi seuraavat kaksi ja puoli vuorokautta.

Kalenteriviikon viides päivä on kaiken järjen mukaan meille kaikille se hetki, jolloin voi kääntää ikävät asiat plussalle. Voi suhtautua työpäivään vähän rennommin. Laittaa jotain erikoisempaa tai jopa yllättävää päälle työkavereiden ihmeteltäväksi. Voi hymyillä normaaliakin leveämmin ja sanoa jotain kivaa jokaiselle vastaantulijalle.

Perjantai on siis juuri se päivä, johon kiteytyy koko ihmisen mahdollisuus olla onnellinen ja tyytyväinen. Nyt on niin loistava fiilis, että on vaikeaa päästä ylöspäin.  Ajattelin silti yrittää. Loistavaa päivää kaikille!                                                                

Se on ammatinvalintakysymys

Jotenkin minulla on tätä blogia kirjoittaessa joku kummallinen fiksaatio sananlaskuihin, lentäviin lauseisiin ja hokemiin. Oikeassa elämässä sitä ei mielestäni ole - en ainakaan itse tunnista. Pitänee jonain päivän vähän analysoida, mistä tällainen käytös kumpuaa. Luultavasti lapsuuden traumoista kuinkas muuten. Tänään kaikesta huolimatta muutaman kevyemmän ja ehkä vähän sarkastisenkin tekstin jälkeen taas pohdiskelevampaa proosaa.

Taustaksi sen verran, että minä en valinnut ammattiani vaan se ikäänkuin valitsi minut. Kerroin aiemmin, että ne korkeakouluopinnot konetekniikan osalta keskeytyivät selektiiviseen mutismiin. Opin tuon hienon termin joltain lukijaltani. Lupaan, että en käytä sitä tästä eteenpäin enää. Minusta ei siis koskaan tullut diplomi-insinööriä, mikä on varmaan ihan hyväkin. Ei meillä olisi sille diplomille ollut varmaan mitään paikkaakaan, kun jälkikasvun kuvat ovat seinälle ripustamisessa etusijalla. Seuraava ammatinvalinta oli autoinsinööri. Sekin meni pahasti pieleen varmaankin sen takia, että olin ollut lukion opinto-ohjauksessa ainakin puoliunessa. Minä en nimittäin yhteishakulomakkeita täyttäessäni ymmärtänyt, että päästessäni siihen ensimmäiselle hakusijalle asettamaani opinahjoon en enää voi päästä siihen kakkoseksi rankatulle. Erehtymättömässä viisaudessani olin arponut ykköseksi datanomiopinnot. Sinne oli kuulemma lähes mahdotonta päästä. Kakkossijalle oli päätynyt se unelma-ammatti, josta sitten jäin paitsi. Onneksi pojasta polvi paranee - heh - ja esikoinen opiskelee parhaillaan tuota jaloa ammattia.

Minä en siis valinnut tätä ATK:ta ammatikseni vaan joku muu - olisiko se ollut pimeä puoleni - valitsi sen puolestani. Saattoi siinä tyhmyydelläkin olla osansa. Tässä kohdassa äidinkielenopettajani Sinikka Kurittu käskisi palaamaan aiheeseen. Aiheen vierestä kirjoittaminen ei ole suositeltavaa.

Niin se ihan ultimaattinen tarkoitukseni onkin todistaa tuo otsikon väittämä vääräksi. Mikään ei lopulta ole ammatinvalintakysymys. Työssä viihtyminen ei nimittäin ole ammatista kiinni. Kohtaan joka viikko it-ihmisiä läjäpäin. Välillä jutustellaan taloustyyppien kanssa ja aika paljon pääsen nykyasemassa tapamaan myös suomalaisyritysten ylintä johtoa ihan toimitusjohtajia myöten.

Todistelun tueksi esitän havaintoja, joiden mukaan ihmiset tekevät työtään ja viihtyvät siinä lähinnä yleisen elämänasenteensa pohjalta. Positiiviset ihmiset näkevät työnsä vahvuudet ja vaikutusmahdollisuudet ja negatiivisemmat puhuvat no - ammatinvalintakysymyksistä.  Tämä siis ihan ammatinvalinnasta riippumatta. Meidän alalla ratkaisuarkkitehdin ammattia pidetään vaativana ja ehkä kuluttavanakin. Yksi meidän parhaista tämän ammatin harjoittaista sanoi kesällä, että onhan se kivaa, kun maksetaan hyvää palkkaa siitä että välillä muistaa painaa F5:tä. Legendaarista sanon minä.

Lyhyen pohdinnan jälkeen päätin tiputtaa tuon hokeman pois omasta sanavarastostani. Mikään asia ei ole ammatinvalintakysymys. Asennekysymyksiä kannattaa asetella itselleen joka aamu.

Arkipäivän asiakaspalvelua

Tulee niin paljon kilometrejä nykyisin tuohon arkiautoon, että sen vaihto alkaa olla ajankohtainen. Rouvan italialainen ulkonäon perusteella valikoitunut ajopeli on sekin vaihtoiässä. Ei kilometrien takia vaan vaikka siksi, että olisi käytännöllistä, jos auto käynnistyisi pakkasella. Ne kojelaudan vilkkuvalotkin ovat kauniin näköisiä, mutta haittaavat ulos näkemistä. Ei kuulemma muutenkaan saisi ajaa niiden loisteessa. Aika iso kynnys on muuten enää Alfa Romeo-merkkistä ajokkia tähän kotitalouteen hankkia. Sen verran erikoinen seikkailu on tuon yksilön kanssa koettu.

Perhepalaverin lopputuloksena päädyimme siihen, että olisi kätevää, kun molemmat perheen arkiajokit olisivat samanmerkkisiä. Voisi ikäänkuin tottua yhdenlaiseen käyttöliittymään ja vuorotella  työkoneiden kanssa Kummelin tapaan. Aika yhtä mieltä oltiin siitäkin, että kahden auton myyminen ainakin pitäisi olla jotensakin kiinnostava case automyyjän kannalta. Voitaisiin saada vaikka jotain paljousalennusta.

Tuumasta toimeen ja kartoittamaan. Muutamaltakin merkiltä löytyi sopiva kombinaatio: isohko sedan ja pienehkö monikäyttöinen. Valitsimme internetin avustuksella niistä mieleiset kombot ja eikun koeajoille. Yhden merkin jätin jo etukäteisseulassa väliin, koska siellä oli edelleen sama tuttu automyyjä töissä. Se kaveri, jolta yritin viisi vuotta sitten saada vaihtotarjouksen uudehkosta autostani premiummerkkiin. Kahden kuukauden jälkeen luovutin.

Ostosuppiloon päätyneissä myymälöissä yllätti se, että kaikilla merkeillä ei ollut koeajettavissa edes sitä menekkimallia tai että se ainoa yksilö oli annettu koeajoon useammaksi päiväksi. Aika monta hukkareissua tuli tehtyä vain renkaita potkimaan. Varmaan olisi pitänyt varata aika etukäteen. Kaikki myyjäliikkeet ainakin näennäisesti tarjosivat vähintään kaksikanavaista asiakaskokemusta. Lievästi vanhanaikaisina ihmisinä päädyimme kokemaan omaa asiakkuuttamme kivijalkamyymälässä. Opimme ainakin, että myyjäliikkeen aika on arvokasta.

Toinen iso yllätys oli se, että niitä myyjiä ei se kaupan teko kiinnostanut - ei yhtään. Yleensä se alkoi siitä, että sen vastentahtoisen myyjän joutui itse hakemaan ulos sieltä kopistaan. Jos nyt siis sattui sieltä hallista edes ketään löytämään. Kun myyjä lopulta sai itsensä sinne näyttelyalueelle väännettyä, niin se tuskainen perinteinen autonmyyntijargon sieltä suupielistä alkoi valua. Vastenmielistä.

Ja sitten ne unohtivat palata. Myymäläkäynnillä kyllä kyseltiin puhelinnumerot ja sähköpostit. Meillä ei tietenkään ollut koskaan kuin se toinen auto mukana, niin tarjousta ei haluttu tehdä näkemättä. Se näkeminen ja tarjouksen tekeminen ei kiinnostanut ketään. Hämmentävä kokemus. Olet ostamassa kahta autoa ja myyjää ei kiinnosta.

Yhdestä liikkeestä löytyi sitten jotain poikkeuksellista. En tiedä oliko sillä vaikutusta, että kohtaamamme myyjä oli joukon ainoa naispuolinen ammatinharjoittaja. Joka tapauksessa hänen asenteensa oli täysi kymppi. Saattoi olla vielä plussakin perässä. Hän tuli hymyillen ovelle vastaan, esitteli itsensä, toivotti tervetulleeksi, kuunteli ja reagoi. Häntä oikeasti kiinnosti se, millaista hankintaa me olimme tekemässä ja miksi. Tarjoukset olivat asiallisia ja tulivat ajallaan. Hän soitteli ja kyseli hankinnan perään ja oli valmis reagoimaan kaikkiin tarpeisiimme.

Ei varmaan yllätä, että teimme kaupat tuon viimeksimainitun myyjän kanssa. On muuten ainoa näistä automyyjistä, jonka nime tiedän. Ei ne autotkaan huonoja olleet, mutta kyllä kaupan silti ratkaisi tuo myyjä. Ihan pelkällä asiakaspalveluasenteellaan. Toivottavasti muutkin liikkeet reagoivat ja ymmärtävät että myyntiä voi buustata henkilöstöön panostamalla. Vieno toivomus: palkatkaa naisia. Osaavat kuunnella.

Käsistään kätevä mies

Osaan taikoa puusta helposti erilaisia koriste-esineitä ja arkisia tarvekaluja. Savesta teen näppärästi astioita vaativampaankin käyttöön. Herätän jatkuvasti ihastusta kauniilla leivonnaisilla, joita toimitan erilaisiin myyjäisiin ja tarjoan vieraille. Kouluaikana kuvataiteen ja teknisen työn mestarinäytteeni pääsivät aina erilaisiin näyttelyihin kunniapaikalle. Sitten heräsin.

Meidän roskalaatikko kyhjöttää sateessa ilman kivaa katosrakennusta. Autokatoksen pinta kaipaa uutta puunsuojaa. Katto sammaloituu ja räystäskourut keräävät roskaa. Pensasaita on leikkaamatta ja vesakontorjunta tekemättä. Kaikki yhtään Ikean huonekalun kokoamista hankalammat puhdetyöt teetän ammattilaisilla. En vain osaa eikä minua kiinnosta. Ei ole koskaan kiinnostanut. Asun omakotitalossa vain siksi, että lapsille on tilaa ja osin myös siksi, että tuon kohtuuttoman suuren automäärän pystyy jotenkin säilömään. Tämä blogikirjoituskin vaatii aina mielettömän määrän oikoluentaa, että saadaan isoimmat kirjoitusvieheet korjatuksi.

Siksi on jotenkin helppo ihailla ihmisiä, jotka ovat käsistään käteviä. Sellaisia, joiden käsissä syntyy taidetta tai suoraa seinäpintaa kipsilevystä. He osaavat levittää kohdistetettavan tapetin seinälle virheettömästi ja listoittaa nurkat kauniiksi. He rakentavat pihalleen kauniit istutukset ja hoitavat ne täydelliseen kukoistukseen. Ompelevat itse vaatteensa ja kunnostavat kauniita huonekaluja romuista. He ostavat vanhan omakotitalon ja uudelleensynnyttävät sen alkuperäistä kauniimpaan loistoon.

Minä olen ajat sitten luovuttanut. Peukalo keskellä kämmentä tai kaksi vasenta kättä - miten sen ottaa. Jotenkin vaikea uskoa, että tällä iällä enää oppisi - varsinkin kun ei edes yritä. Tyydyn ihailemaan muiden taitoja ja tekemään jotain muuta henkeni pitimiksi. Iso peukku kaikille käsistään käteville. Olen ihan pikkuisen kateellinen.

Aikuisten aika

Seuraava kirjoitus saattaa järkyttää pahimmissa ruuhkavuosissa olevia pikkulasten vanhempia. Se saattaa jopa aiheuttaa toivottomuudentunnetta. En suosittele jatkamaan tämän pidemmälle.

On nimittäin puhuttu tässä viisaan vaimoni kanssa useampanakin päivänä otsikon käsitteestä - aikuisten ajasta. Silloin kun meidän pojat oli vielä pieniä, niin aikuisten aikaa oli ihan jokaisena päivänä. Lapset laitettiin ajoissa nukkumaan. Ihan pienenä kello taisi olla kahdeksan, sitten se liukui yhdeksään ja varmaan jossain vaiheessa ylikin. Aina se kuitenkin oli niin aikaisin, että itse ei oltu vielä ihan kuolemanväsyneitä.

Siitä hetkestä alkoi aikuisten aika. Se on sitä aikaa, jolloin voi ottaa lasillisen viiniä tai viskiä. Jos oikein voimakkaasti siltä tuntuu, niin voi ottaa toisenkin. Voi puhua mitä tahansa ja vaikka pussailla, jos oikein hurjaksi heittäytyy. Silloin on mahdollista laatia aikuiseen makuun sopivaa ruokaa ja syödä sitä ilman keskeytyksiä tai ylimääräistä kommentointia. Illan elokuvankin saattoi valita ihan sellaisen, miltä sattui sillä hetkellä tuntumaan. Hömppää tai vakavaa - kauhua tai jännitystä.

Kukaan ei varoittanut minua teini-iästä. Toki viisaammat olivat valistaneet, että lapsille tulee murrosikä jo senkin takia, että vanhemmat haluavat heistä eroon. Siihen olin varautunut ja aika hyvin uhat ja mahdollisuudet myös sisäistänyt. Kenkien koon kasvaminen, äänen madaltuminen, tyttöystävät, lisääntynyt pyykki ja kasvanut ruokalasku eivät yllättäneet. Mutta kukaan ei kertonut, että aikuisten aika poistuu. Se on ollut melkoisen järkyttävä kokemus.

Meidän pojat ovat nyt 21,20 ja 17. Tuo 21 v asui töiden takia meillä kesän, mutta palasi viime viikolla takaisin avovaimonsa luokse Tampereelle. Nämä kaksi nuorempaa vielä viihtyvät täällä meillä. Voin kertoa, että eivät mene iltayhdeksältä nukkumaan. Minä sen sijaan menen. Aikuisten aikaa siis on, mutta se on aamuvarhaisella. Kuka silloin ottaa lasin viiniä tai katsoo elokuvia? Ei tulisi mieleenkään laittaa sisäfilepihviä pannulle tai nojailla rouvan kanssa sohvan nurkassa.

Miksi kukaan ei maininnut tästä? Kaikki muut teini-iän mukanaan tuomat vanhemmuuden haasteet kerrottiin joka käänteessä. Koulun vanhempainillassa varoiteltiin huumeista ja huonosta seurasta. Aikuisajan siirtyminen kukonlaulun aikaan ei ilmeisesti muille ole ollut ongelma. Minulle on.

Koti

Liian kiireinen viikko takana. Ehdin olla kotona hereillä ennen eilistä iltapäivää reilusti alle 10 tuntia. Viikon kiireosuuden viimeinen etappi - maailmaparannuspurjehdus meni loistavasti. Sää oli kylmä ja vähän sateinenkin, mutta tuulet suosivat. Aika harvoin sitä joutuu elokuussa pipoa ja karvarukkasia käyttämään. Nyt olivat tarpeeseen. Reissussa tuli huomattua, että asioita kärjistämällä saadaan musta erotettua valkoisesta ja että purjehtiessa ollaan perillä, kun vene irtoaa rannasta. Kiitokset Antti ja Jarko.

Eilen iltapäivällä pääsin lopulta pitkän viikon jälkeen kotiin. Olo tuntui niin mukavalta ja leppoisalta, että en saanut edes aikomaani blogitekstiä kirjoitettua.  Käytiin kaupassa koko perheen voimin. Sitä ei ole tapahtunut ihan hetkeen. Saunottiin, tehtiin kanttarellirisottoa, katsottiin hömppäelokuvaa ja nautittiin rauhasta.

Aika monta ajatusta olen tässä viimeisen vuorokauden aikana ajattelut kodista ja sen merkityksestä itselleni. Minulle koti on aina jotain muuta kuin seinät. Nämä nykyisetkin ovat minulle aika yhdentekevät. En ole itse niitä rakentanut enkä edes remontoinut. Jonkun toisen seinät, jotka sattuvat olemaan minun kotini ympärillä. Huonekaluilla on vähän enemmän painoarvoa, koska osaan niistä sisältyy muistoja. Muutamat ovat jopa kulkeneet mukana kaikissa meidän perheen kodeissa. Jotenkin ne vanhat kodit muistuvat niistä mieleen.

Silti tärkeintä kodissa on ihmiset ja tunne. Omat perheenjäsenet, rauhallisuus, onni ja turvallisuus. Tänne on kiva tulla ja täällä on hyvä olla. Ladata akkuja tulevaa viikkoa varten, rentoutua ilman kiirettä ja painetta. Täällä saa olla täysin oma itsensä ja nämä muut hyväksyvät sen. Täydellisiä ovat he.

"kotona on hyvä olla - ei huolet paina ei rasitu polla"

Kuvitukseen vielä kuva mun lempipaikasta. Tässä kirjoitan blogit ja teen työt etäpäivänä. Tässä hengähdän ja olen vaan. Parasta just tänään.

Vertaistukea

Kirjoitin eilen pitkän ja henkilökohtaisen tekstin sosiaalisten tilanteiden pelostani. Yhtenä tuon kirjoituksen tarkoituksena oli antaa vertaistukea niille, joilla tuo ahdistava tilanne on edelleen päällä. Toivottavasti joku saa siitä jotain.

Itselleni vertaistuki on äärimmäisen tärkeää. Haalin kaveri- ja ystäväpiireihini sellaisia ihmisiä, joilla on jostain näkökulmasta samanlainen tilanne kuin minulla. Se tilanne voi olla ihan mistä elämänalueelta tahansa. Muutaman ihmisen kanssa juttelen säännöllisesti näistä itsensäkehittämisasioista, joista täälläkin paljon kirjoitan. Vaikka minulla on ihan loistava henkilökohtainen koutsikin, niin silti tarvitsen keskusteluapua ihmisiltä, jotka haluavat vaikkapa muuttaa omaa ajatteluaan tai nähdä asioita positiivisessa valossa.

Toinen iso joukko on tietenkin ammatillista vertaistukea antavat kaverit. Johtajahommat ovat helposti luonteeltaan vähän yksinäisiä. Ihan siinä lähiympäristössäkin olevat ihmiset alkavat suodattaa puheitaan eikä ihan samalla tavalla osaksi joukkoa pääse muutenkaan. Sen huomaa hyvin vaikka siitä, että erilaiset huumorispämmit jäävät saamatta. Siksi itselleni on äärimmäisen tärkeää, että lähipiirissä on ihmisiä, joiden kanssa voi jutella ja sparrailla asioista. Nämä kaverit ovat tietenkin tyypillisesti jotenkin samalaisessa asemassa kuin minä ja kaipaavat samalla tavalla keskusteluapua. Yllättävän moni näistä kavereista on muuten pahimman kilpailijan palkkalistoilla. Se ei sinällään ole osoittaunut ongelmaksi. Ei detaljeista ole pakko puhua. Riittää kun ymmärtää toisen ongelman tai ilon ja osaa toimia ikäänkuin peilinä.

Tänään lähdetään yhden aivan legendaarisen vertaistukiryhmän kanssa Näsijärvelle purjehtimaan. Tämä on monella tapaa aivan erityinen ryhmä, jossa jaetaan ihan kaikki ilot ja surut. Erityisyyttä lisää se, että kolmen samassa duunipaikassa olleen keski-ikäisen miehen piti matkustaa Montrealiin asti tapaamaan ja tutustumaan. Epäilen, että keskustelut jatkuvat aamun varhaisille tunneille. Huomisen teksti ei varmaan valmistu kovin aikaisin.

Ujous ja sosiaalisten tilanteiden pelko

Kerran jo yhdessä kirjoituksessa avasin tätä. Jotenkin tuntuu, että tämä on iso osa minua ja omaa matkaani. Siksi ajattelin, että se on ihan oman tekstin arvoinen.

Nimittäin n 25-vuotiaaksi asti olin melkoisen ujo ja vetäydyin helposti syrjään erityisesti sellaisten ihmisten seurassa, joita en tuntenut. Minun oli äärimmäisen vaikeaa vaikkapa soittaa ja kysyä jotain kesätyöpaikkaa. Jos johonkin olin jonkun tutun tai sukulaisen avustuksella töihin päässyt, niin varmuudella en puhunut kennellekään ensin. Uskalsin avata suuni vasta, jos se toinen henkilö teki aloitteen.

Vaikka pääsykokeiden suorittaminen oli minulle kohtuullisen helppo ponnistus, niin opiskeluiden aloittaminen vieraalla paikkakunnalla tuntui lähes mahdottomalta, kun olisi itse pitänyt aktivoitua ja ottaa yhteyksiä eri tahoihin kuten vuokra-asunnon välittäjiin, opintotoimistoon, opiskelukavereihin tai tutoreihin. Korkeakouluopinnot Tampereella kertakaikkiaan tyssäsivät siihen, että pelkäsin sosiaalisia tilanteita. Sain sitten vuotta myöhemmin opinnot käyntiin muualla, kun pystyin aloittamaan ne tutussa ympäristössä.

Koska olen samaan aikaan sosiaalinen ja ekstrovertti, niin tuttujen ihmisten oli vaikeaa ymmärtää, millainen olen vieraiden ihmisten seurassa. Luulen, että lapsuudenperheestänikään kukaan ei koskaan ymmärtänyt, miten hankala tilanteeni oli. Jotenkin se käännettiin niin, että olen saamaton ja laiska. Aloin itsekin jossain vaiheessa uskoa niin.Vasta aikuisiällä olen ymmärtänyt, että kärsin äärimmäisestä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Jotenkin hassua, että sitä omaa tilannettaan ei ymmärrä, vaikka on siinä joka päivä.

Työelämäänkin pääsin vähän tuurilla. Opiskelukaveri oli hakenut yhtä harjoittelupaikkaa eikä ottanut sitä sitten kuitenkaan vastaan. Sinne oli joku päätetty ottaa ja valitsivat minut, vaikka en haastattelussa osannut sanoa oikein mitään. Työnteko alkoi pikku hiljaa sujua, kun työkaverit alkoivat puhua minulle yksi kerrallaan ja aika nopeasti heistä tuli niitä minulle tuttuja ihmisiä, joiden kanssa pystyi kommunikoimaan. Pomokin joskus paljasti, että oli ensin ajatellut sen haastattelun perusteella olla palkkaamatta minua, mutta oli sitten kuitenkin päättänyt antaa mahdollisuuden. Kuulemma olin sitten sitä työtä tehdessä kovin erilainen - siis positiivisella tavalla - kuin siinä ensitapaamisessa. Harjoittelujakson jälkeen minulle tarjottiin vakipaikkaa ja jäin sinne melkein vuosikymmeneksi.

Ollessani n 25-vuotias sain tarpeekseni. Päätin tehdä asialle jotain. Sain tilaisuuteni, kun Sosiaalitoimen järjestelmäkoulutuksia hoitanut kollegani sairastui ja hänelle tarvittiin sijainen. Osasin järjestelmät, joten astuin askeleen eteenpäin, kun vapaaehtoisia kysyttiin. Se oli todella kova koulu. Kiersin kouluttamassa suomalaisten kuntien sosaalityöntekijöitä käyttämään järjestelmiä. Muutosvastarinta oli välillä kovaa. Pelkäsin välillä kuollakseni, kun ajelin pitkin maakuntia. Ennen koulutusta en juuri saanut nukuttua. Hitaasti, mutta varmasti pelko väheni. Onnistuin koko ajan paremmin ja itseluottamus parani.

Kaksi vuotta myöhemmin uskaltauduin vaihtamaan työpaikkaa. Toki menin sellaiseen paikkaan, jossa oli tuttujakin ihisiä. Silti uuteen hyppääminen teki oikeasti hyvää. Uudet työkaverit ja uudet asiakkaat pakottivat ihan eri tavalla ulos sosiaalisista lukoista.

Uudessa paikassa otin aika nopeasti seuraavan askelen. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi kansainväliseen myyntiprojektiin, jota tehtiin englanniksi ulkomailla. Se oli kammottava kokemus ihan alussa. Istuin Arlandan lentoasemalle neuvotteluhuoneessa esittelemässä asiakkaalle englanniksi silloisen työnantajan projektimallia. Sanat takertuivat kurkkuun ja kädet tärisivät. Selvisin hengissä. Saimme kaupan ja pääsin mukaan projektiin. Ajan oloon huomasin selviäväni kommunikoinnista myös uppo-outojen ulkomaalaisten ihmisten kanssa.

Nämä kolme yksittäistä rohkeaa päätöstä muuttivat koko elämäni. Viiden vuoden aikana löysin itseni ja itseluottamukseni. Lakkasin jännittämästä ja pelkäämästä. Uskallan nykyisin ottaa puhelimen käteen ja soittaa oikeastaan kenelle tahansa. En jännitä uusia ihmisiä tavatessa ja pystyn keskustelemaan hyvinkin avoimesti ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Olen saavuttanut työelämässä merkittävän aseman ja ennen kaikkea olen saanut rauhan itseni kanssa.

Kaikki lähti liikkeelle siitä, että kohtasin pelkoni ja astuin epämukavuusalueelle. Vaikka se oli kammottavaa, niin jatkoin sitä silti. Maaliin pääseminen vaati vuosien työn. Onnistuin siinä jopa yli omien odotusten.

Kirjoitin tämän niille ihmisille, jotka ovat samanlaisia kuin minä ennen. Haluan luoda uskoa siihen, että mikä tahansa on mahdollista. Lupaan tarvittaessa auttaakin. Ottakaa rohkeasti yhteyttä.

Onnellisuuden epäjatkumokohtia

Pääsin illalla Joensuusta kotiin ja lopulta väsyneenä viettämään viikon ainoaa koti-iltaa. Eilisen aikana opin, että blogini otsikot eivät ole optimaalisia googlen kannalta. Ajattelin silti mieluummin kirjoittaa persoonallisia otsikoita kuin kerätä maksimimäärän lukijoita. Muitakin mielenkiintoisia keskusteluja tuli käytyä kotimatkan aikan. Siinä mielessä oma auto voittaa lentokoneen, että on oikeasti aikaa puhelimessa keskustella ihmisten kanssa. 

Eilen minulta kysyttiin, että olenko nyt harjoitteluni tuloksena onnellinen 24/7. Taisin vastata, että 23,5 tuntia vuorokaudessa ja asiaa pohdittuani totesin, että tuokin arvio on yläkanttiin. Jäin sitten itsekseni pohtimaan sitä, mitkä asiat sitä hyvää oloa estävät ja siitä muodostin yön hämärinä tunteina tämän päivän kirjoituksen otsikon. Nousin oikein ylös sängystä kirjoittaakseni sen muistiin, kun se tuntui omassa päässä niin mielenkiintoiselta ja ehkä vähän hauskaltakin.

Onneton ja tyytymätön olo on oikeasti helppo saavuttaa. Ei tarvitse hirveän paljon yrittää, että saa itsensä jopa ahdistumaan. Itselleni sen ovat viime aikoina aiheuttaneet tyypillisesti: kiire, tekemättömät työt ja riittämättömyyden tunne. Kiirettä olen saanut aikaiseksi rakentamalla ihan itse itselleni lähipäiville typerät aikataulut. Päivät täynnä palavereita ja jokaiselle illallekin vielä sovittuna jotain työperäistä. Otan opiksi. Varjelen kalenteriani tarkemmin ja priorisoin uudestaan ajankäyttöni sen mukaan, mikä edistää omaa hyvää oloani. Sen ei tarvitse olla itsekästä, mutta itselleni tärkeitä asioita pitää mahtua enemmän. Sähköpostit on koko ajan lukematta ja aamulenkkikin jäi tänään väliin. Ikävää.

Riittämättömyyttäkin olen ihan itse aiheuttanut. Olen aktiivisesti kerännyt huomiota somessa. Linkedinissä sain aikaan aika vähällä vaivalla sellaisen yhteydenottojen tulvan, että en tahdo ehtiä vastaamaan saatikka raivaamaan kalenteriin tilaa kaikille mahdollisille yhteistyötä ehdottaville todella mielenkiintoisille ihmisille. Kampanjointi jää silti plussalle. On hienoa tunnistaa somen ja verkoston voima. Modernit kommunikointitavat tehostavat työntekoa satoja prosentteja. Suosittelen opiskelemaan ja kokeilemaan.

Kaiken huipuksi sain eilen kesäflunssan poikasen. Olin todella lähellä päästää sen alentamaan fiilistäni. Onneksi sain aivoni aika nopeasti ymmärtämään, että flunssa on arkinen pikkujuttu, joka menee parissa päivässä ohi. Oireet voi hoitaa käsikauppalääkkeillä. Vältän kättelyä loppuviikon. 

Pikkuasoita kaikki. Siksi on kiva aloittaa uusi päivä positiivisella tunnelatauksella. Kesäflunssa menee ohi. Kalenterin voi itse priorisoida. Uskotaan, että tapaamisia pyytäneet ihmiset ovat kärsivällisiä ja ymmärätävät tilanteeni. Kohta autoon ja nokka kohti Lauttasaarta.

Aivosolujumppaa aamuvarhaisella

Heräsin tänä aamuna pitkän tauon jälkeen Joensuusta. Aiemmassa työpaikassa täällä tuli käytyä niin usein, että lopulta osa Vaakunan henkilökunnasta tunsi minut nimeltä. Ei siinä. Onhan se erilainen asiakaskokemus, kun pohjoiskarjalaisella murteella kuule tervehdyksen yhteydessä oman komealta kaskaltahavan nimensä. Muutenkin täällä itä-Suomessa ihmiset ovat jotenkin ystävällisempia. Ehkä niiden asiakaskokemuksen kehittämiskonsulttien pitäisi useammin käydä täällä. Mene ja tiedä.

Parin vuoden tauko oli tuonut mukanaan keskustan muuttuneita ajojärjestelyitä ja pahimpana peikkona hotellin uudelleensisustetun aulan. Olivat laittaneet kahvilan siihen, mistä ennen astelin hotelliin sisään. Eivätkä enää muistaneet nimeäkään. Ehkä sittenkin turha lähteä Vallilasta tänne asiakaskokemusoppia hakemaan. Jännä silti miten sitä pienen pieneksi hetkeksi joutuu epämukavuusalueelle vain siksi, että tutun hotellin aula on sisustettu uudelleen. Ihmismieli on kummallinen.

Tämän päivän ensimmäinen oppi ja oivallus sisältyy aamun äärimmäisen varhaisiin tunteihin. Minä olen kärsinyt uniongelmista oikeastaan koko aikuisikäni. Käytin uni- ja nukahtamislääkkeitäkin varmaan yli kymmenen vuotta aika säännöllisesti kunnes lopetin ne tämän vuoden huhtikuussa. Uniongelmat ovat pääsääntöisesti olleet stressin aiheuttamia. Sellaista ahdistustenuisuutta, joka aiheutuu jostain tekemättömästä tai edessä olevasta. Yhtään yksin vietettyä hotelliyötä en ole nukkunut ilman unilääkkeitä yli vuosikymmeneen ennen viime yötä.

Minä siis heräsin joskus puoli kolmen aikaan ja olo oli jotenkin ahdistunut. Aiemmin olisin pyörinyt pari tuntia hereillä ja lopulta luultavasti korjannut tilannetta reseptilääkkeellä. Nyt niitä ei edes ollut mukana. Kun pääsin sen verran hereille, että tajusin tilanteen, niin nukahdin uudestaan äärimmäisen yksinkertaisella konstilla. Muistin nimittäin, että voin itse päättää ajatuksistani. Muutin omia ajatuksiani parissa sekunnissa niin, että kuvittelin itseni kotiin - omaan sänkyyn ja vaimon viereen. Ahdistus häipyi silmänräpäyksessä ja uni saapui ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa.

Avain ja oivallus on siis se, että minä - tai kuka tahansa muukin - voi oikeastaan jokaisessa tilanteessa päättää itse, mitä ajattelee. Se ei aluksi ole helppoa, mutta sen oppii kyllä, kun riittävästi harjoittelee. Se vaatii rutiinien rikkomista - hampaiden pesemistä vasemmalla kädellä tai istumista eri kohdassa aamupalapöydässä. Se vaatii paljon itsetutkiskelua ja ajatustyötä. Oivallus syntyy jossain vaiheessa, kun jaksaa riittävästi perhetyä oman pääkoppansa toimintalogiikkaan. Sen jälkeen kaikki on äärimmäisen yksinkertaista - usko.

Muutama Joensuulainenkin lukee näitä. Laittakaa nyt selain kiinni. Varmaan johtuu liian monesta hotelliyöstä, aikaisista uunilääkehorteisesta aamuherätyksestä ja illan tunteina kiinni menneistä ruokapaikoista. Minä en ole tähän aamuun mennessä tykännyt Joensuusta. En yhtään. Tänne tuleminen on ollut jotenkin lievästi vastenmielistä. Tänään heräsin viideltä ja päätin antaa Joensuulle mahdollisuuden. Päätin ajatella kaupungista positiivisia ajatuksia. Lähdin puolentoista tunnin kävelylenkille. Kiersin puistoja ja jokirantoja. Pysähdyin välillä katsomaan heräävää kaupunkia. Todella avaava kokemus. Tämä on oikeasti kaunis ja viihtyisä paikka. Autoilijat antoivat tietä jalankulkijalle. Ihmiset hymyilevät ja aurinko paistaa. Positiivisen ajattelun voima on oikeasti käsittämätön. Tulen tänne joskus lomalla.

Elä kuin viimeistä päivää

Aika usein kuulee sanottavan, että jokainen päivä pitäisi elää niin kuin se olisi viimeinen. Tarkempia tietoja siitä, miten tuota ohjetta pitäisi noudattaa, ei koskaan ole saatavilla. Minä ajattelin tänään yrittää hahmottaa, mitä se omalla kohdalla voisi tarkoittaa. Josko siitä sitten joku lukijakin saisi oman ajatustensa Tonavan virtaamaan ja keksisi jonkun kultajyvän omaan elämäänsä.

Jos oikeasti tietäisi ihan sadan prosentin varmuudella, että päivä on viimeinen, niin suhtautuminen asioihin olisi aika radikaalia. Ei esimerkiksi tarvitsisi miettiä omaa rahankäyttöään lainkaan, kun huomenna sitä ei enää mihinkään tarvitsisi. Töihinkään ei ehkä kannattaisi aamulla lähteä eikä varsinkaan siivota kotona tai järjestellä vaatekaappia. Lempiruokaakaan ei kannattaisi yhden päivän annosta enempää tehdä.

Tuota otsikon ohjetta ei voi siis ihan sanatarkasti noudattaa. Mitä siitä sitten pitäisi ajatella? Muutama sellainen aika perusasia nyt tulee heti mieleen. Ajattelen, että kannattaa kohdella itselle tärkeitä ihmisiä niin kuin se päivä oikeasti olisi viimeinen. Niin, että se ajatus, mikä heillä on minusta päivän päätteeksi, on sellainen mitä haluan heidän minusta ajattelevan.

Olen aiemminkin kirjoittanut positiivisen ajattelun merkityksestä. Viimeistä päivää eläessä sillä on vieläkin isompi painoarvo. Kuka sitä nyt murheellisena viimeistä päiväänsä eläisi. Hymy huulille ja iloisia asioita tekemään. Kaikesta ikävästä pitää löytää positiivinen kulma ja ohjata aivot ajattelemaan asioita valoisasti.

Ajankäyttöä tulisi mietittyä tarkkaan viimeisten hetkien ollessa oikeasti käsillä. Kuin viimeistä päivää eläessä sen harkinnan pitäisi olla oikeastaan yhtä tarkkaa. Vietän aikaa vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat minulle tai omille päämäärilleni tärkeitä. Teen vain sellaisia asioita, joita haluan tai jotka tuottavat minulle tyydytystä. Eikä se tarkoita, että ajankäytön pitää olla itsekästä. Oikeastaan päinvastoin. Kyllähän jollekin toiselle tärkeän asian edistäminen tuo tyydytystä. Ainakin, jos kykenee edes jollain tasolla empatiaan.

Jos se oikea viimeinen päivä olisi käsillä, niin ehkä haluaisin, että maailma muistaa minut jostakin. Minun kohdallani se voi toistaiseksi olla vaikka nämä kirjoitukset.

Mitä muut siitä ajattelevat?

Minut on kasvastettu niin, että kaikessa tekemisessä ja olemissa pitäisi koko ajan kovasti miettiä sitä, mitä muut siitä ajattelevat. Ketä nämä muut ovat? No tuttavia, sukulaisia, naapureita, ystäviä tai vaikka työkaverreita. Jos mokasin jotain, niin itse moka ei ollut pääasia vaan se mitä muut siitä mahtoivat ajatella. Tuollainen lapsuudessa syvälle juurrutettu ajattelutapa on muuten sitten todella vaikeaa kitkeä. Kamppailen edelleen joka päivä.

Aika samanlainen mentaliteetti taitaa olla monella muullakin suomalaisella. Se näkyy ihan kansallisella tasolla ja jopa uutisoinnissa. Jos Suomessa tapahtuu jotain erikoista, niin medialla on kiire kertoa, minkä maiden verkkopalveluissa tai TV-lähetyksissä puhuttiin Suomesta. Ihanaa - Suomi esillä. Varmaan ne nyt ainakin ajattelee meitä. Vielä kun tietäisi, että mitä.

Pitäisi enemminkin kysyä, että mitä väliä? Mitä merkitystä sillä on, mitä meistä ajatellaan jossain Yhdysvaltain keskilännessä? Ei oikeasti yhtään mitään. Ihan sama tietävätkö siellä Suomen olemassaolosta vai ei.  Voivat keskittyä viljelemään maissia ja ajelemaan avolavoilla. Ei tarvitse vaivata päätä suomalaisilla.

Yritän itse jatkuvasti oppia tuosta lapsuudesta asti mukana kulkeneesta taakasta pois. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että saisi olla epähuomaavainen tai epäkohtelias. Muut pitää ottaa huomioon, mutta tässä on kyse eri asiasta. Siitä, kun olet ostamassa itsellesi kirkkaanpunaista pukua ja sovituskopissa mietit, että nyt on kova juttu. Sitten takavasemmalta hiipii ajatus siitä, että mitä muut siitä ajattelevat. Eihän viittäkymmentä lähestyvä suomalaismies voi tuollaista päälleen laittaa. Johan ihmiset nauravat.

Oikeasti en ole ostamassa kirkkaanpunaista pukua, koska se ei mielestäni sovi minulle. Muissa elämänasioissa olen päässyt huomattavasti eteenpäin. Teen päivittäin asioita, jotka monen mielestä ovat hölmöjä tai kummallisia.  En kerro tänään kaikkea. Jää jotain toisillekin päiville. Teen näitä juttuja ihan vain siksi että haluan. Tämä blogin kirjoittaminen on yksi niistä. Vuosikymmen sitten en olisi uskaltanut kirjoittaa näin avoimesti omista ajatuksistani. Tehän olisitte voineet ajatella siitä ihan mitä tahansa.

Millainen on hyvä ihminen?

Kiitos kaikille eilen nauruvinkkejä lähettäneille. Tutustun niihin nyt viikonlopun aikana ja raportoin ensi viikolla toimiko niistä mikään. Saadaan interaktiivisuutta lisää tähän blogikirjoittamiseen.

Turun eiliset puukotukset olivat ikävä uutinen muuten mukavalle päivälle. Omastakin puolesta osanotto uhreille ja läheisille. Elämä jatkuu silti ja tästäkin synkästä tapahtumasta löytyi valoisa puoli. Niin moni täysin ulkopuolinen asetti itsensä vaaraan suojellakseen hyökkäyksen kohteeksi joutuneita ja auttaakseen poliisia saamaan syyllisen kiinni.

Mikä saa toisen ihmisen auttamaan, kun vieressä olevat pakenevat? Onko se  ensisijaisesti rohkeutta vai välittämistä ja empatiaa? Luulen, että näillä uskomattomilla ihmisillä on joku erikoinen yhdistelmä näitä kaikkia kolmea. Ikävien tapahtumien keskellä tuollaiset ihmiset nostavat uskoani ihmisten hyvyyteen.

Samoja elementtejä - tietenkin vähemmän dramaattisesti - meistä jokainen kohtaa jatkuvasti. Aikanaan, kun roudasin meidän kahta vanhinta poikaa kaksostenrattailla niin nopeasti pääsi jakamaan ihmiset kahteen ryhmään - niihin jotka auttoivat ovissa hyökkäysvaunujen kanssa liikkuvaa ja niihin joita ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Joku haluaa auttaa tuntematonta ja toinen ei. Mikä tällaisen käytöksen saa aikaan? Tuo lastenvaunuesimerkki on tietenkin vain jäävuoren huippu. Sama teema toistuu meidän jokaisen elämässä koko ajan. Töissä joku auttaa sinua menestymään ja onnistumaan. Joku toinen on siitä kateellinen.

Mistä hyvyys sitten tulee? Uskon itse, että on helpompaa olla toisille avuksi, jos omat asiat ovat kunnossa. Jos on sinut itsensä ja elämänsä kanssa. Empatia on varmasti toinen hyvän ihmisen tärkeä pääoma. Jos osaa asettaa itsensä toisen asemaan, on helpompi auttaa sitä toista - vaikka ihan ventovierastakin - onnistumaan.  Kuunteleminen ja katselemin auttavat myös. Jos kulkee laput silmillä ja omissa ajatuksissaan on vaikeaa huomata muiden tarpeita.

Voiko hyvyyttä sitten oppia? Minä ainakin olen oppinut. En tietenkään itse osaa sanoa, mihin sijoitun hyvän ihmisen asteikolla. Varmaan se riipppuu aika paljon tilanteesta. Itselleni paras tapa oppia on ollut se, että ensin kuuntelee ihmisiä ja toiseksi se, että yrittää asettaa itsensä sen toisen asemaan. Se vaatii valppautta ja energiaa. Siksi omien asioiden on oltava aika hyvällä mallilla. Jotekin tämän voisi varmaan kiteyttää siten että kun itsellä on hyvä olla on helppo auttaa toisia. Ihmisenä oleminen on ihanaa.

Kuinka oppisi uudestaan nauramaan?

Sivusin tätä aihetta jo kerran viime syksynä, kun kirjoitin huumorista ja sen merkityksestä. Nyt asia on entistä vahvemmin pinnalla. Minua vaivaa oikeasti paljon, että en osaa enää nauraa. Luulen lisäksi, että en ole yksin ongelmani kanssa. Meitä keski-ikäisiä naurunsa kadottaneita on muitakin. Missä se on? Miten sen saa takaisin?

Olin lapsena ja nuorena ainakin tässä nauramisasiassa sellainen varmaankin aika keskiverto tapaus. Osasin nauraa suunnilleen oikeissa kohdissa ja sain joskus jopa sellaisia nauruhepuleita, että siitä ei tullut loppua millään. Nauroin niin sanotusti vatsani kipeäksi. Kaiholla muistelen, että se oli aika kivaa.

Kerroin eilen, että en ole elämässäni kohdannut mitään oikeasti vaikeaa. Siksi tilanteelle ei pitäisi olla mitään oikeaa syytä. Silti kadotin taidon jossain vaiheessa varhaisaikuisuutta. Olen yrittänyt miettiä, mitä tapahtui. Jos tietäisin, miksi nauru katosi, voisi olla helpompi löytää se uudestaan. En ole keksinyt. Ehkä halusin itse olla vakavasti otettava. Ehkä ympäristö painosti olemaan tällainen. Ehkä halusin ennemmin olla mies kuin räkänokka. Suomalaiset sananlaskut suosivat vakavia ihmisiä.

Painotetaan nyt kuitenkin sitä, että minä olen enimmäkseen hyväntuulinen ja usein hymyilevä ihminen. Suhtaudun asioihin yltiöpositiivisesti ja saatan joskus naurahtaa. Varsinaista naurua en - ainakaan selvinpäin - silti tahdo saada aikaiseksi.

Salaa vähän jopa kadehdin ihmisiä, joilla tuo taito on hallussa. Heillä on varmaan jotekin helpompaa, kun nauraminen saa koko kehon rentoutumaan ja olon tuntumaan hyvältä. Kyllä minäkin sen tunteen hämärästi muistan, mikä nauramisesta seuraa. Ollaan nyt vakavasti otettavia aikuisia kuitenkin. Ehkä se kateus on vähän vahva kannanotto. Sanotaan ennemminkin, että olen iloinen niiden ihmisten puolesta, joilla nauru on tallella.

Tätä kirjoittaessa muistin, että edellisessä työpaikassa oli yksi nainen, jonka nauru pystyi täyttämään täpötäyden ruokasalin. Hän pystyi naurullaan hiljentämään muutaman sadan ihmisen puheensorinan hetkeksi.  Se oli jotenkin vaikuttavaa.  Siihen, kun joskus vielä pääsisi, niin yksi unelma olisi taas saavutettu.

Olen lukenut, että tekonaurua pitäisi harjoitella. Mitenköhän tällainen vakavasti otettava ATK-johtaja sellaista tekisi? Suljetussa tilassa peilin edessä? Johtoryhmän kokouksessa, kun esimies kertoo vitsin? Asiakkaalla, kun neuvottelussa esitetään kummallisia sopimusehtoja? Olisiko oikea hetki silloin, kun joku pyytää palkankorotusta? Ehkä kokeilen tänään autossa, kun kukaan ei näe eikä kuule.

Kaikki muu itsensä kehittäminen tuntuu lasten leikiltä tähän verrattuna. Otan avoimin mielin kaikki lukijoiden vinkit vastaan. Mitä voisin tehdä, että nauru palaisi? Kuka työkavereista, ystävistä tai sukulaisista saa minut nauramaan? Auttakaa hyvät ihmiset!

Vastoinkäymisistä voimaa

Olen tässä viime päivinä kirjoitellut paljon ajankäytöstä ja itseensä panostamisesta. Jatketaan samalla teemalla, mutta vähän näkökulmaa vaihtaen. Otsikon sanapari on lainattu Elastiselta. Vaikka en muuten miehen suuri fani olekaan, niin Eteen ja Ylös on kyllä niin inspiroiva biisi, että sitä ei voi kuunnella kuin - no täysillä.

Minun on myönnettävä, että en ole itse elämässäni kokenut tai itselleni aiheuttanut mitään äärettömän vaikeaa. Pienempää hankaluutta ja vaikeutta on matkalle sattunut varmaan aika normaalia tahtia. Olen varmasti ollut onnekas. Uskon myös, että oma elämänasenteeni on vaikuttanut aika paljon siihen miten asiat koen.

Törmään jatkuvasti ihmisiin, jotka kieriskelevät vaikeuksissaan. Surkuttelevat niitä ja keräävät sääliä. Passivoituvat ja masentuvat, koska elämä kolhii. Poikkeuksetta nämä ihmiset ovat sellaisia, joiden kohtaamat vastoinkäymiset ovat aika pieniä. Suuriin hankaluuksiin - kuten terveyden menettämiseen tai läheisen liian varhaiseen kuolemaan - törmänneet ovat jotenkin vahvempia. Ehkä sellaiset asiat antavat perspektiiviä. En ole ihan varma, kun en itse ole kokenut - ainakaan isossa mittakaavassa.

Vastoinkäymisten kääntäminen energiaksi ja voimavaraksi on loppujen lopuksi aika yksinkertaista. Se on ennnen kaikkea asennelaji, joka lähtee pään sisältä. Ihan ensimmäiseksi pitää nähdä asian valoisa puoli. Vaikka se tuntuu joskus mahdottomalta, niin aina sen löytää, jos tarpeeksi haluaa. Otetaan esimerkiksi äärimmäinen tilanne, jossa koti on tuhoutunut tulipalossa. Plusmerkkisiä asioita voi olla vaikeaa löytää. Silti pitää yrittää. Yksi voi olla vaikka se, että vakuutus oli kunnossa ja sen avulla voi rakentaa paremman kodin. Toinen voi olla se, että kukaan ei kuollut. Aina se valoisa näkökulma lopulta löytyy.

Sen valoisan näkökulman pohjalta pitää sitten muodostaa se oma suhtautuminen tapahtuneeseen ja ennen kaikkea siihen,  miten vastoinkäymisestä mennään eteenpäin. Positiivisen tai valoisan asenteen avulla tilanteesta ulospääsy helpottuu merkittävästi. Äärimmäisen helpottavaa on lisäksi huomata, että jokainen voi oikeasti itse päättää miten vastoinkäymisiin suhtautuu. Asenne ja tunne ovat aina seurausta ajatuksista ja ajatuksiaan voi itse hallita. Kokeilkaa. Voitte hämmästyä lopputuloksista.

Negatiivisesta ajatellusta pitää systemaattisesti hankkiutua eroon. Aina kun huomaa kierivänsä vaikeuksien ympäröimänä ja lamaantuu, kannattaa analysoida itseään ja ajatuksiaan ja arvioida sitten, millä plusmerkkisellä kulmalla pääsee eteenpäin.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole vähätellä kenenkään vastoinkäymisiä. Päinvastoin. Niistä saa ja pitääkin olla surullinen. Ne tuntuvat pahalta. Suru ja ahdistius ovat ikäviä tunteita. Ne pitää käsitellä ja hyväksyä. Kaikille tapahtuu niitä. Tarkoitukseni on sanoa, että posiviinen suhtautuminen ja valon näkemin auttaa merkittävästi elämässä eteenpäin pääsemisessä.

"Asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki. Aitoo iloo, vaikkei ympäril oo muut ku pahaa. Ja toiset taas nii köyhii ettei niil oo muut ku rahaa. Alotan ittestäni, korjaan mun mielen. Nostan mun katseen ja suupielet."

Enemmän vähemmällä

Melkein kaikilla ihmisillä on nykyisin kova kiire. Valtavasti tekemistä ja liian vähän aikaa. Sharmaa luettuani olen lisäksi tajunnut, että aika on oikeastaan arvokkainta, mitä ihmisellä on. Sitä ei kannattaisi hukata. Sama lukukokemus on auttanut ymmärtämään, että suurin osa ihmisistä hukkaa aikaansa. Tekee itselleen tai muille merkityksettömiä asioita ja streessaantuu sitten, kun ei saa kaikkea kuitenkaan tehtyä.

Suurin yksittäinen syy siihen, että ihminen ei ole onnellinen on se, että ei nauti hetkestä vaan murehtii menneitä tai miettii tulevaa. Myöskään merkityksettömien asioiden tekeminen tuskin tekee ketään onnelliseksi. En ole oikeastaan koskaan ollut kovin fiiliksissä istuessani sellaisessa palaverissa, joka ei kiinnosta tai jolle minulla ei ole annettavaa. En ole onnellinen katsoessani tyhjänpäiväistä tv-ohjelmaa tai kuluttaessani aikaa satunnaisilla verkkosivuilla surffatessa.

Olen päättänyt saada enemmän aikaan tekemällä vähemmän. Eilen jo kirjoitin siitä, miten käytän aamun parhaat tunnit itseeni. Ulkoiluun, rentotumiseen tai tämän blogin kirjoittamiseen. Olen aika paljon viimeisen vuoden aikana oppinut arvostamaan omaa aikaani. Jatkossa arvostan vielä enemmän. Teen Sharman oppien mukaan päivittäin ja viikoittain priorisointia siitä, mikä on tärkeää ja merkityksellistä - itselleni tai minulle tärkeiden asioiden edistämiseksi. Vietän enemmän aikaa läheisteni kanssa.  En ole jatkuvasti tavoitettavissa enkä käytettävissä.

Kaikki tämä tuntuu valtavan innostavalta, koska uskon, että se on mahdollista. Panostamalla ajankäyttönsä niin, että sillä on iso vaikutus tärkeiden asioiden edistämiseen ja vähentämällä aikaa turhista asioista voi oikeasti vapauttaa aikaa itselleen. Omaan hyvinvointiaan parantamalla voi entisestään tehostaa omia tekemisiään ja parantaa sitä kautta ajankäyttöä. Olen päässyt positiiviseen kierteeseen, jota kukaan muu ei voi pysäytttää.

Rauhoittumisrituaali

Minut paremmin tuntevat ihmiset tietävät, että olen äärimmäisen aamuvirkku ihminen. Herään arkiaamuisin normaalisti viiden aikoihin. Viikonloppuisin saatan joskus nukkua kuuteenkin asti. Aamuisin minulla on todella paljon virtaa ja luovuutta. Parhaat tuntini koen silloin, kun muut ihmiset vielä nukkuvat. Ärsyttävää - eikö?

Edellisessä työpaikassa käytin nämä aamun ylimääräiset tehotunnit siihen, että ajoin ensin Helsinkiin ja aloitin työnteon ennen kuin muut tulivat töihin. Olin usein saanut valtavasti aikaan ennen kuin muut pääsivät paikalle. Iltapäivästä tuo sitten usein kostautui niin, että muutuin kärsimättömäksi ja keskittymiskyky heikkeni.

Tänään on tasan vuosi siitä, kun irtisanouduin vanhasta työpaikastani. Kolme kuukautta sen jälkeen olin kotona ja välillä vähän maailmallakin katsomassa vierestä, kun aika kuluu. Tuo kolmen kuukauden pätkä auttoi todella paljon uudistumaan. Katsomaan asioita eri näkökulmasta. Pysähtyä ja arvioida omaa olemistaan. Sitä miten käyttää oman aikansa ja mistä saa energiaa ja jaksamista.

Uudessa paikassa olen käyttänyt nuo aamun tunnit itseeni. Minulla on oma rauhoittumisrituaali. Herään aamulla aikaisin. Kävelen yksinäni hiljaisuudessa joka aamu saman lenkin. Pysähdyn katsomaan maisemia - nautin auringonnoususta ja kiireettömyydestä. Lenkin jälkeen menen yleensä vielä saunaan miettimään ja meditoimaan. Lähden töihin vasta sen jälkeen.

Reilun puolen vuoden perusteella olen vakuuttunut, että tämä järjestely on merkittävästi parempi. Aamun rauhoittumisaika auttaa kohdistamaan energian oikealla tavalla. Jaksan päivät loppuun paremmin. Olen rauhallisempi ja sitä kautta huolellisempi ja rakentavampi. Itseensä panostaminen maksaa aina lopulta takaisin. Tästä hyötyvät kaikki: minä, perhe, työkaverit ja asiakkaat.

Ohessa kuvasatoa tämän aamun rauhoittumisesta.

Motivaation alkulähteellä

Hämeenlinnassa järjestetään vuosittain Elomessut-niminen tapahtuma. Ne ovat minun mielestäni sellaiset turhan tavaran markkinat, jossa yhteisöt esittelevät toimintaansa ja yritykset palveluitaan tai tuotteitaan. Tapahtumaa on järjestetty yhtäjaksoisesti tolkuttoman kauan. Ennen eilistä oltiin Ninan kanssa edellisen kerran vierailtu ko. tapahtumassa vuonna 1997. En muuten mitenkään muistaisi niin tarkasti, mutta keskimmäinen oli tuohon aikaan sylivauva ja sellaisen kanssa olimme liikkeellä.

Eilen sitten päätettiin lähteä. Tapahtuma oli ihan yhtä tyhjänpäiväinen kuin aina ennenkin. Luulen, että siellä oli suunnilleen samat näytteilleasettajat kuin 20 vuotta sitten eikä yleisökään juuri ollut vaihtunut. Varmaan jokunen vakikävijä oli tässä välissä kohdannut tiensä pään ja muutama uusi oli syntynyt tilalle. Hämeenlinnalaisessa mittakaavassa väkeä oli kuitenkin paljon. Oikein joutui jossain kapeikkokohdissa väistelemään.

Miksi me sitten päätimme lopettaa 20-vuotisen boikottimme ja kunnioittaa tapahtumaa läsnäolollamme? Siihen on hyvin yksinkertainen selitys. Esikoinen oli siellä työnantajansa messuosastolla ja meidän piti päästä näkemään hänet. Hassua - aamulla lähti meiltä sinne ja silti jo piti päästä uudestaan katsomaan. Omat lapset on aina ihmeellisempiä kuin toisten. Teki ne mitä tahansa.

Neljännessä kappaleessa päästään lopulta päivän tekstin pääaiheeseen. Motivaatioon. Meitä siis motivoi messukäynnille oman lapsen näkeminen. Hyvin henkilökohtainen motiivi. Olen aika varma, että tapahtumanjärjestäjä ei osannut ennakoida, että saavat tällaiset vastarannankiisket ikäänkuin varkain paikalle tällaisella keinolla.

Itse asiassa ihmisen paras motiivi on lähes aina henkilökohtainen. Kaikenlainen maailmanparantaminenkin lähtee liikkeelle siitä, että se olen juuri minä, joka tekee maailmasta hitusen paremman paikan. Työelämässäkin onnistuu parhaiten, jos saa omat motiivinsa olemaan linjassa työnantajan tavoitteiden kanssa.

Henkilökohtaisuus on motivaation paras alkulähde kaikilla elämän alueilla. Se kannattaa muistaa, kun haluaa saada jonkun ihmisen tekemään jotakin. Empatia on edelleen paras tapa parantaa kommunikaation tasoa.

Linnacruising ja toteutunut unelma

Eilen jo kirjoitinkin, että oli tarkoitus mennä kesäautolla Linnacruisingiin. Sää oli mitä parhain eikä pelättyä ukonilmaa sitten kuitenkaan tullut. Saimme nauttia ensin kauniista autoista Ahveniston legendaarisella moottoriradalla ja sitten ajaa yleisöntäyteisen cruisingreitin ilman kattoa ihanassa lämmössä. Reitin varrella oli varmasti tuhansia ihmisiä seuraamassa toinen toistaan erikoisempia harrasteautoja. Autoharrastajien keskuudessa on todettu, että jos jotain autoa on joskus valmistettu kaksi kappaletta, niin toinen on Suomessa. Eilen se taas konkretisoitui.

Tutustuin ensimmäisen kerran tähän cruising-tapahtumaan luultavasti elokuussa 2006, kun muutimme nykyiseen taloomme ja elokuisena launtai-iltana ikkunan alta meni toinen toistaan erikoisempia autoja. Säntäsimme ulos katsomaan ja siitä lähtien on vuosi toisensa perään menty tien varteen katsomaan. Joskus pojat jopa raahasivat nahkasohvan viereiseen puistoon tapahtuman ajaksi.

Vaikka en enää ihan niin tarkasti muista, niin luulisin, että kruisailun katsominen nosti pintaan nuoruuden haaveen. Olen murrosikäisestä asti unelmoinut hienosta ja urheilullisesta autosta. Ihan alussa sen piti olla Camaro. Vähän myöhemmin haave vaihtui Porscheen ja nimenomaan legendaariseen 911-malliin. Ihan hulluimpina hetkinä olen ajatellut ostavani vanhan Ferrarinkin.

Viitisen vuotta sitten pojat alkoivat yksi kerrallaan lopettaa jääkiekkoilua. Silloin heräsi ajatus siitä, että nyt voisi olla oikea hetki. Ajattelin, että voisin käyttää kiekkoiluun aiemmin kuluneet rahat unelmaani. Hankkia sen lapsuuden Camaron. Aloin jutella aiheesta Rannelman Jaken kanssa. Jakella on paljon kokemusta autojen maahantuonnista ja vielä enemään intohimoa koskien toista Chevroletin mallia - Corvettea. Muutamassa hetkessä Jake puhui minut ympäri ja päädyimme etsimään netistä Jaken amerikkalaistuneen kaverin avulla sopivaa - mahdollisimman hyvin säilynyttä - yksilöä.

Sopiva auto löytyi lopulta koko kesän kestäneen hakemisen jälkeen. Se olikin sitten enemmän kuin täydellinen. Valkoinen kaunotar vuodelta 1979. Kaksi omistajaa ja aina sisällä säilytetty. Matkamittarissa uskomattomalta tuntuneet 14 000 mailia. Museokatsastuskin hyväksyttiin ilman, että autolle tehtiin muuta kuin pyyhittiin pölyt. Unelmien auto kertaa kaksi tai kolme.

Pitkä taustoitus varsinaiselle pohdiskeluosuudelle. Mielestäni silti tarpeellinen, että lukija osaa samaistua edes vähän.

Nimittäin - unelma ennen toteutumista ja sen jälkeen on kaksi aivan eri asiaa. Toteutunut unelma arkipäiväistyy pikavauhtia. Se vaatii vaalimista ja arvostamista, että hienous säilyy. Siihen toteutumattomaan unelmaan on välillä pakko palata, että osaa arvostaa sitä toteutuneena. Tietenkin olen joka kerta edelleen hyvällä tuulella, kun hyppään tuon unelma-autoni rattiin, mutta sitä kliimaksia, joka ensiajelulla oli, en tietenkään tavoita enää koskaan. Ihmismieli on kummallinen. Ensin se odottaa ja toivoo jotain asiaa vaikkapa 30 vuotta ja sen saavuttettuaan mieli pyrkii nopeasti nollamaan asiat.

Toinen johtopäätös on, että ihmisellä pitää olla useita unelmia ja mielellään eri elämäalueilta. Jotkut niistä totutuvat toiset eivät. Osa säilyy pitkään - osa menee nopeasti ohi.

Harvoin unelmat kuitenkaan toteutuvat itsekseen. Niiden eteen on tehtävä töitä, otettava riskejä ja uhrattava jotain muuta. Unelmia toteuttaakseen pitää uskaltaa elää.

Ilmapiirin merkitys ihmisonnelle

Istuttiin eilen samassa huoneessa kahden sellaisen Digialaisen työkaverin kanssa, jotka olivat molemmat olleet kanssani samaan aikaan myös edellisen työnantajani palveluksessa. Voi olla jopa, että minulla on ollut sormeni pelissä siinä että he ovat edelleen työkavereitani.

Olimme kaikki palanneet lomilta kuluneen viikon aikana ja jokaiselle oli kiireinen arki ja vähän kriisinpoikastakin tullut saman tien vastaan. Liikuvaan junaan oli päästy hyppäämään eikä ihan ilman kolhuja.  Tunnistimme, että liiketoiminnan kasvu tulee vaatimaan meiltä kaikilta erityisen paljon ponnisteluita ja että on paljon haasteita edessä.

Silti olimme kaikki kolme oikeasti innoissamme ja virtaaa täynnä. Jokainen meistä oli sitä mieltä, että oli kivaa palata töihin. Hymyilyttää.

Vaikka ensimmäinen kaksipäiväinen työviikko keski-ikäistä jo eilen vähän väsyttikin, niin jäin silti pohtimaan sitä, miksi meidän kaikkien kokemus oli niin samankaltainen ja niin erilainen kuin mihin olen tottunut. Aiemmin on kollegoiden kanssa tuossa tilanteessa lähinnä juteltu siitä, että olisi se loma vielä voinut jatkuakin ja tuskasteltu edessä olevia arkiviikkoja.

Koska työtehtävät ja asiakkaat ovat aika samanlaisia kuin muuallakin, niin tulin siihen tulokseen, että ainoa oikeasti merkityksellinen ero on työpaikan ilmapiiri.  Se fiilis, jonka ihmiset keskenään saavat aikaan. Siihen liittyy tietenkin kova kasvu ja sitä kautta onnistumisen tunne, mutta se on paljon myös yhteisöllisyyttä, kaverin auttamista, iloisuutta ja optimismia. Jotenkin aistin, että ihmisillä ei ole kovin suuria huolia huomisesta. Voidaan keskittyä onnistumaan joka päivä. Se taas aiheutuu pelottomuudesta. Meillä ei tarvitse pelätä virheitä eikä epäonnistumisia.

Aika ison osan arkipäivien valveillaoloajastani vietän työpaikalla. Siksi tuntuu ihanalta, että asiat ovat nyt näin. Se heijastuu väistämättä myös vapaa-ajalle. Jos aamulla on kiva lähteä töihin, niin edellinen ilta on aika paljon paremmalla pohjalla - eikö?

Tänään kahden autokunnan voimin Linnacruisingiin alkaen klo 17. Hämeenlinnalaislukijoiden kannattaa hilata itsensä reitin varteen. Missään muualla ei näe sellaista kavalakadia toinen toistaan upeampia harrasteautoja vain seisomalla paikallaan.

Arjessa on voimaa

Palasin eilen rentouttavan ja aika pitkänkin kesäloman jälkeen töihin. Vähän samaa tahtia koululaisten kanssa. Eilisessä oli jotenkin vahva arjen leima. Minulle sopii lomien lopettaminen kesken viikon. Jää ensimmäinen työviikko vähän lyhyemmäksi.

Ensimmäistä kertaa vuosiin oli oikeastaan hyvin miellyttävää palata lomilta töihin. Vaikka ensimmäinen työpäivä sisälsi pari kriisipalaveria ja iltapäivällä pääsin Digian hallituksen eteen kertomaan tekemisistäni, niin fiilis oli loistava. Olin päässyt loman aikana riittävästi palautumaan ja työtehtävät ja -ympäristö innostavat todella.

Huomaan nyt, että jossain vaiheessa elämää on tullut elettyä liiaksi lomien tai viikonloppujen kautta. Arkipäivät on kahlattu läpi sen voimalla, että on jotain mitä odottaa. Iän ja itsetutkiskelun mukanaan tuoma ymmärrys on auttanut käsittämään, että elämä eletään nyt. Ei menneessä eikä varsinkaan tulevassa. Siksi arki ja siihen liittyvät tekemiset ovat minulle arvokkaampia kuin koskaan.

En ollut viiteen viikkoon käynyt toimistolla ennen eilistä. Oli todella kivaa nähdä päivettyneet työkaverit innoissaan työn touhussa. Tästä se lähtee. Loistava loppuvuosi. Kohta autoon ja asiakkaalle. Mahtavaa kerta kaikkiaan.

Mistä unelmat on tehty?

Esa pyysi eilen Facessa, että kirjoittaisin tänään siitä, mistä se ravintolanperustamisunelma on peräisin. Ei näitä blogiaiheita niin helppo ole keksiä, etteikö ilmaiset vinkit kelpaa - jatkossakin. Blogitekstejä tilauksesta. Tämän tekstin taustaksi kannattaa siis lukea eilinen kirjoitus alustukseksi.

Unelma on unelma ja sille voi olla siksi joskus vaikeaa löytää kunnollista syytä tai syntytarinaa. Enhän minäkään voi mitenkään etukäteen tietää, millaista ravintolan pyörittäminen on. Eikä tarvitsekaan. Sitä varten unelmat ovat. Jotain, joka tuntuu tavoittelemisen arvoiselta ja johon sisältyy tunnelataus sekä ennen kaikkea intohimoa.

Minulla on ollut paljon ei-työperäisiä unelmia, kuten matkustelu, terveemmät elämäntavat ja erikoinen kesäauto. Niiden eteen olen tehnyt töitä ja onnistunut saavuttamaankin paljon siitä, mitä olen tavoitellut. Tähän työntekounelmaan liittyy paljon enemmän raha-asioita. Siksi sen toteuttaminen vaatii tarkan ajoituksen ja suunnitelman. Syksy 2020 on nimenomaan tarkasti mietitty ajankohta monestakin syystä.

Tämä unelma on syntynyt vuosia sitten monen asian ympärille. Ensimmäinen on se, että pidän ruoasta ja ennen kaikkea sen laittamisesta.Teen yleensä aika yksinkertaista konstailematonta ruokaa.  Osaan käyttää erilaisia raaka-aineita ja yhdistellä niitä aika ennakkoluulottamastikin. Pystyn myös yhdistelemään eri maiden keittiöitä ja useimmiten onnistun. Lisäksi voisi sanoa, että ihmiset lähes poikkeuksetta pitävät kokkauksistani.

Yrityksen perustaminen ja omistaminen on toinen osa tätä unelmaa. Olen yrittäjäperheen lapsi ja yrittäjäsuvun vesa. Palkkatöitä on tullut tehtyä melkein 30 vuotta ja jossain vaiheessa on aika kokeilla siipiään. Tuntuu lisäksi erittäin houkuttelevalta hypätä johonkin aivan uuteen. Minulla ei ole alasta mitään kokemusta. Siksi uuden oppimimahdollisuudet ovat jotain ihan muuta kuin nykyisessä työssä.

Yksi tärkeä kulma on myös se, että viihdyn ihmisten parissa. Vaikka unelma on lähtöisin keittiöstä, niin luultavasti viihtyisin paremmin salin puolella- asiakkaiden kanssa. Asiakkaiden tyytyväisyys olisi minun ravintolassani ykkösasia. Ennenkaikkea se, että olisi paljon vakioasiakkaita, jotka haluavat tulla uudestaan ja uudestaan. Se vaatii hyvän ruoan lisäksi paljon hyvää asiakaskokemusta -kaikilla tasoilla. Siihen minulla on paljon annettavaa.

Syitä on paljon muitakin, niistä yksi mainitsemisen arvoinen on se, että yrittäjänä voi valita ne kenen kanssa töitä tekee. Haluaisin tehdä tätä itselleni tärkeiden ihmisten kanssa.

Unelmia ja toimistohommia

Tämän päivän otsikko on lainattu Gösta Sundqvistin loistavasta biisistä, josta Happoradio julkaisi aikanaan tribuuttialbumilla aivan loistavan version. Jotenkin se vaan sopi kirjoituksen otsikoksi, vaikka mitään varsinaista yhteyttä tekstillä ei ole Göstaan eikä myöskään Happoradioon.

Ihmisen pitäisi työkseen tehdä jotain sellaista, mitä kohtaan tuntee suurta intohimoa. Pitäisi seurata omia unelmiaan. Jotenkin silti meistä suurin osa ajautuu tekemään päivästä toiseen rutiininomaisesti samoja asioita kyseenalaistamatta tekemisiään juuri lainkaan. Itse kuulun valitettavasti tähän suurimpaan osaan.

Olen aika hyvä nykyisessä työssäni, vaikka itse sanonkin. Suhtaudun työhöni niin intohimoisesti, kuin suinkin voimiani säästelemättä. Osaan johtaa ja kehittää organisaatioita ja saan ihmiset innostumaan ja onnistumaan. Lisäksi olen hyvin sitoutunut niihin päämääriin ja tavoitteisiin, joita olemme muun johdon kanssa asettaneet. Silti kaikki tämä, jonka eteen olen tehnyt vuosia systemaattisesti työtä, on valitettavasti otsikon sanaparin jälkimmäinen osa - toimistohommia.

Unelman pitäisi olla jotain muuta. Kirjoitan nyt ensimmäistä kertaa julkisesti sen, mitä kuvittelen sen minun kohdallani olevan. Josko julkisuus auttaisi jonain päivänä - vaikka kolmen vuoden päästä - ottamaan sen ratkaisevan askeleen.

Haluaisin perustaa oman ravintolan.

Nyt se on sanottu. Ajatus on ajateltu. Tunne on tunnettu. Suunnitelman tekeminen on käynnistetty. Avajaiset syksyllä 2020. Paikka ja aika vielä avoimena.

Mielen voima

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut aika paljon itsensä kehittämiseen liittyvää kirjallisuutta. Nyt kesällä viimeksi Robin Sharman 'Munkki, joka myi Ferrarinsa". On muuten aivan loistava teos. Voin vilpittömästi suositella.

Tämä, niin kuin jokainen muukin aihetta käsittelevä kirja tuo ihmismieleen uusia näkökulmia. Tiesitkö, että ihminen ajattelee n 60 000 ajatusta joka päivä? Entä tiesitkö, että tämän päivän ajatuksista 95% on samoja kuin eilen?

Jokaista tunnetta ja tekoa edeltää lähes aina ajatus. Ihan alkukantaisimmat tunteet, kuten pelko ja kauhu voivat vähän poiketa, mutta karkeasti voidaan yleistää, että tunteet ja teot ovat seurausta ajatuksista. Ajatus on ikäänkuin suunnitelma ja tunne tai teko on sitten sen suunnitelman toteuttaminen. Jokainen voi lisäksi ihan itse päättää, mitä ajattelee ja mitkä ajatukset sitten johtavat tekoihin. Tunteisiin johtavat ajatukset ovat tietenkin hiukan huonommin hallinnassa. Näin minä sen ymmärrän.

Aloitin viime viikolla kapinoimaan. En hyväksy sitä, että 95% ajatuksistani on tänään samoja kuin eilen. Päätin tavoitella isompaa varianssia. 80/20 säännön saattaisin kohdallani hyväksyä. Se tarkoittaa sitä, että joka viides ajatus pitäisi olla jotenkin uusi. Se on vaativa tehtävä, mutta uskon sen olevan mahdollista. Saanhan itse päättää, mitä ajattelen.

Tunnistan, että matka on pitkä, mutta päämäärä tuntuu tavoittelemisen arvoiselta. Osa keinoista on vielä hakusessa. Meditointia olen kokeillut ja siitä on apua. Harhailevat ajatukset on myös kohtuullisen helppo keskeyttää ja pakottaa mieli keskittymään, johonkin mihin itse haluaa. Tämä blogikirjoittamisen jatkaminen tuntuisi myös olevan oivallinen keino. Pakko aika paljon miettiä, mitä kaikkien nähtäville töhertää. Keinovalikomaan tuli aika paljon lisää myös tuon aloituskappaleen kirjan myötä. Kannattaa lukea, jos kiinnostaa.

Pelko pois

Minä olen kasvanut lapsuuteni ympäristössä, jossa oppi pelkäämään. Varmaan aika monella saman sukupolven edustajalla on samankaltaisia kokemuksia. Piti pelätä ainakin maailmanloppua, ydinsotaa, luonnonvarojen loppumista, omaa tai läheisten kuolemaa, esiintymistä ja ennen kaikkea epäonnistumista. Lapsuuden ja nuoruuden mielenmaisemassa pelko ja siihen liittyvä epävarmuus oli hyvin vahvasti läsnä. Jälkikäteen ajateltuna ihan liikaa. Hyvä esimerkki elävästä elämästä on, että en murrosikäisenä koskaan uskaltanut lähestyä ketään tyttöä, josta olisin ollut kiinnostunut. Pelkäsin niin paljon saavani pakit. Oikeasti - se pakkien aiheuttama mielipaha olisi mennyt viikossa ohi. Nykyisen vaimonkin tapasin vain siksi, että hän hoiti puhepuolen.

Pelolla johtaminen on myös hyvin yleinen ja raaka - laajasti käytössä oleva johtamismalli. Sitä käyttävät tietenkin kaikki autoritääriset yhteiskunnat ja lähes poikkeuksetta myös uskonnot. Työpaikallakin sitä näkee sanoisiko - pelottavan paljon. Pelon voimalla ihmisiä ohjaillaan ennen kaikkea jättämään tekemättä asioita. Tietysti sitä voidaan käyttää myös ihmisten nujertamiseen ja tasapäistämiseen.

Olen tullut omissa pohdinnoissani siihen lopputulokseen, että pelossa ja pelkäämisessä ei ole mitään hyvää. Ei mitään rakentavaa eikä kaunista. Se on vain tunne, joka edeltää taistele tai pakene reaktioita - osa kaikkein alkukantaisinta itsesuojelumekanismia.  Sen hyväksikäyttäminen toisia ihmisiä vastaan on vastenmielistä.

Tässä epäonnistumisen pelko-asiassa olen kulkenut pitkän matkan. Oppinut ymmärtämään sen, että pelkäämällä ei voi saavuttaa mitään. Uskomalla itseensä ja kestämällä päätöstensä seuraukset pääsee yllättävän pitkälle. Epäonnistuakin saa ja oikeastaan pitää. Muuten ei opi mitään. Olen siinä käsityksessä, että riittää jos 80 prosenttia tehdyistä päätöksistä on oikeita. Se tarkoittaa itselleni sitä, että 20% siitä mitä teen, saa epäonnistua. Tällainen tapa ajatella tekee muuten elämän aika lailla helpommaksi.

Peloista pois oppiminen vaatii paljon ajatustyötä ja asennemuutosta. Omien pelkojensa tunnistamista ja niiden käsittelyä. Nyt kun olen töissä aika vastuullisessa asemassa, niin epäonnistumisesta voi oikeasti seurata potkut. Suhtaudun asiaan nykyisin niin, että etsin sitten uuden työpaikan.

Kammottavasta esiintymispelostani pääsin vain esiintymällä. Hankkiutumalla tilanteisiin, joihin en missään tapauksessa olisi halunnut joutua. Ihmisten eteen puhumaan. Jossain vaiheessa huomasin, että se ollutkaan niin kamalaa. Pelko alkoi pikkuhiljaa hälvetä ja vuosien harjoittelun jälkeen nykyisin nautin esiintymisestä.

Sosiaalisten tilanteiden pelko on jäänyt taakse samalla keinolla. Menemällä aktiivisesti tilanteisiin, joissa kohtaa outoja ihmisiä ja puhumalla heille. Helppoa kuin heinänteko. Uskokaa.

Isommat - kuolemaan ja sotiin liittyvät pelot ovat jääneet taakse, kun on ymmärtänyt, että ei kannata murehtia asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa. Siinä jää helposti elämä elämättä.

Olen siis nykyisin aika peloton ihminen. En väistä enkä pakene enkä hyväksy sitä, että minuun yritetään vaikuttaa pelottelemalla. En myöskään halua tehdä sitä toisille. Haluan olla sellainen isä, puoliso, ystävä, esimies ja kollega, että minun puheluihini on kiva vastata.

Viime viikolla kohtasin yhden pelkoni ja hankin lopulta lukulasit. Aika paljon helpompaa tämä on näin.

Onnellinen mies

Herätetään vanha blogi henkiin ainakin muutamaksi päiväksi.

Otsikko on lainattu Arto Paasilinnan kirjasta. Jos oikein muistan, niin kirjan päähenkilö - siltainsinööri Jaatinen - päätyi lopulta asumaan kahden eri vaimon kanssa. Tämä ei nyt kerro kuitenkaan Jaatisesta vaan vaikka nyt sitten tästä entisestä museonhoitajasta, joka tämän blogin päähenkilönä esiintyy.

Kolme ja puoli viikkoa lomalla on pitkästä aikaa antanut mahdollisuuden pohtia elämää ja sen menoa. Onnen hetkien löytyminen oli yksi keskeinen toive, kun heinäkuussa aloitin lomani. Kannattaa varoa mitä toivoo, koska sen voi oikeasti saada. Onnellisia hetkiä on nimittäin löytynyt -  enemmän kuin osasin odottaa. Niitä on löytynyt kotisohvalta, kävelylenkiltä, hellan äärestä, venetsialaisen kanavan rannalta, Emajoen varrelta auringonlaskun aikaan tai vaikka italialaisen autostradan liikenteen keskeltä Volkkarin ratista. Sanoisin, että aika monta kaiken kaikkiaan.

Sateisena sunnuntaina olen itsekseni ja vähän ääneenkin miettinyt. mikä näitä hetkiä yhdistää. Miten onnen löytää? Jotain yhteistä näistä kokemuksista on helppo tunnistaa. Onnea on ainakin se, jos pystyy olemaan niin, että ei murehdi menneitä eikä mieti tulevaa - keskittyy vain siihen hetkeen ja niihin asioihin, jotka ovat tässä ja nyt. Kuulostaa tosi yksinkertaiselta. Sitä se ei minulle ainakaan silti ole. Jotenkin olen oppinut elämään menneessä tai tulevassa ja sivuuttamaan nykyhetken. Sikäli arvokasta oppía elämästä tämä kesä ja sen tapahtumat.

Toinen itsestään selvä oivallus on, että jokainen on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan. Tietenkin on mukavaa - joskus jopa täydellistä, jos voi jakaa onnelliset hetket jonkun kanssa. Silti - kukaan toinen ei  voi tehdä minua onnelliseksi.

Onnellisuutta ei myöskään voi oikein suunnitella etukäteen. Se tulee silloin, kun vähiten odottaa - ikäänkuin salakavalasti sellaisesta hetkestä, jolta et oikeastaan odota mitään. Siksi kai lomalla ja muutenkin ihmisellä pitäisi olla paljon aikatauluttamatonta aikaa, johon ei sisälly suunnitelmia. Olisiko se sitten aikaa onnelisuudelle. Sellaista aikaa jonka voi varastaa vain itselle ja ehkä jollekin toiselle, joka on valmis ottamaan saman kokemuksen vastaan.

Kuvituskuvaksi onnellisen miehen kuva San Marinosta. Tykkään kuvasta ja sen sisältämästä kiireettömästä onnen hetkestä sen verran, että se päätyi jopa profiilikuvaksi.