Ei taida tulla urheiluhullua

Minun liikkumiseni on aina ollut tosi syklistä. Välillä menee puoli vuotta niin, että liikun yli 10 tuntia viikossa ja sitten lysähdän sohvan pohjalle toiseksi kuudeksi kuukaudeksi. Ruuhkavuosien aikana, kun työ ja lasten harrastukset veivät kaiken ajan, oma liikkuminen oli olematonta. Sen jälkeen olen mielestäni petrannut paljon.

Vuosien mittaan olen harrastanut kaikenlaista. Pelasin pitkään mailapelejä - jääkiekkoa ja sählyä (jotkut sanoo salibandyä - mun kohdalla se ei ole sitä). Tykkäsin niistä, koska ne ovat niin sosiaalisia. Pukukopissa ja vaihtopenkillä oli aina osa harrastuksen suolasta. Jouduin lopettamaan ne, koska nivelrikko olkapäässä aiheutti joka kerran jälkeen aivan sietämättömän säryn.

Sen jälkeen olen tehnyt näitä yksilölajeja. Hyvä puoli niissä on, että eivät ole aikatauluun sidottuja. Pääsee lenkille, kun itsellä on aikaa ja viitseliäisyyttä.  Olen hiihtänyt, pyöräillyt, juossut ja kävellyt. Muutaman kerran olen yrittänyt alkaa uimaan, mutta siitä ei tule mitään. Viihdyn vedessä liian huonosti.

Tuo uinnin aloittamisen haaveilu liittyi siihen, että luulin pitkään, että haluaisin harrastaa triathlonia. Tuttavapiirissä on nimittäin todella paljon ihmisiä, jotka ovat siihen täysin hurahtaneita ja ajattelin jossain vaiheessa, että siinä on jotain tavoittelemisen arvoista ja itsensä kannattaa ylittää. Tämän kesän ja syksyn aikana olen tajunnut, että ei ole mun juttu. Olin kesällä Joroisilla kannustamassa kahta kaveria kisassa ja minusta se itsensä ylittäminen näytti enemmän kärsimykseltä. Tykkään itsestäni ihan liikaa, että lähtisin tuollaiseen. Tänään tietääkseni pari kaveria vetää täyttä matkaa Espanjassa. Pidän peukkuja ja vähän kunnioitankin, mutta itse en tuohon lähde.

Miksi tänään kirjoitan juuri tästä aiheesta? Olen havahtunut siihen, että meillä miehillä - ainakin keski-ikäisillä - liikuntaharrastukset menee liian totisiksi. Itsekin hankin viime kesänä maantiepyörän. Nyt en enää tiedä miksi. Vanhallakin tuli hiki ja hengästyin.  Olen seurannut erilaisilla mobiilisovelluksilla lenkkien pituuksia ja keskivauhteja. Hankinnut sykemittarin ja asettanut kilometritavoitteita. Mietin niistäkin, että miksi? Ei minusta tule kilpaurheilijaa. Liikun, että pysyisin terveenä ja virkeänä. Onneksi en ostanut niitä hassunnäköisiä pyöräilykamppeita, vaikka lähellä oli.

Ihailen ikäisissäni naisissa sitä, että he ovat lähes poikkeuksetta tajunneet tämän. Voivat lähteä lenkille ilman että sillä on mitään muuta tavoitetta kuin kuntoilla. Heillä ei ole yleensä mitään käsitystä siitä, miten monta kilometriä he ovat kesän aikana juosseet, kävelleet tai pyöräilleet. Jos he pelaavat joukkuepelejä, niin kukaan ei tiedä lopputulosta. Kerrassaan upeaa mielestäni ja olen tajunnut, että tässä on jotain tavoittelemisen arvoista.

Kävelen nykyisin päivittäin tunnin tai kaksi. Siitä tulee hyvä olo. Minulla on edelleen aktiivisuusranneke, mutta en enää tuijota sen mobiilisovellusta, joka kertoo viikko- tai kuukausitason tavoitteen edistymisestä. En enää tiedä, miten monta kilometriä kävelin viime kuussa. Tiedän vain että paljon tai tarpeeksi. En tarvitse kävelemiseen mitään muuta kuin aikaa ja hyvät kengät. Tennarit sopii mainiosti.