Puku tekee miehen

Olen ollut seitsemän viikkoa sortseissa ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Vähän kylmä alkaa olla varsinkin aamuisin, mutta ajattelin vielä viikon kaksi pärjätä. On ollut uskomattoman vapauttavaa, kun on voinut puketutua vain itseään varten. Enkä silti tarkoita, että pitää pukeutua huonosti - ei vain tarvitse miettiä muita kuin itseään - omaa peilikuvaansa ja omaa viihtymistään. Vaimo sanoi yhtenä päivänä töistä tullessaan, että näytän vähän mielenterveyskuntoutujalta. Miksi en näyttäisi? Kyllä kai levon avulla voi mieltään tervehdyttää?

Kymmenisen vuotta sitten silloinen esimieheni selitti minulle, että urani etenemistä haittaa se, että pukeudun töihin liian rennosti. Hän lähetti minut isällisten neuvojen lisäksi pukeutumiskouluttajan pakeille. Opin silloin, että vaaleansininen pukee minua ja että siihen aikaan pitkät hiukseni kannattaa asiakastilaisuuksiin laittaa poninhännälle. Poninhäntää en koskaan laittanut ja pitkä tukkakin sai aika pian lähteä, mutta jostain syystä liityin silloin it-alan harmaaseen ja aloin pukeutua koodin mukaan. Se tarkoittaa synkähkön väristä pukua, yksiväristä kauluspaitaa sekä tarvittaessa solmiota.

Muutaman vuoden myöhemmin, kun tuo sama pukeutumiskoodi tuli työnantajan toimesta ihan viralliseksi ohjesäännöksi niin annoin asian olla. Noudatin ohjeita ja ostin uusia pukuja, että ei tarvitsisi samoissa pyöriä joka päivä. Se on muuten oikeasti vähän koomisen näköistä istua palavereissa, joissa on pelkästään it-harmaaseen pukeutuneita miehiä. Vähän kuin kaikilla olisi koulu-univormu

Tänä vuonna minussa on alkanut herätä lapsellinen kapinahenki - olisko viidenkympin kriisi tai jotain. Maaliskuussa ajattelin kokeilla, huomauttaako joku, jos pukeudun palavereihin työnantajan ohjeiden vastaisesti. Aloin pukeutua tutumpien asiakkaiden tapaamiseen samalla tavalla kuin tiesin heidän pukeutuvan. Käytin pelkästään farkkuja ja neuletta. Joskus laitoin pikkutakin, jos tilanne sitä vaati. Solmion jätin aina kotiin ja vaihdoin pukukengät tennareihin.  Minusta tuntui siltä, että tapaamiset olivat rennompia. Jatkoin kokeilua, kunnes irtisanouduin. Kukaan ei koskaan sanonut mitään, vaikka rikoin sääntöjä päivittän.  Ehkä toisetkin olisivat halunneet kokeilla samaa.

Tiedän, että näytän paremmalta ja vähän hoikeammaltakin puvussa. Otsikon sananlasku on siis totta. Miksi sitten kirjoitan tästä?

Olen ajatellut tässä matkan varrella, että aion olla jatkossa taas rohkeampi. Pukeutua rennommin, kun siltä tuntuu. Laitan päälle sellaista, joka sopii tilanteeseen ja siihen ketä tapaan. Kunnioitan pukeutumisellani tilaisuutta tai siellä olevia henkilöitä enkä mitään koodeja tai sääntöjä. Jos päädyn irtisanotuksi virheellisen pukeutumisen vuoksi, niin etsin uuden työpaikan.

Kuva on vähän feikki, koska sen ottohetken jälkeen painoa on tullut kymmenkunta kiloa lisää, mutta olkoon.