Autourheilukärpänen ja mitä sitten tapahtui?

Olen pikkupojasta alkaen ollut kiinnostunut tekniikasta ja moottoreista. Siitä varmaan oli aika helppo hypätä moottoriurheilun ja ennen kaikkea autokilpailujen maailmaan. Ensin vain seurasin lajia. Tilasin Vauhdin Maailmaa, kävin ralleja katsomassa, seurasin ja fanitin F1-kisoja TV:n ääressä. Vatanen, Salonen, Toivonen, Mikkola, Rosberg - siinä nuoren miehen mielenkiinnon kohteita.

Ajamaan piti sitten päästä itsekin. Suoritin rallitutkinnon, mutta varallisuus ei koskaan antanut myöten aloittaa tuota lajeista jalointa. Päädyin ostamaan lankomiehen kanssa jokamiesluokan auton puoliksi. Sehän on halpa tapa harrastaa autourheilua. Kaikenlaisia ennakkokäsityksiä ihmisellä onkin. Kaikki rahat siihen meni. Ruotsalaiset aikanaan keksivät tavan tehdä edullinen autourheiluluokka, mutta suomalaiset tekevät senkin niin tosissaan ja tavoitehakuisesti, että kustannukset  karkasivat käsistä. Leikkimielisestä luokasta rakentui oikea kilpasarja, jossa voittaja-autoon on varaa vain hyvin harvoilla.

Jotain oikeasti kivaa siinä silti oli. Ajoin nimittän 14 vuotta, vaikka en ollut kuin korkeintaan keskinkertainen kuski ja menestyskin siksi vain satunnaista. Varsinkin lasten syntymän jälkeen jarruvalo paloi liian herkästi. Silti laji vei mukanaan. Tuhanisa tunteja tallissa autojen rakentelua. Kymmeniä tuhansia kilometrejä kisamatkoilla. Se oli harrastus ja intohimo. Lapsetkin olivat mukana kaikessa. Keskimmäinen taisi seurata ensimmäisen kisansa kuulosuojaimet päässä kahden viikon ikäisenä kuuluisalla Ahveniston stadionilla.

Miten tuollaisen harrastuksen päätyy lopettamaan? Ainakin ahnehdin liikaa. Sorruin tekemään siitä liian totista. Hauskuus hävisi, kun autoja alettiin rakentaa otsa rypyssä. Ikääkin tuli lisää ja lasten harrastukset veivät sekä aikaa että rahaa. Lopetin kymmenen vuotta sitten kerrasta. Myin kaikki autot ja osat pois.

Sitten tapahtui jotain, mitä en olisi osannut odottaa. Intohimo koko lajiin ja rakkaaseen harrastukseen sammui kertapuhalluksella. En ole sen jälkeen käynyt yhtä ainoaa kertaa edes katsomassa mitään kisaa. En jaksa katsoa F1-kisaa TV:stä kuin kymmenen minuuuttia enkä tiedä miten suomalaiset pärjäävät rallissa. Muut asiat veivät ajan ja mielenkiinnon. Taisin jotenkin tehdä kaiken itse yrittämällä liikaa ja uskottelemalla itselleni, että harrastuksella voisi jotenkin päteä. En ymmärtänyt, että se hauskuus tuli siitä, että ei tarvinnutkaan olla hyvä eikä varsinkaan hampaat irvessä.

Miksi sitten tänään kirjoitan tästä? Koska palaan tänään kisapaikalle. Syyllinen on vanhin poikani, joka ajaa Pesämäen moottoriradalla elämänsä toisen endurance-kisan. Katstoaan onko pojasta polvi parantunut. Onnistuuko poika pitämään harrastuksen harrastuksena? Ainakin tiimissä on potentiaalia muuhunkin kuin kilvanajoon. Siinä ajavat nimittäin pojan avovaimon eno ja avovaimon isän serkku. Hyvä tapa pojalla tutustua sukulaisiin.

Katsotaan mitä seuraa?  Etenenkö jossain vaiheessa huoltomieheksi? Tänään on annettu roolia lähinnä unohtuneiden varusteiden ja avovaimon toimittamisessa paikalle. Kohta lähdetään.