Maailma jatkaa radallaan

Entisen työnantajan YT-neuvottelut ja siihen liittyvät toimet saatiin päätökseen keskiviikkona. Menettely ja prosessi toimitettiin juuri niin kuin pitää. Noudatettiin voimassa olevia lakeja ja ohjeita. En ajatellut kritisoida tai kiittää mitään tähän liittyvää vaan tarkastella ihmisiä, joita se koskettaa.

Tällä kerralla minulla on erikoinen tilanne. Olen vielä tietyllä tavalla yhteisön jäsen, mutta koska irtisanouduin jo ennen neuvotteluvaiheen alkamista, en ole osallistunut valmisteluun tai toimenpiteisiin millään tavalla. Silti olen vielä lähellä ihmisiä. Olen puhunut eri ihmisten kanssa paljon ja seurannut ihmisten tuntoja somessa ja muutenkin. Tällä kertaa ihan ulkopuolisena tarkkailijana ilman, että olisin työnantajan edustaja niin kuin aiemin. Minulle on helppo puhua - ei liiketoimintaperusteista tai taloudesta - vaan omista tunteista.

Jos ylintä johtoa ei huomioida, YT-neuvottelut jakavat ihmiset kolmeen rooliin:

1. Ne, jotka joutuvat lähtemään
2. Ne, jotka joutuvat tekemään päätöksiä ykkösryhmästä ja hoitamaan irtisanomiskeskustelut
3. Ne, jokta saavat jäädä

Kolmosryhmä on se joka, päääsee kaikkein vähimmällä. Keskiviikkoon asti joutui jännittämään omaa kohtaloaan. Sitten työpaikka on kohtuullisen varma pari seuraavaa vuotta. Työt ehkä vähän lisääntyvät ja väki ympärillä vähenee tilapäisesti. Aika pian koko juttu unohtuu ja elämä jatkuu

Kakkosryhmälle neuvottelut ja niitä seuraavat irtisanomiset ovar todella raakaa aikaa. Ihmiskohtaloista päättäminen ja päätösten toteuttaminen on lähes poikkeuksetta ahdistavaa ja osalle jopa luonteenvastaista. Kakkosryhmälle prosessista toipuminen vie vähän enemmän aikaa, mutta yllättävän nopeasti heilläkin tuttu arkirytmi palaa - puhutaan päivistä  tai korkeintaan viikoista. Silloin tällöin mieli kuitenkin palaa niihin tehtyihin päätöksiin ja niitä joutuu tarkastelemaan uudelleen ja uudelleen.

Pahinta tämä kaikki on tietenkin irtisanotuille, jotka juuri nyt kokevat olonsa loukastuiksi, epävarmaksi, ja väärin kohdelluiksi. Monella heistäkin mieli jo hakee uutta tulevaisuuden uskoa ja osa pikku hiljaa ymmärtää, että tämä on mahdollisuus. Yksinäisyys kuitenkin painaa ja vanhan yhteisön tuki on nimellistä ja virallista. Nopeasti he ovat oman onnensa nojassa. Suurimalle osalle onneksi uusi paikka meidän alalla löytyy aika nopeasti ja asia jää taka-alalle, mutta ei varmasti unohdu koskaan.

Olen itse ollut tuossa prosesissa monta kertaa mukana. Nyt, kun katson asiaa ulkopuolelta niin ihmettelen, sitä miksi nämä ryhmät eriytyvät niin nopeasti ja miksi raja-aidat rakennetaan niin korkeaksi.

Liiketoiminnan jatkuvuuden kannalta se on varmasti paras ratkaisu, mutta entä niiden ihmisten. Voisiko näitä vaikeita hetkiä ja ikäviä ajatuksia kokea enemmän yhdessä? Syyllisiä ja syyttömiä ei ole. Ei myöskään pahoja eikä hyviä. On vain ihmisiä, jotka ovat koneiston osia. Koneisto asettaa heidät eri rooleihin ja sen mukaan toimitaan

.