Alle kouluikäisenä pikkupoikana olin aika kummallinen tenava. Kun olin viiden ikävuoden paikkeilla, juuri koulun aloittanut isoveljeni oli löytänyt jostain kirjasta lauseen: 'ei oppi ojaan kaada' eli lopusta alkuun 'adaak naajo ippo ei'. Hän hoki sitä päivittäin, kun se kuulosti niin hauskalta. Pikkuveljelle se kolahti niin kovaa, että opettelin siitä paikasta tietysti lukemaan, mutta myös puhumaan takaperin. Hauskuutin sukulaisia, kun käänsin minkä tahansa lauseen muutamassa sekunnissa lopusta alkuun. Toinen varma huomion saantikeino oli laskea yhteen kolme- tai neljänumeroisa lukuja päässä. Ihmettelin välillä, kun aikuisten piti paperilla tarkistaa, olinko laskenut oikein. Tietenkni olin, koska numerot olivat jo silloin mun juttu.
Enää en osaa puhua takaperin enkä usko, että se taito ketään enää 48-vuotiaan tekemänä hauskuuttaisi. Sama on vähän laskemisen kanssa. Ei päässälaskutaidoilla saa enää huomiota. Numeroita en silti ole jättänyt. Käytän niitä tietenkin arkisissa asioissa. Jos käyn yksin kaupassa, tiedän esim aina euron tarkkuudella etukäteen mitä ostokset kaupassa maksavat. Voi kätevästi tarkistaa, ettei kassahenkilö ole tehnyt virheitä. Jugoslavian turneellla laskin valuuttojen kurssiarvot bensan hintojen perusteella. Vaikka valuutta vaihtui joka päivä, niin olin silti koko ajan perillä hintatasosta, koska aivoni muuntavat koko ajan kaikkea vieraalla valuuttalla ilmoitettua hintadataa euroiksi. Halusin tai en.
Kaikkein nolointa on kuitenkin se, mitä teen pitkillä auto- tai lentomatkoilla. Olen ensinnäkin ihan riippuvainen matkan pituuteen ja sen kestoon liittyvästä datasta. Käytän navigaattoria tutuillakin reiteillä vain, että näkisin, kuinka pitkä matka on perille. Sitten teen tästä datasta analyyseja jatkuvasti. Lasken esim murtoluvuksi koko ajan jäljellä olevaa matkaa: 3/4, 2/3, 5/9, 1/2, 1/3, 1/4, 1/5, 1/6.... Tietenkin arvioin koko ajan millaista keskinopeutta navigaattori ennustaa loppumatkalle ja arvoin sen perusteella oudolla reitillä, millaisia teitä on vielä tulossa. Puolimatkan ylitettyäni tiedän koko ajan, miten monta kilometriä enemmän olen ajanut kuin mitä on jäljellä. Arvatkaa oliko tuskaa Norwegianilla toissa päivänä, kun siihen näyttötauluun ei ilmestynyt mitään lentodataa ja wifiä ei ollut. Jouduin oikeasti selaamaan sitä hiirenkorville kulunutta lentoyhtiön lehteä koko matkan. Vähän sain lohtua siitä, että olin sentään noteerannut tarkan lentoonlähtöajan ja kapteeni oli ilmoittanut, että lentoaika Helsinkiin on 2h 40min. Sain edes muuntaa tunnit minuuteiksi ja pyöritellä sitä dataa.
Tästä ylläolevasta en ole muuten kertonut kenellekään aiemmin. Tulee vaimollekin uutta informaatiota sekopäisyydestäni.
Minulla on siis sen älylaiteaddiktion lisäksi ainakin vakava numeroaddiktio. Tästä en aio kuitenkaan hankkiutua eroon. Se pitää aivot vireessä ja ukon hereillä. Kaiken lisäksi minulla on pitkillä yksinäisillä automatkoilla muutakin viihdettä kuin musiikki.
Koska ihminen voi lähteä Jugoslaviasta, mutta Jugoslavia ei helposti lähde ihmisestä, niin laitetaan tähän vielä edellinen kierros numeroina:
2300 kilometriä
7 maata
7 valuuttaa
7,5 vuorokautta eli 180 tuntia
6 hotellia
12 rajanylitystä
24 passintarkastusta
120 litraa dieseliä
vähän harmittaa, että ei ole dataa tietullien määrästä, mutta olkoon tän kerran, kun oli hyvä reissu.
Kuvituskuvaksi vielä lompakosta ja taskunpohjilta kerätyt setelit, jotka jäivät matkalta jäljelle. Sanomattakin on selvää, että tiedän kohtuullisen tarkasti jokaisen euroarvon, mutta säästän teidät siltä.