Tammisaaressa vai Pariisissa

Kolmas päivä täällä Ranskan pääkaupungissa käynnistymässä. Matkan pääkohde eli eiliset treffit on hoidettu ja samalla tarkastettu muutkin keskeiset turistikohteet. Loka- marraskuun taite vaikuttaisi olevan hyvä aika tutustua kaupunkiin, koska jonot ovat lyhyitä ja väkeä joka paikassa kohtuullisesti.

Minun on helppo ymmärtää ihmisiä, jotka tulevat tänne uudestaan ja uudestaan. Kaupunki on käsittämättömän kaunis ja siisti. Historia tulee vastaan jokaisessa kadunkulmassa. Mitä nyt ihmiset ovat minusta vähän tylyjä - jopa epäystävällisiä. Pitäisi kai puhua ranskaa, että saisi parempaa

palvelua.

Lontooseen on tästä vähän yli 300 kilometriä. Silti tämä on tosi erilainen kaupunki. Lontoo on jotenkin kiireisempi ja hektisempi kuin tämä. Täällä tuntuu enemmän lomalta. Hassu havainto on, että Lontoossa merkittävä osa ihmisistä kulkee töihin ja muuallekin pyörällä. Täällä ei pyöräile kuin tursitit.

Kirjoitin aiemmin siitä, että olisi kivaa asua suurkaupungin sykkeessä. Mennä ulos illalla ja kokea saman tien kaikki. No eilen oltiin iltakävelyllä ja etsittiin paikkaa, jossa voisi käydä lasillisella. Ollaanhan sentään melkein metropolin ytimessä. Kaikki ravintolat olivat tyhjiä. joten päätimme etsiä edes viinipullon seuraksi parvekkeelle. Ei löytynyt. Kaikki kadut olivat aivan autioita. Kauppojen oviin oli vedetty ristikot eteen. Liikenteen melu hiljennyt ja ikkunat pimeinä. Olihan kello jo puoli kymmenen.

Vaimoni, joka on erikoistunut legendaarisiin lentäviin lauseisiin sanoikin, että ihan kuin oltaisiin Tammisaaressa. Erona Tammisaaren Kaupunginhotelliin on edelleen tuo näkymä. Tässä iltavalaistuksessa.

Lapsuuden sankari

Melkein jokaisella pikkupojalla on jossain vaihessa lapsuutta joku sankarihahmo, jota ihailee ja katsoo ikäänkuin ylöspäin. Miljoonasade on tehnyt tästä aivan loistavan biisinkin kertoen Juri Gagarinistä.

Varmaan jossain aiemmissakin kirjoituksissa on jo ilmennyt, että oli vähän erikoinen tenava. Se sitten ehkä näkyy tässä sankarihahmoasiassakin. Minulla se nimittäin on Leonardo Da Vinci. Koska olin lapsi ennen internettiä, jouduin hankkimaan tietoa idolistani lähinnä kirjallisista lähteistä. Mitä enemmän luin, sitä enemmän vakuutuin tämän ihmiskunnan suurimman neron teoista. Ukko oli samaan aikaan taiteilija, insinööri, keksijä, luonnontieteilijä, ajattelija - ihan mitä vaan - 1400 luvulla. Suuri osa hänen keksinnöistään, kuten vaikka helikopteri, on tullut teknisesti toteuttamiskelpoiseksi vasta satoja vuosia myöhemmin.

Da Vinci-ihailu ei tietenkään ole enää ihan samalla tasolla kuin pikkupoikana. Kaikesta huolimatta, kun viime vuonna tein sitä kuuluisaa bucket listiä, niin siihen tuli rivi, jonka numeroa minulla ei tällä reissukoneella ole. Se menee suunnilleen, että 'käy katsomassa Mona Lisa'. Mona Lisa on tietenkin äärimmäisen tunnettu teos muutenkin, mutta minulle se on lähinnä Da Vincin ruumiillistuma. Jotain käsin kosketeltavaa, jonka lapsuuteni sankari on tehnyt ja jota minä voin käydä katsomassa.

Tapaaminen Lisa Gherardinin muotokuvan kanssa oli tänään aamupäivällä paikallista aikaa. Se oli hieno hetki. Olin etukäteen lukenut, että monet sen nähneet pitävät sitä vaatimattomana ja pienenä. Minusta se täytti koko salin. Palasin kaksi kertaa uudestaan katsomaan sitä ja etsin käsiini jokaisen tuon neron tekemän teoksen, joka Louvresta löytyi. Niiden jälkeen Milon Venus ja Notre Dame vaikuttivat jotenkin vaatimattomilta.

Kuva minusta treffeiltä Lisan kanssa.

Lähtemisen ammattilainen

Taas menossa. Tällä kertaa kohteena Pariisi ja inhimillinen lähtöaika 9:25. Normaaliaikaan siirtyminen antoi vielä yhden lisätunnin ja varasin etukäteen privaattikyydin De Gaullelta hotellille. Voi olla, että ei ole tänään ihan normaalia matkaväsymystä, kun perille pääsee. Syytä olisikin, koska Pariisiin on luvattu hyvää säätä tänään. Olisi kivaa jaksaa vielä illalla tutustua paikkoihin.

Ajattelin lentoasemalle ajellessa, että alkaa olla vähän liikaakin rutiinia tähän lähtemiseen. Illalla nopeasti tavarat kasaan ja omantunnon lievittämiseksi nuorimmaiselle ruokaa valmiiksi. Aamulla nukkuville lapsille nopeat heipat, terävästi liikkeelle ja ajoissa kentälle.

Miksi nyt tällaisesta pitää kirjoittaa? No koska minulle oleellinen osa matkustamista on ollut se matkakuume, jota olen potenut, kun matka on ollut tulossa. Odottamiseen liittyvä jännitys pitää fiiliksen korkealla arjen pyörityksessä. Töissä ollessa loman odotus on oikea henkireikä, kun päivät venyvät tai muuttuvat ikäviksi.  Tietenkin on hienoa mennä Pariisiin, mutta tajusin vasta oikeastaan eilen konkreettisesti, että matkapäivä on jo tänään. Etukäteismatkakuume, siihen liittyvä fiilistely ja odotus jäivät väliin. Jotain puuttuu. Ehkä se on ihan hyvä, että meen töihin välillä.

Jonkun riippuvuuden olen kai tähänkin silti saanut lyhyessä ajassa kehitettyä, koska olen alkanut suunnitella, että kävisin vielä Islannissa ennen kuin töihin paluu koittaa. Vaimo tuossa juuri toppuutteli, että voisinko edes aloittaa tämän matkan ennen kuin alan suunnittelemaan seuraavaa.

No - Pariisissa on parikin listalla ollutta juttua. Laitetaan niistä sitten joku päivä.

Pitkästä aikaa kuvituskuvaa. Otoksessa tämän kertainen matkaseura.

Vihertävä koti-isä

Jotenkin minun kotikasvatuksessani ja lapsuuden arvoissa ympäristöllä tai sen tapaisilla asioilla ei ollut paljon painoarvoa. Roskan sai heittää auton ikkunasta tienpenkalle, jos kukaan ei nähnyt. Jätemäärän kasvamiseen reagoitiin ottamalla isompi roska-astia. Luullakseni muillakin oli ainakin jossain määrin samanlaista. Ihmiset eivät ehkä olleet niin valistuneita.

Olen siis joutunut opettelemaan kaikki ympäristöarvot aikuisiällä itsekseni. Varmaan osin siitä johtuen tämä orastava vihreyteni ailahtelee. Välillä olen lähtökohtiini nähden ihan superia, mutta sitten lässähdän kuukausiksi säätäämään huonojen tapojen parissa.

Olen jossain vaiheessa boikotoinut lentoliikennettä, ollut syömättä naudanlihaa ja jopa viettänyt puoli vuotta kasvissyöjänä pienentääkseni omaa ympäristökuormaani. Mitään näistä en ole jaksanut pitää loppuun asti vaan palaan aina vanhoihin tapoihini. Se on itse asiassa vähän turhauttavaa, mutta olkoon. En aio enää luopua matkustelusta enkä palaa täydelliseen kasvisruokavalioon. Olen vähän turhan mukavuudenhaluinen.

Pari uutta juttua tässä vapaan aikana on kuitenkin saanut tulta. Ensiksi sain pitkään jahkailemani jätteiden lajittelujärjestelmän rakennettua ja toimimaan. Meillä on nykyisin kotona keräyspiste ainakin paperille, pantillisille pulloille ja tölkeille, lasille, pienmetallille, muoville, pakkauskartongille, akuille ja paristoille, sähkö- ja elektroniikkaromulle sekä ongelmajätteille. Viimeisenä ponnistuksena on vielä värvätä lähiympäristöstä neljä muuta taloutta yhteisen biojäteastian vuokraajiksi. Sekajätteen määrä on hämmästyttävän pieni. Taloutemme saa aikaan viikkotasolla alle 10 litraa sekajätettä kaatopaikalle vietäväksi.

Toinen - vähän vielä pohdinta-asteella oleva muutos on, että aion jatkossa matkustaa Tampereen suuntaan työmatkat junalla. VR on järjestänyt kätevät paikallisjunavuorot niin, että pääsen Parolan asemalta aamulla liikenteeseen niin, että en tarvitse autoa lainkaan. Uusi työpaikka on lisäksi niin lähellä asemaa, että sekin matka taittuu kätevästi kävellen. Saan yhdistettyä hyötyliikunnan sekä mahdollisuuden käyttää työmatka-ajan työntekoon tai vaikka sitten blogin kirjoittamiseen. Melkein odotan sitä jo.

Pimeää

Pimeä, harmaa ja puuduttavan pitkä viikko meneillään. Onneksi tänään alkaa viikonloppu. Syksyn pimeys on jotenkin karua. Aamulla kun herää, on pimeää ja märkää. Sama tilanne, kun illalla menee nukkumaan. Eilinen päivä oli jotenkin niin masentava, että pääsin ulos talosta vasta joskus alkuillasta.

Vaikka nyt on lämmintä, onneksi talven tulon voi haistaa. Toivotaan, että saadaan lunta jo ensi viikolla ja valo palaa ainakin osittain.

Niin hassua kuin se onkin, niin kotona ollessa sen pimeyden ja harmaudenkin kokee eri tavalla. Istuin ja kuljeskelin eilen sisällä ilman valoja. Harmaus ja ankeus ympäristössä oli melkein käsin kosketeltavaa. Töissä ollessa kaikki tämä huuhtoutuu keinovalojen mukana avaruuteen. Vaikka en varsinaisesti pidä tästä, niin tuntuu arvokkaalta kokea se.

Tänään on pitkästä aikaa kiireinen päivä tulossa. Talvirenkaita ja sen sellaista. Varmaan menen myös pankkiin ruokatunnilla jonottamaan. Alkaa nimittäin muistuttaa tämä ajankäytön ajatusmaailma eläkeläisten vastaavaa. Stressaanun, jos samana päivänä pitää hoitaa kaksi asiaa.

Suomalaiset liikenteessä

Bemari on seissyt aika lailla tyhjän panttina viimeiset viikot. Kerännyt pölyä ja tammenlehtiä sivupihalla. Jokapäiväinen ruuhkassa istuminen on ollut vain etäinen paha uni. Olen huomannut, että tuosta motarilla istumisesta on tullut vähän kuin itsestäänselvyys. Olen hypännyt aamulla autoon ja lähtenyt ajamaan.

Sen jälkeen, kun sain kuulolaitteet viitisen vuotta sitten, olen ajellut tapaamisiin vain, jos siellä on asiakkaita paikalla. Olen varmaan ollut aktiivinen tai jotain, koska etä- tai Hämeenlinna-päiviä on ollut harvemmin kuin kerran kuussa. Käytännössä olen siis ajellut Helsinkiin tai Tampereelle ainakin 200 kertaa vuoden aikana. Väittäisin osaavani kohtuullisen hyvin suunnistaa Helsingissä, vaikka en ole siellä päivääkään koskaan asunut.

Aika paljon siis tunteja autossa. Onneksi ison osan siitä pystyy hyödyntämään asioiden hoitamiseen puhelimessa, rentoutumiseen tai pohdiskeluun. Se ei ole ongelma.  Se mistä haluaisin kirjoittaa on meidän suomalaisten syvälle juurtunut kehno liikennekulttuuri.

Liikenteen kuolonuhrien määrä laskee koko ajan, mutta sanoisin, että se johtuu aika paljon autojen ja tieverkon kehityksestä sekä alentuneista nopeusrajoituksista. Varmaan ajaminen on myös muuttunut turvallisemmaksi.

Se mikä ei ole juurikaan kehittynyt, on joustavuus. Antin kanssa Balkanilla ajellessa tultiin siihen lopputulokseen, että Suomessa olisi ihanaa ajaa, jos tänne saataisiin turvallisuuden lisäksi se paikallisten tapa ottaa muut huomioon.

Jugoslaviassa törmättiin suomalaisesta näkökulmasta todella kummallisiin ilmiöihin. Jos joku ohitti tiukassa paikassa, sekä vastaantulija että ohitettava hiljensivät heti rajusti vauhtia. Kukaan ei vilkuttanut valoja tai soittanut torvea, koska tiesi, että voi seuraavaksi olla samassa tilanteessa. Vuoristotiellä rekkaa ohittaessame se rekka oikeasti väisti tien ulkopuolelle ja pysähtyi, että pääsisimme turvallisesti ohi. Kaupungeissa kolmion takana odotellessa hyvin nopeasti joku tuikkasi valoilla merkiksi, että antaa tilaa. Hitaammin liikkuva raskas liikenne pysähtyi bussipysäkille vain päästääkseen takana olevan jonon ohi. Esimerkeistä voisi kirjoittaa lyhyen romaanin. Ne ihmiset siellä oikeasti tajusivat, että siellä liikenteessä ollaan yhdessä. Onnettomuuksia sattuu paljon, mutta niitä aiheuttavat yksittäiset sekopäät, kehno autokanta ja surkeassa kunnossa oleva tieverkko.

Melkein sanoisin, että suomalaiseen ajo-opetukseen pitäisi lisätä neljänneksi vaiheeksi viikko Balkanilla tai vastaavassa paikassa. Siellä ei opeteltaisi taloudellista ajoa vaan teemana olisi vain ja ainoastaan muiden huomioiminen liikenteessä edistäen sekä turvallisuutta että liikenteen sujumista.

Valmis palaamaan töihin?

28 vuotta kestäneen yhtäjaksoisen työrupeaman perusteella en ollut aivan varma, kuinka pitkään pitää olla vapaalla, että töihin haluaisi jo palata. Nyt tiedän, että minun kohdallani se on aika lailla 75 päivää.

Eilen tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että voisin aloittaa vaikka ensi viikolla. Syksyn pimeys ja kylmyys yhdistettynä tylsään iltapäivään taisi tehdä tehtävänsä. Ulos ei tee enää niin paljon mieli ja sisällä ei ole enää juurikaan puhdehommia.

Yksi Pariisin matka on vielä varattuna. Automuseo pitää huolehtia talvisäilytykseen ja vaihtaa talvirenkaat autoihin. Sitten luulen olevani valmis. Olisi itse asiassa aika vertauskuvallinen päätösteksti tälle blogille kirjoittaa Corvettejen siirtämisestä säilöön ja sitä kautta museonhoitajan pestin päättymisestä. 

Minulla on siis koko ajan ollut työpaikka tiedossa. Varmaan aika moni jo tietääkin, että aloitan Digialla 16.11. Uusi kokemus on, että virallinen työpaikka siirtyy Hämeenlinnasta Tampereelle. Luulen silti viettäväni aikaa pääkaupunkiseudulla lähes yhtä paljon kuin aiemminkin. Aika paljon vastassa on myös vanhoja tuttuja. Ihan outoon paikaan en siis mene.  

Kolmen kuukauden sapatti ilman huolta toimeentulosta tai tulevaisuudesta on ollut täydellisen ihanaa. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun olen saanut kokea tämän kaiken. Olen jopa miettinyt, että monen kohdalla eläkeiän korottaminen entisestäänkin voisi olla ihan ok, jos silloin tällöin olisi mahdollisuus tähän mitä minä olen saanut tehdä. 75 päivää on riittävän pitkä aika unohtaa vanhat työkuviot ja kuitenkin sopivan lyhyt, että ei kokonaan putoa kelkasta. Kun sapattivapaata selkeästi ajetaan pikkuhiljaa alas, niin voisiko sitä korvata jollain sellaisella järjestelyllä, että käyttäisi eläkepäiviään etukäteen? Jos pidät työuran aikan eläkevaroista 9 kk vapaata, niin jäät eläkkeelle vuoden myöhemmin. Miltä kuulostaa? 

Empatialla johtaminen

Työelämään paluu odottaa huomisesta kolmen viikon päästä. Siksi on hyvä ottaa välillä työntekoon liittyviäkin aiheita ja palauttaa mieleen sitä, että kohta taas mennään.

Vielä viisi tai kymmenen vuotta sitten olisin ollut sitä mieltä, että empatialla ja johtamisella on vähän tekemistä toistensa kanssa. Ehkä jotain hyvin pientä voisi olla, mutta tuolloin - vähän nykyistäkin junnumpana - halusin pitää tunteet erillään jostain niinkin tärkestä kuin ihmisten johtaminen.

Taisin olla silloin tyhmä tai sitten vain kokematon - mahdollisesti molempia. Onneksi elämä ja ennen kaikkea toiset ihmiset opettavat matkalla. Olen muun muassa tavannut ainakin yhden empatialla johtamisen suurmestarin, joka on auttanut itseänikin saamaan uusia oivalluksia.

Ihan ensiksi - johtamisessa on aina kyse vaikuttamisesta. Yleensä pitää saada joku tekemään jotain. Mielellään mahdollisimman hyvin ja järkevästi. Kaikki ihmiset siis johtavat joka päivä. Ei se ole mikään esimiesasemassa olevien yksinoikeus. Jos äärimmilleen ykisnkertaistetaan, niin siinä tekemisessäkin on kyse vain halusta ja kyvystä tehdä homma. Varsinkin tuota halu-osastoa on helpointa johtaa empatian avulla. Kykyjen kehittäminen vaatii usein muutakin.

Kutsutaan tuota halua vaikka motivaatioksi. Elämä on opettanut minulle, että ihmisten motivaatiotekijöiden ymmärtäminen on vaikeaa. Eri ihmiset motivoituvat kovin eri asioista eri tilanteissa. Toisilla se on raha, toisilla oma kehittyminen. Se voi olla velvollisuudentunto tai halu näyttää. Tapoja on yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Siksi on yleesä turhaa ajatella, että vaikuttamisen kohteena oleva henkilö motivoituisi samasta syystä tai samalla tavalla kuin sinä itse siinä tilanteessa.

Tässä kohtaa otetaan se empatia käyttöön ja nimen omaan tunnetasolla. Hyi olkoon - ajattelee tosi moni johtaja tässä kohdassa. Ei ole pakko lukea loppuun.

Empatian käyttäminen vaatii vaivaa. Pitää tuntea todella hyvin ne ihmiset joihin haluaa vaikuttaa ja joita haluaa johtaa. Pitää ymmärtää mitä he kokevat, kun pyydät heitä tekemään jotain. On lähes pakko jopa joskus kysyä, miltä toisesta tuntuu. Silloin, kun etukäteen pystyy olemaan kohtuullisen varma siitä, miten vaikuttamisen kohteena oleva pyynnöt kokee ja miten siitä motivoituu, voidaan puhua empatialla johtamisesta. Se on ylivoimaisesti tehokkain ja myös inhimillisin johtamisen muoto. Valitettavasti se on myös kaikkein vaikein. On pakko asettua toisen asemaan jatkuvasti ja pohtia asioita hänen näkökulmastaan. Uskokaa pois se on kaiken vaivan arvoista.

Yksin

En ole koskaan asunut yksin. Oikeastaan minulla ei ole koskaan ollut edes omaa huonetta. Koti-isyyyden aikana yksinoloa on ollut ehkä enemmän kuin koskaan aiemman elämän aikana. Olen silti yksin tosi harvoin missään. No ehkä autossa, kun ajelen Helsinkiin. Toki silloinkin puhun puhelimessa jonkun kanssa - vaikea sitäkään on yksinoloksi laskea.

Kaksi viimeistä viikko ovat olleet aika hulinaa. Ensin olin siellä Balkanilla ja viime viikko syyslomineen palautti taloon hetkeksi ison perheen vilinän. Torstaina käytiin nuorimmaisen ja hänen tyttöystävänsä kanssa Tallinassa ja haettiin paluumatkalla lomalta palannut esikoinen vaimoineen lentoasemalta meille loppuviikkoa viettämään. Kun upseerioppilas vielä kotiutui Haminasta perjantaina, saatiin aika pajon tavallista enemmän vilskettä taloon:

Eilisestä alkaen on taas hiljentynyt. Ensin aamulla miniäkokelas oli lähtenyt työvuoroon ja iltapäivän aikana ensin lähti Haminan kuljetus ja sitten esikoisen kyyti Tampereelle. Tänään aamulla vaimo ja nuorimmainen lähtivät töihin ja kouluun.

Olen pitkästä aikaa yksin. Kontrasti viikonlopun perheen kanssa vietetyn ravintolaillallisen, sukulaisvierailujen. liigamatsin tungoksen ja tämän välillä on raju. Minulle jopa vähän liikaa. Olen äärimmäisen ekstrovertti ihminen. Parin viikon tauon jälkeen yksinolo ajaa minut miettimään, mihin voisin lähteä - ketä voisin tavata? Päivitän some-sovelluksia muutaman minuutin välein vain nähdäkseni että muut ovat töissä ja arjen askareissa.

Vapaan alussa olin pitkiä aikoja yksin ja jo aika sopeutunut siihen. Miksi se on tauon jälkeen ennemminkin ahdistava kuin helpottava ajatus? Tiedän, että Suomessakin on paljon ihmisiä, jotka haluamattaan ovat jatkuvasti yksin. Jotenkin tuntuu, että minä en selviäisi.

Ajattelen silti, että yrittäisin nauttia tästä. Yhdistää kiireettömyyden ja yksinäisyyden. Nojata taaksepäin ja ajatella. Keskittyä yksinäisyyteen kokonainen päivä. Pohtia syntyjä syviä. Josko löytyisi vaikka huomiseen kirjoitukseen joku loistoidea. Tai ehkä joku soittaa tänään ja keksii loistavaa tekemistä. Koskaan ei tiedä.

Kuuntelemisen taito

Minä olen kova puhumaan. Tuotan puhetta tilanteesta riippumatta ja aika sujuvasti. Varmaan se heijastuu näihin kirjoituksiinkin, että sanat ovat hallussa. Olen helposti aika hallitseva - otan tilan haltuun liiaksikin ja joskus innostuksissani jopa puhun hiljaisempien ihmisten päälle. Olen yrittänyt oppia pois tästä epäkohteliaasta tavasta, mutta se on vaikeaa. Toki edistyn hitaasti koko ajan.

Se mitä en erityisen hyvin osaa on kuunteleminen. Olen tavannut elämäni aikana paljon hyviä kuuntelijoita ja muutaman erinomaisenkin. He ovat kerrassaan loistavaa seuraa ja olen välillä heille heidän taidostaan selkeästi kateellinen. Aidosti kuuntelemalla on mahdollista oppia elämästä niin paljon enemmän kuin puhumalla. Puhumallahan tulee vain toistaneeksi omia ajatuksiaan, kun taas hyvät kuuntelijat omaksuvat koko ajan toisilta.

Hyvä kuuntelija osaa antaa toiselle tilaa, osaa silti sanoa väliin jonkun myötäilevän sanan tai lyhyen vastakommentin. Hän saa taitavankin puhujan ohjattua keskittymään juuri siihen mihin itse haluaa ja voi ohjata keskustelun kulkua tahtomallaan tavalla. Hyvä kuuntelija odottaa tyylikäästi omaa vuoroaan ja kiteyttää sitten keskustelun kulun täydentämällä siihen jotain, jonka on kuuntelemalla oppinut. Kerrassaan viehättäviä ihmisiä tällaiset.

Yhteiskunta kuitenkin pääsääntöisesti arvostaa enemmän puhujia kuin kuuntelijoita. Tämä korostuu erityisesti meillä Suomessa, kun luontaisia puhujia on vähemmän kuin luontaisia kuuntelijoita. Silti se ei ole oikein.  Kuuntelemisen taito pitäisi olla yleisessä arvostusasteikossa merkittävästi korkeammalla kuin se on nyt. Kaikkien ei tarvitse täyttää huonetta sinne tullessaan.

Tämä työelämän ulkopuolella vietetty aika on antanut minulle mahdollisuuden ymmärtää tämän kaiken ja siksi olen päättänyt oppia kuuntelemaan paremmin. Keskityn siihen tästä eteenpäin jokaisessa mahdollisessa kohtaamisessa. Annan tilaa toisille ja opin heiltä. Se ei tarkoita sitä, että en edelleen puhuisi - ja paljon. Riittää kun annan toisille enemmän mahdollisuuksia ja pidän huolta siitä, että olen itse välillä taka-alalla ja kehitän itseäni sisäistämällä enemmän siitä, mitä toisilla on sanottavaa.

Listan rivi 53

Eilen kirjoitin listasta. Asioista, jotka haluaisin tehdä, kun vielä voin. Mainitsin samalla, että listalla on yksi projektimainen, aikaa vievä ja vähän kalliskin rivi. Itse asiassa aika iso osa ylimääräisestä energiasta on mennyt tämän rivin kanssa, mutta todella antoisaa on ollut.

Tuo rivi on listan viimeinen ja se kuuluu 'Käy kaikissa Euroopan maissa'.

Euroopassa on ainakin jonkun tulkinnan mukaan 50 maata. Persepektiiviä tähän omaan projektin tapaiseeni tuo se, että 15-vuotiaana minulla oli käytynä niistä kaksi, 30-vuotiaana seitsemän ja 45-vuotiaanakin vasta 12. Tämän päivän lukema on 32. Ei siis puutu kuin 18. Niistä Islanti, Irlanti, Venäjä(!), Kypros, Malta, San Marino, Monaco, Sveitsi ja Lichtenstein ovat aika kevyesti hoidettavissa. Helpohkoja ovat lisäksi Andorra, Romania, Moldova, Ukraina ja Valko-Venäjä.

Sitten listalla on vielä Kosovo, joka jäi viime reissulta väliin ongelmallisten vakuutusasioiden takia sekä Azerbaizan, Armenia ja Georgia, jotka suoraan sanoen tuntuvat hankalilta. Voi jopa olla, että osa näistä jää käymättä. Sillä ei ole väliä, koska lista on olemassa vain minua varten ja voin ihan hyvin todeta, että nämä nyt eivät vain minun Eurooppaani kuuluneet.

Tämä lista ei minulle ole todellakaan mikään pelkkä matkakohdeluettelo vaan jokainen matka opettaa jotain maailmasta, itsestäni, matkaseurasta, ihmisistä, historista ja kulttuurista. Vaikka kuuluisia nähtävyyksiä onkin kiva katsoa, niin silti silloin tällöin on hyvä päästä mahdollisimman kauas perinteisistä turistikohteista ja kokea maailma sekä ihmiset aidosti ja arkisena. Siinä saa kummasti perspektiiviä omaan elämäänsä täällä länsimaisen hyvinvoinnin ja yltäkylläisen turvallisuuden keskellä.  Oppii arvostamaan arkipäivää.

Kaikkein hienointa on, kun ei suunnittele liikaa vaan menee vain paikkoihin. Internet-aikakaudella, asioita etukäteen suunnittelemalla tulee käyneeksi paikoissa, joista enemmistö pitää. Jos taas uskaltaa heittäytyä - selvittää, kävellä ja kysellä -  toimia ennakkoluulottomasti ja antaa kohteen sekä matkan viedä, voi kohdata jotain, jota ei osannut edes odottaa. Kannattaa kokeilla.

Kuvassa minun tämän hetken karttani.

Mitä sitä loppuelämällään tekisi?

En osaa vastata tuohon otsikon kysymykseen, mutta palaan vähän siihen, että tein puolitoista vuotta sitten listan. Listan asioista, jotka aion tehdä, niin kauan kuin olen elossa ja ja fysiikka ja pää jotenkin pelaavat. Ja siis en ole sairas tai mitään - ainakaan sen enempää kuin ne henkisen puolen häiriöt, jotka tästä kirjoittelusta pystyy tunnistamaan. Olen kuitenkin tunnistanut, että mitä tahansa voi tapahtua tänään tai huomenna. Siksi tein listan.

Viime kesänä listalla oli 53 riviä. Pari kotona vietettyä kuukautta ovat muokanneet listaa aika lailla. Rivit ovat vähentyneet. Olen poistanut aika montakin juttua, jotka tuntuivat tärkeiltä keväällä 2015. En esimerkiksi enää aio osallistua triathlon-kisaan tai opetella uimaan vapaauintia niinkuin silloin ajattelin. Uusia rivejä ei oikeastaan ole tullut vaan olen enemmän ajatellut keskittyä näihin jäljellä oleviin.

Eniten ajattelemisen aihetta itselleni ja toivottavasti teillekin antaa se, että minun listallani ei ole rivejä, jotka liittyisivät työntekoon, uraan, rahaan, asemaan tai mihinkään sen tapaiseen. Ja minä olen sentään aika työkeskeinen ihminen Enkä siis ole tietoisesti jättänyt niitä listalta pois. 18 kuukauden aikana vain mikään työperäinen ei ole tuntunut niin merkitykselliseltä, että olisi listalle päässyt. Suosittelen jokaista miettimään tätä. Mitä asoita haluan tehdä loppuelämän aikana? Ei tarvitse dokumentoida niin kuin minä olen tehnyt. Pelkkä pohtiminen riittää. Aika herättävä kokemus.

Listan rivi 53 on todella pitkä, kallis ja aikaavievä - voisi sanoa, että projekti. Minulle tärkeä monella tavalla. Laitan siitä lisää huomenna.

Num3r01ta

Alle kouluikäisenä pikkupoikana olin aika kummallinen tenava. Kun olin viiden ikävuoden paikkeilla, juuri koulun aloittanut isoveljeni oli löytänyt jostain kirjasta lauseen: 'ei oppi ojaan kaada'  eli lopusta alkuun 'adaak naajo ippo ei'. Hän hoki sitä päivittäin, kun se kuulosti niin hauskalta. Pikkuveljelle se kolahti niin kovaa, että opettelin siitä paikasta tietysti lukemaan, mutta myös puhumaan takaperin. Hauskuutin sukulaisia, kun käänsin minkä tahansa lauseen muutamassa sekunnissa lopusta alkuun. Toinen varma huomion saantikeino oli laskea yhteen kolme- tai neljänumeroisa lukuja päässä. Ihmettelin välillä, kun aikuisten piti paperilla tarkistaa, olinko laskenut oikein. Tietenkni olin, koska numerot olivat jo silloin mun juttu.

Enää en osaa puhua takaperin enkä usko, että se taito ketään enää 48-vuotiaan tekemänä hauskuuttaisi. Sama on vähän laskemisen kanssa. Ei päässälaskutaidoilla saa enää huomiota. Numeroita en silti ole jättänyt. Käytän niitä tietenkin arkisissa asioissa. Jos käyn yksin kaupassa, tiedän esim aina euron tarkkuudella etukäteen mitä ostokset kaupassa maksavat. Voi kätevästi tarkistaa, ettei kassahenkilö ole tehnyt virheitä. Jugoslavian turneellla laskin valuuttojen kurssiarvot bensan hintojen perusteella. Vaikka valuutta vaihtui joka päivä, niin olin silti koko ajan perillä hintatasosta, koska aivoni muuntavat koko ajan kaikkea vieraalla valuuttalla ilmoitettua hintadataa euroiksi. Halusin tai en.

Kaikkein nolointa on kuitenkin se, mitä teen pitkillä auto- tai lentomatkoilla. Olen ensinnäkin ihan riippuvainen matkan pituuteen ja sen kestoon liittyvästä datasta. Käytän navigaattoria tutuillakin reiteillä vain, että näkisin, kuinka pitkä matka on perille. Sitten teen tästä datasta analyyseja jatkuvasti. Lasken esim murtoluvuksi koko ajan jäljellä olevaa matkaa: 3/4, 2/3, 5/9, 1/2, 1/3, 1/4, 1/5, 1/6.... Tietenkin arvioin koko ajan millaista keskinopeutta navigaattori ennustaa loppumatkalle ja arvoin sen perusteella oudolla reitillä, millaisia teitä on vielä tulossa. Puolimatkan ylitettyäni tiedän koko ajan, miten monta kilometriä enemmän olen ajanut kuin mitä on jäljellä. Arvatkaa oliko tuskaa Norwegianilla toissa päivänä, kun siihen näyttötauluun ei ilmestynyt mitään lentodataa ja wifiä ei ollut. Jouduin oikeasti selaamaan sitä hiirenkorville kulunutta lentoyhtiön lehteä koko matkan. Vähän sain lohtua siitä, että olin sentään noteerannut tarkan lentoonlähtöajan ja kapteeni oli ilmoittanut, että lentoaika Helsinkiin on 2h 40min. Sain edes muuntaa tunnit minuuteiksi ja pyöritellä sitä dataa.

Tästä ylläolevasta en ole muuten kertonut kenellekään aiemmin. Tulee vaimollekin uutta informaatiota sekopäisyydestäni.

Minulla on siis sen älylaiteaddiktion lisäksi ainakin vakava numeroaddiktio. Tästä en aio kuitenkaan hankkiutua eroon. Se pitää aivot vireessä ja ukon hereillä. Kaiken lisäksi minulla on pitkillä yksinäisillä automatkoilla muutakin viihdettä kuin musiikki.

Koska ihminen voi lähteä Jugoslaviasta, mutta Jugoslavia ei helposti lähde ihmisestä, niin laitetaan tähän vielä edellinen kierros numeroina:
2300 kilometriä
7 maata
7 valuuttaa
7,5 vuorokautta eli 180 tuntia
6 hotellia
12 rajanylitystä
24 passintarkastusta
120 litraa dieseliä
vähän harmittaa, että ei ole dataa tietullien määrästä, mutta olkoon tän kerran, kun oli hyvä reissu.

Kuvituskuvaksi vielä lompakosta ja taskunpohjilta kerätyt setelit, jotka jäivät matkalta jäljelle. Sanomattakin on selvää, että tiedän kohtuullisen tarkasti jokaisen euroarvon, mutta säästän teidät siltä.

Blogikirjoitus blogin kirjoittamisesta

Olen jo pari viikkoa miettinyt, että pitäisi kirjoittaa otsikon aiheesta. Eilen täyskaimani, jonka blogia seuraan päivittäin, julkaisi kirjoituksen samasta aiheesta. Jotenkin tuntui sopivalta kirjoittaa juuri tänään.

Matkakin saatiin päätökseen eilen. Viimeiset säädöt koetiin vielä Splitin lentoasemalla, kun Norwegianin kone oli sinne laskeutuessaan törmännyt lintuun ja loma piteni sen vuoksi kolmella tunnilla. Ei se lentoasema niin viihtyisä ollut, että siellä välttämättä olisi halunnut olla, mutta aina parempi, että koneet korjataan maassa. Pääsen nyt kuitenkin taas kirjoittamaan tuttuakin tutummin kotisohvalta.

Kun aloin kirjoittamaan tätä, minulla ei ollut kovin tarkkaa suunnitelmaa teemasta. Koti-isyydestä ja siihen liittyvistä pohdinnoista oli tarkoitus kirjoittaa, mutta huomaan, että tämä on toiminut välillä myös matkablogina ja tarvittaessa missä tahansa tarkoituksessa. Punaista lankaa voi olla vaikea löytää siksi, että sitä ei ole. Eikä tule.

Päivittäinen virtuaaliavautuminen on ollut oikeasti yllättävänkin kivaa ja vähän kokuttavaakin. Muutamat addiktioon taipuvat lukijatkin ovat koukuttuneet siinä määrin, että en taida uskaltaa enää pitää välipäiviäkään. Yksin (tai viime viikolla Antin kanssa kaksin) aikaa viettäessä on mukavaa jakaa omia ajatuksia toisille. Minulla on niitä niin paljon ja osa niin täydellisen turhia, että saatte luvan jakaa osan tuskasta jatkossakin.

On tämä myös terapeuttista. Todella monella tavalla. Kirjoituksen työstäminen vaatii paljon ajatusten työstämistä. Joskus joutuu ihan oikeasti pohtimaan mitä haluaa, mitä uskaltaa ja mihin on valmis. Kun asiat kirjoittaa tekstimuotoon, niin halut muuttuvat helposti lupauksiksi. Olen lupaillut kaikkea täällä ihan julkisesti. Se asettaa aikamoisen paineen niiden pitämiselle. Muutama juttu on ihan varmasti toiminut. Olen esimerkiksi vähentänyt älylaitteiden käyttöä ja ottanut huomattavasti enemmän valokuvia. Työelämään liittyvät jutut näkee sitten kuukauden päästä.

Oma mauste kirjoitteluun tulee siitäkin, että tätä lukevat äiti, anoppi, siskot, lapset ja yllättävän moni muukin. Pitäisi varmaan varoa mitä lupaa ja paljastaa. No oikeasti en varo. Kirjoitan jatkossakin juuri siitä, miltä sillä hetkellä tuntuu.

Tänään en lupaa muuta kuin, että en tee mitään hyödyllistä enkä stressaavaa. Viimeiset kahdeksan päivää sisälsivät riittävästi jännitystä vähäksi aikaa.

Kuva ei tietenkään liity aiheeseen mitenkään. Se on Albaniasta. Antti osaa ajoituksen. Taustalla yksi tuhansista bunkkereista sekä taas yksi maantiellä kuolleen albaanin muistomerkki. Autoa esittää tässä se halpa Renault ja kuskia vastaavasti minä. Iso kiitos Antille kuvista ja loistavasta matkaseurasta!

Kotiin

Mieletön viikko takana. Kaikki on ollut oikeastaan vielä hienompaa kuin osasin odottaa. Joka päivä uudessa maassa ja uudessa kaupungissa. Jotenkin se on minun tapani matkailla.

Eilinen meni Splitin kaunista kaupunkia katsellessa. Tämä poikkesi oleellisesti kaikesta aiemmin nähdystä kahdella tavalla. Ensinnäkin Kroatiassa on todella vaurasta muuhun Balkaniin verrattuna ja sitten täällä on turisteja - paljon. Muissa paikoissa olimme tyyppillisesti lähes ainoita ulkomaalaisia. Ainoa kerta, kun törmäsimme turisteihin, oli Skopjessa, kun ravintolan viereiseen pöytään tuli ruotsalaispariskunta.

Sain lupaukseni pidettyä ja otin tällä matkalla varmaan 200 kuvaa - osin Antin patistamana. Onneksi Antti otti vielä enemmän niin saadaan niistä hyvä matkakertomus. Ei tiedä, vaikka tehtäisiin ihan virallinen raportti, josta joku toinen voi saada apua omien tekemisten suunnitteluun.

Kaikesta koetusta huolimatta on ihanaa palata kotiin. Herätä aamulla omasta sängystä vaimon vierestä ja nauttia kiireettömyydestä vielä muutama viikko. Mennä ulos aamulla ja tuntea syysilman kylmyys ja kirpeys. Kiva laittaa itse oma ruokansa, kävellä tutuissa maisemissa ja muistella tätä viikkoa.

Eilen illalla istuskeltiin hotellin parvekkeella ja katseltiin Splitin pimenevää iltaa. Jotenkin keskustelu kääntyi Ulan Batoriin, Siperian rataan ja junamatkailuun...

Kahden vuokra-auton loukussa

Eilen aamulla tutustuttiin Podgoricaan, joka aiemmin tunnettiin nimellä Titograd. Kyseessä on siis Montenegron pääkaupunki. Pakko sanoa, että en ollut kuullut kumpaakaan nimeä ennen elokuuta, kun aloin ensi kerran pohtimaan tällaisen reissun tekemistä. No nähtävääkään ei paljon ole, jos nyt ei erityisesti pidä DDR-tyyppisestä arkkitehtuurista.

Jännää muuten miten nämä kaikki Itä-Euroopan isot kaupungit noudattavat samanlaista yleiskaavaa. Uloimpana on teollisuusvyöhyke, jossa on nykyisin paljon myös kiiltäviä uudenaikaisia marketteja ja muita kauppapaikkoja. Keskustaa kohti mentäessä seuraavana on aina vyöhyke, jossa on näitä DDR-kerrostaloja. Mitä korkeampia ja rumempia - sen parempi. Kun ohittaa sen silmät ihan pikkuisen raollaan, niin lopulta päätyy vanhaan keskustaan, joka on aina hieno. Kysykää vaikka Antilta. Tämä kaava pätee aina.

Kaupungin ja Varsovan Liiton lopullisen hajoamisen ohella tutkailimme, löytyisikö jostain autovuokraamoa, joka voisi vuokrata meille edes jonkun kulkupelin, jolla saa mennä Albaniaan. Sinne oli jostain syystä molemmilla kova polte. No yksi kerrallaan totesimme, että vuokraamot olivat joko suljettuna sunnuntain vuoksi tai sitten niitä ei enää ollut siellä mihin google ne oli viimeksi paikantanut. Kun Neuvostoliitto ja Jugoslavia alkoi molemmilla tulla jo korvista eikä autoa löytynyt, päätimme ottaa Audin alle ja kaartaa lentokentälle. Luulisi sieltä löytyvän jotain.

Montenegrolaiselle vuokraamolle taitaa olla arkipäivää, että asiakas haluaa mennä Albaniaan. Asiakaspalvelua hoitanut rouvashenkilö vain lisäsi parikymppiä hintaan, kun kuuli matkakohteestamme. Laitoimme nimet paperiin ja saimme alle melkein uuden Renaultin. Tässä kohtaa voisin käyttää muutaman kappaleen siihen, mitä mieltä autosta olin, mutta todetaan vain, että se oli halpa.

Jos joku muu päättää jossain ihmeellisessä mielenhäiriössä kokeilla samanlaista reissua kuin me, niin varmaan olisi viisainta lentää juurikin Titogradiin ja vuokrata auto sieltä. Tuntuvat ymmärtävän reissaamista.

Renaultilla teimme sitten retken rannikkoa pitkin Bar-nimisen kaupungin kautta Albanian pohjoisosiin kuvaamaan muutaman bunkkerin, joita siellä Antin mukaan on 700 tuhatta. En tarkastanut. Albanian kierros sujui yllätyksittä ja helppo sanoa, että siellä on Mersuja enemmän kuin missään olen nähnyt. Paikallisten slogan on melko varmasti: jos ei ole varaa Mersuun - kannattaa kävellä.

Auto saatiin palautettua ja nyt olemme lähdössä kohti Splitiä, jossa on tarkoitus viettää viimeinen yö. Toivottavasti pääsen mereen uimaan, kun kerran pakkasin uimahousutkin.

Ensimmäinen kuva tällä kertaa Podgorican lentokentältä, jossa nämä meidän matkaseuralaiset tapasivat. Muut kuvat Albaniasta.

Seikkailu jatkuu - Sofia-Skopje-Podgorica

Jäi blogikirjoitus väliin eilen, kun aamulähtö oli niin aikaisin ja mies sen verran väsynyt. että piti käyttää sekin aika nukkumiseen.

Perjantaina lähdettiin Sofiasta Skopjeen - Makedonian pääkaupunkiin, jossa oltiin tosi aikaisin ja oli hyvää aikaa tutustua kohteeseen. Minulla ei ollut paikasta mitään odotuksia. Varmaan siksi se olikin ihan käsittämätön paikka. Koko pääkaukupungin keskusta on rakennettu uusiksi isolla rahalla. Sanoisin, että jopa suuruudenhullusti. Siellä on antiikin rakennuksilta näyttäviä museoita. valtava - varmaan 50 metriä korkea Aleksanteri Suuren ratsastajapatsas ja totta kai oma riemukaari. Historiallistakin nähtävää on, joten paikka on sekoitus vanhaa ja uutta. Ihan ehdoton ykköskaupunki tähän astisista. Kannattaa käydä.

Eilen sitten istuttiin autossa. Autovuokraamo laittoi jo alussa meidän suunnitelmat uusiksi, kun ei antanut lupaa auton viemiseen Albaniaan. Ilmeisesti siellä varastetaan kaikki saksalaiset premium-autot, jotka vain käsiin saadaan. Tämä oli ainakin vuokraamon käsitys. Koska halusimme silti nähdä Podgorican, niin päädyimme kiertamään sekä Albanian että Kosovon (sinnekään ei ole Audilla asiaa) Serbian kautta. Matkaa kertyi tuplamäärä ja kaiken lisäksi jouduimme ylittämään Dinaariset Alpit uudelleen.

Tällä kertaa karttoja oli tutkittu vähän tarkemmin ja matkaan lähdettiin jo ennen kahdeksaa, että oltaisiin valoisan aikana perillä. Ensimmäinen osa seikkailua koettiin ensimmäisessä rajanylityksessä, jossa kaksi suomalaista kroatialaisella auolla matkalla Makedoniasta Serbian kautta Montenegroon oli ilmeisesti tullimiehille liikaa. Meidät otettiin jonon sivuun. Passit ja auton paperit vietiin pois.

Ihminen ajattelee päivässä n 10 000 ajatusta. Tuon odottelun aikana niitä vilisi paljon ja epävarmuus kasvoi minuutti minuutilta. Lohdutimme toisiamme, että ainoa keino saada oikeita rikollisia kiinni, on tutkia vähän joidenkin syyttömienkin tekemisiä. Kun kuitenkin kaikki meidän jälkeen sivuun otetut albaanitkin päästettiin lopulta menemään, niin epävarmuus kasvoi vauhdilla. Antti jo vähän pelästyi, kun tullimies jossain vaiheessa hieroi käsiään sen näköisesti, että vetää kumihanskoja kohta käteen.  Lopulta noin tunnin odottelun jälkeen kielitaitoisin tullimies kuulusteli ystävällisesti tekemisistämme ja päästi lopulta matkaan.

Väliosuus etelä-Serbian läpi ylängölle sujui rattoisasti jutellen. Reitin toinen seikkailuosuus olikin sitten todella positiivinen. Novi Bazar nimisestä kaupungista Podgoricaan laskeutuva tie oli jotain ihan käsitämätöntä. Miten se tie on vietty sinne vuorten huipulle ja laaksoihin? Maisemat olivat ihan käsittämättömän jylhiä. Alpit eivät todellakaan ole mitään näihin vuoriin verrattuna. Kaiken kruunasi kaksisataa kilometirä pitkä - mutkitteleva alamäki, joka valutti autot pikkuhiljaa tänne rantavyöhykkeelle. Oman mausteensa matkaan toivat henkeään uhmaavat autoilijat, jotka ohittavat jonoja tolkuttomalla nopuedella ja olemattomalla näkyvyydellä. Tien varrella onkin siellä kuolleiden muistomerkkejä niin paljon, että pahaa tekee. Upea reitti, joka olisi jäänyt kokematta, jos olisimme saanet luvan ajaa Albanian läpi. Kaikilla asioilla on siis kaksi puolta.

Nyt vietetään kaksi yötä Montenegron pääkaupungissa, jonka valuutta käytännössä on Euro, vaikka Montenegro ei ole edes EU-maa. Käy se näköjään näinkin. Aamupäivästä lähdetään etsimään toista vuokra-autoa, koska Albaniaan on pakko päästä. Katsotaan, kuinka käy.

Nis-Sofia - pohdintaa matkaseuran merkityksestä

Kirjoitan tätä Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa. Matka Serbian eteläosista tänne oli hyvin rauhallinen ja kaikki on sujunut suunnitelman mukaan. Pakolliset nähtävyydet on kierrelty. Todella kaunis kaupunki tämäkin. Bulgaria yllättää samalla tavalla positiviivisesti kuin Serbia. Palvelu toimii kaikkialla ja Sofia on viihtyisä kaupunki. Tulee vähän Wien mieleen.

Antin kanssa oli illalla päivällisellä puhetta matkaseurasta ja siitä kenen kanssa tällaiseen reisuun voisi lähteä. Todettiin yhdestä suusta, että ei niitä isoa joukkoa kummallekaan kerry.

Mekään emme tunteneet toisiamme ennestään kovin hyvin. Ainoastaan jonkun verran yhteisiä työasioita oli ollut emmekä olleet työn ulkopuolella koskaan edes tavanneet. Mitä nyt minä olin muutaman kymmenen kertaa seissyt lätkä- ja futiskentän laidassa Antin veljen kanssa. Silti meillä oli molemmilla ollut vahva fiilis siitä, että viihdymme. Tuo tunne on osoittautunut oikeaksi. Antti on suorastaan loistava valinta minulle matkaseuraksi- joustava, rauhallinen, sosiaalinen, tarkka ja harkitsevainen. Minä olen itse impulsiivinen ja helposti huolimaton. Olen myös luullut että olen äärimmäisen joustava, mutta täällä kohtasin voittajani.

Tästä tuli siis hyvä tiimi. Niissä on aina erilaisia ihmisiä, jotka täydentävät toisiaaan. Ajohommat on tässä tiimissä jääneet pääasisassa minulle kun taas Antti on hoitanut kaupunkisuunnistusta. Puhumista ja kuuntelemista on tehty vuoron perään ja paljon. Laskujen maksaminen sujuu vuoron perään eikä kummankaan tarvitse pohtia, onko ne menneet tasan. Erikoista on myös se, että ollaan oltu kolme vuorokautta reissussa eikä yhtään kunnolla kuollutta hetkeä ole ollut.

Tällaisessa seurassa oppii paljon. Ennenkaikkea itsestään, mutta myös elämästä. Yllättävän vähän meillä on asiaa työstä. Puhe keskittyy enemmän oikeisiin keski-ikäiset miesten asioihin. Arvoihin, tulevaisuudensuunnitelmiin, perheisiin, ihmissuhteisiin ja omaan kehittymiseen. Loistavaa.

Tänään matka jatkuu kohti Makedonian Skopjea. Uusi maa - uusi valuutta. Siitä huomenna.

Pelkoa ja jännitystä - Sarajevo-Nis

Toinen päivä Balkanilla. Tarkoitus oli ajaa Sarajevosta Nisiin etelä-Serbiaan. Niinhän me sitten tehtiinkin, mutta ei kai ihan niin kuin oli alun perin suunniteltu.

Bosnia-Herzegovina ei kuulu EU:hun ja siksi netin roaming-käyttö on aika arvokasta. Teimme Antin kanssa jo Sarajevossa selväksi itsellemme, että pitää pystyä suunnistamaan ilman nettiä. Koska olemme molemmat tällaisia puoliksi nörttejä, niin selviytymistapamme liittyivät kuitenkin sähköisiin välineisiin. Toki kävimme sarajevolaisessa kirjakaupassa muka karttoja haeskelemassa. Varmaan kuitenkin enemmän siksi, että tuli käytyä kuin. että emme olisi varmoja tästä sähköisen kartan ylivertaisuudesta.

Matkaan lähdettiin kakki mahdolliset offline-kartat ladattuina ja vuokra-Audin miehistö hyvin syöneenä valmiina kaikkeen mitä talvinen Bosnia tuo tulleessaan. Aamulla nimittäin vuoret olivat lumen peitossa ja ilman lämpötila n +3. Sortsit saivat pysyä matkalaukussa. Yritin aamulla jopa etsiä Jossun suosittelemaa kultakalapaikkaa, mutta varmaan olivar sulkeneet sen kylmyyden vuoksi.

Matkanteko sujui mukavasti huonokuntoisille teillä talvista vuoristomaisemaa ihaillen. Offline-navigaattorit olivat kaikki liikuttavan yhtä mieltä reitistä ja iloinen it-alan maailmanparannus täytti auton ilmatilan. Välillä väisteltiin kukkoja ja koiria ja muita maatalouteen liittyviä puolipakollisia ilmiöitä. Lokakuinen iltapäivä oli täydellinen.

Sitten alkoi tapahtua. Seurasimme orjallisesti kahta navigaattoria - siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - ensin loppui asfaltti. Se vähän huolestututti meidän molempien taustalla olevaa pikkuriikkistä kaupunki-ihmistä. Sitten tie kaventui yhden Audin levyiseksi. Lopulta emme nähneet ketään muuta,
vaan sulauduimme maisemaan. Kapea söraränni jatkui. Wannabe-ralliautoilija ajoi kartanlukijan mielestä liian kovaa. Tunnelit toistuivat ja toistuivat. Ne olivat kohtuuttoman piktiä, kapeita, huonokuntoisia ja pimeitä. Jossain vaiheessa sanoin ääneen, että juuri näissä maantierosvot piileskelevät. Jotenkin jännitti, pelotti ja silti tunsin suunnatonta uhmaa. Minä selätän ja voitan navigaattorit. Antti istui vieressä näennäisen rentona ja tuijotti sähköistä karttaa. Ei ole enää pitkään - hän rauhoitteli hermostunutta kuskia. Välillä halusin pysähtyä näkemään itse. Kartta näytti pelkkää vuoristoa, mutta idässä näkyi orastavaa tien alkua. Kun tie lopulta leveni kahden auton leyviseksi ja pinta koventui asfaltiksi, löimme spontaanisti kättä ja totesimme, että navigaattorin seuraaminen oli oikea ratkaisu. Molemmat tosin taisivat olla sisimmässään eri mieltä.

Nähdyt sodan kauheudet yhdistettynä 20 kilometrin synkkään ja yksinäiseen vuoristovaellukseen olivat omiaan herättämään pelkoa ja jännitystä meissa molemmissa. 20 kilmometrin aikana emme nähneet yhtään elävää ihmistä tai eläintä. Aurinko ei paistanut solien pohjalle Kännykkäverkkoa ei ollut ja tie oli todella kapea, röykkyinen ja huono. Silti jatkoimme.

Tiedän, että monet teistä ovat kohdanneet isompia pelkoja, mutta meille molemmille tämä oli iso juttu. Se mistä kerromme lapsenlapsille ja mistä muistamme tämän matkan. Pitkät, kapeat ja ahdistavat tunnelit, joiden loppua toivoimme enemmän kuin mitään muuta. Jossain määrin ennakkoon hankalalta tuntuva Serbia tuntuu juuri nyt taivaalta.

Sota ja rauha Split-Mostar-Sarajevo

Sodan jäljet näkyvät edelleen. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, että ihan täällä Euroopan ytimessä on käyty niin veristä sotaa vielä 20 vuotta sitten. Kraanattien särkemiä ja sirpaleiden puhkomia taloja on edelleen kaikkialla. Kovasti täällä selvästi tehdään töitä, että kaikki kauheuksien jäljet saataisiin hävitettyä mahdollisimman pian. Erityisesti Mostarin vanhan keskustan jälleenrakentaminen on vaikuttavaa työtä. 500 vuotta vanha silta ja sen ympäristö on saatu rekonstruoitua niin kuin niitä ei olisi koskaan hävitettykään.

Silmiinpistävää tässä hetkessä on se, miten entiset viholliset asuvat nyt sulassa sovussa eikä ainakaan ulkoapäin näytä vihanpidolta. Kristityt ja muslimit sulautuvat kirkkoineen ja moskeijoineen katukuvaan kuin mitään ristiriitoja ei olisi ollutkaan. Voisiko tästä ottaa oppia meillä Suomessakin? Vaikka ollaan erilaisia niin ollaan silti yhdessä. Annetaan jokaiselle mahdollisuus.

Erityisiä mielenliikutuksia tässä sodan läheisyydessä aiheuttaa se, että omat pojat ovar juuri nyt siinä sodankäynti-iässä. Eihän tämä voisi koskaa tapahtua meillä Suomessa? Ihan nyt juuri se ei tunnu arkipäivän ongelmalta eikä edes kovin mahdolliselta. Silti en voi olla ajattelematta niitä nuoria miehiä ja naisia ja heidän vanhempiaan, jotka ovat täällä joutuneet kaiken kokemaan.

Dinaariset alpit olivat todella kaunis näkymä - kauniimpi kuin oikeat alpit. Krotaian rannikon sinivihreänä kimmeltävää merta kauniimpaa väriä ei taida olla.  Silti päällimmäisenä minulla on mielessä tänään sota, jälleenrakennus ja siitä kumpuava yhteys kansojen välillä. Toivotaan, että se kestää.

Matkailu avartaa

On lottovoitto syntyä suomeen. Ainakin se kuuluisa neljä ja lisänumero.

Viihdyn kyllä ihan hyvin kotimaisemissa ja Suomessa muutenkin. Iän lisääntyessä olen entistä enemmän alkanut arvostaa muualla nähtyä ja toisenlaisia kulttuureja. Kirjoitin eilen roadtripeistä ja niiden ihanuudesta. Harrastan niiden lisäksi myös ihan perinteisiä kaupunkilomia ja aina joskus voin olla viikon jossain rantakohteessakin - ainakin, jos ympärsitössä on jotain nähtävää.

Koti-isyys yhdistettynä onnistuneisiin osakekauppoihin antaa mahdollisuuden matkustella ja hankkia kokemuksia. Nähdä, miten muualla asioihin suhtaudutaan. Tutustua paikalliseen elämiseen ja kulttuuriin avoimin mielin. Opin joka paikassa jotain uutta myös itsestäni. Lontoossa Harrodsia kierrellessäni huomasin olevani oikeasti aika köyhä, kun katselin luksus-tuotteiden hintoja. Ostettiin ainoastaan joulukoristeita - lokakuussa - en olisi ihan herkästi itsestäni enkä vaimostani uskonut. Oli myös helppo tunnistaa, miksi Lontoo saa monet lumoihinsa. On varmasti yksi niistä todella harvoista paikoista, jonne voisin matkustaa uudelleen.

Ymmärrän olevani todella onnellisessa asemassa, kun tähän on mahdollisuus ja nautin täysin rinnoin. Saan hypätä koneeseen ja lähteä kohti elämyksiä. Aivan mieletön mahdollisuus, jota jään kaipaamaan, kun töihin paluu koittaa.

On niin kuuma ja ahdas tämä lentokoneen penkki, että jätän aika lyhyeksi ja liian kevyeksi tämän pohdinnan. Kiitokset Norwegianille Wi-Fi:stä. Huominen päivitys (toivottavasti) Sarajevosta mahdollisesti kevyen matkablogin muodossa.

Roadtrip Balkanille

Parina kesänä on tehty omien poikien kanssa roadtripit länsi- ja itä-Eurooppaan. Konsepti on selkeä. Varataan lauttaylitykset matkan molempiin päihin ja ajellaan sitten kaupunki kerrallaan, mihin milloinkin huvittaa mennä. Seuraavan päivän matkakohde valitaan edellisiltana.

Viehättävä tapa matkailla kaiken kaikkiaan. Ei koskaan tiedä, mitä seuraavana päivänä näkee eikä ole liian tarkasti tiedossa, missä viettää aikaansa ylihuomenna. Ollaan nähty paljon, yllätytty ja ihastuttu. Välillä on ollut tylsää ja autossa saa istua. Sopu on silti aina säilynyt.

Päätin saman tien, kun tämä koti-isyys alkoi, että joku roadtrip pitää ehdottomasti tehdä. Pyörittelin mielessäni eri vaihtoehtoja ja yritin vähän värvätä itselleni matkaseuraakin. Lopulta päädyin Balkanin alueeseen ja siihen, että lennän kohteeseen ja vuokraan auton paikan päältä. Tuntui liian työläältä ajaa Saksasta tai via Baltikaa yksin. Välilaskullinen lentokaan ei oikein tule kyseeseen, koska roadtripin luonteeseen kuuluu etääntyä lähtöpisteestä mahdollisimman nopeasti eikä olisi kivaa olla reissussa ilman matkatavaroita.

Koska olin yksin lähdössä ja navigointi yms on yksin hankalampaa niin päädyin tekemään normaalista poiketen vähän tarkemman matkasuunitelman. Ensin lennot Splitiin, sieltä reittiä Sarajevo-Nis-Sofia-Skopje-Tirana-Podgorica-Split ympäri entisen Jugoslavian. Tuntui siltä, että etukäteisuunnittelu vähentää yksin matkustamisen hankaluutta. Jos kiire yllättää, niin jonkun stopin voi jättää väliin ja ajaa pidemmän siivun. Siinä mielessä pitäisi olla helppo reitti, että pisimmät päivämatkat ovat luokkaa 400 km ja mukaan mahtuu muutamakin alle 200 km:n etappi.

Viime viikolla tapahtui jotain yllättävää. Lontoossa ollesani huomasin facesta, että Vienamon Antti kaipaili tekemistä, kun on vähän samassa tilanteessa kuin minä - työpaikkojen välissä. Laitoin täkyn Antille ja hän nielaisi niin koukun kuin kohonkin ja nyt minulla on matkaseuraa. Tästä tulee legendaarinen IT-maailman kehittämisreissu yhdistettynä lomailuun. Olen ihan varma, että me kaksi keksimme yhdessä jotain, josta on hienoa kirjoittaa tännekin.

Huomenna lähdetään!

Matkan vuoksi blogipäivityksissä saattaa olla viiveitä tai jopa taukoja. Hyvää kannattaa silti odottaa.

Pics or it didn't happen

Ihmiset käyttävät tällä hetkellä yli kahta miljardia älypuhelinta. Ajatellaan, että jokainen käyttäjä ottaa päivässä keskimäärin 20 kuvaa. Kaikki eivät tietenkään ota yhtään, mutta muutamat ahkerat ottavat 50 tai sata. Tuosta saadaan kertolaskulla, että ihmiskunta ottaa päivässä 40 miljardia ja vuositasolla sellaiset 1,3 biljoonaa kuvaa. Se on aika paljon, jos vertaa siihen, että 300 vuotta sitten eläneet kuvataitelijat ovat jättäneet jälkipolville arvioini mukaan joitakin tuhansia kuvia vuositasolla. Kaiken lisäksi iso osa noista biljoonasta kuvasta menee aika nopeasti jakoon erilaisten some-applikaatioiden avulla. Katselukertoja tulee huima määrä.

Minäkin olen tällaiseksi keski-ikäiseksi mieheksi ihan hyvin kentässä. Seuraan digitalisaation ja ennen kaikkea asiakaskokemuksen trendejä ja kehittymistä ja olen aika some-aktiiivinen. Miksi minä sitten en ole kuten muu ihmiskunta? En yksinkertaisesti opi ottamaan niitä kuvia. Minussa on joku vika. Jos olen jossain ulkomaanmatkalla, niin saan ehkä 2-3 kuvaa päivän aikan otettua. Puoliksi pakolla. Muuten otan ehkä kuvan viikossa. Tämä blogitekstikin syntyy aina todella helposti verrattuna siihen, että keksisin millaisen kuvituskuvan laitan. Minulla on IG-tilikin, mutta en julkaise sinne juuri mitään, kun ei ole mitä laittaisi. Ihailen muiden ottamia visuaalisesti kauniita tai muuten merkityksellisiä otoksia ja ajattelen, että kyllä minäkin jonain päivänä.

Haluaisin osata kuvata. Haluaisin nähdä kuvaamisen arvoiset hetket ja kohteet ja olla valmiina. Olisi kivaa jakaa muillekin kauniita maisemia ja tilannekuvia. Täytynee kiinnittää asiaan huomioita. Opetella, miten puhelin on mahdollisimman nopeasti kuvausvalmiina ja pakottaa itsensä kuvaamaan. Taidan ottaa tavoitteeksi, että otan tämän jäljellä olevan koti-isyyden aikana ainakin 500 kuvaa. Josko se siitä.

Kuvannollista - heh - on se, että olin eilen katsomassa sitä pojan Endurance-kisaa. Arvatkaa, montako kuvaa kännykässäni on sieltä? No pyöreä nolla. Jokaisesta ajetusta kierroksesta löytyy kierrosaika, mutta ei kuvia. Onneksi miniäkokelas oli mukana.

Autourheilukärpänen ja mitä sitten tapahtui?

Olen pikkupojasta alkaen ollut kiinnostunut tekniikasta ja moottoreista. Siitä varmaan oli aika helppo hypätä moottoriurheilun ja ennen kaikkea autokilpailujen maailmaan. Ensin vain seurasin lajia. Tilasin Vauhdin Maailmaa, kävin ralleja katsomassa, seurasin ja fanitin F1-kisoja TV:n ääressä. Vatanen, Salonen, Toivonen, Mikkola, Rosberg - siinä nuoren miehen mielenkiinnon kohteita.

Ajamaan piti sitten päästä itsekin. Suoritin rallitutkinnon, mutta varallisuus ei koskaan antanut myöten aloittaa tuota lajeista jalointa. Päädyin ostamaan lankomiehen kanssa jokamiesluokan auton puoliksi. Sehän on halpa tapa harrastaa autourheilua. Kaikenlaisia ennakkokäsityksiä ihmisellä onkin. Kaikki rahat siihen meni. Ruotsalaiset aikanaan keksivät tavan tehdä edullinen autourheiluluokka, mutta suomalaiset tekevät senkin niin tosissaan ja tavoitehakuisesti, että kustannukset  karkasivat käsistä. Leikkimielisestä luokasta rakentui oikea kilpasarja, jossa voittaja-autoon on varaa vain hyvin harvoilla.

Jotain oikeasti kivaa siinä silti oli. Ajoin nimittän 14 vuotta, vaikka en ollut kuin korkeintaan keskinkertainen kuski ja menestyskin siksi vain satunnaista. Varsinkin lasten syntymän jälkeen jarruvalo paloi liian herkästi. Silti laji vei mukanaan. Tuhanisa tunteja tallissa autojen rakentelua. Kymmeniä tuhansia kilometrejä kisamatkoilla. Se oli harrastus ja intohimo. Lapsetkin olivat mukana kaikessa. Keskimmäinen taisi seurata ensimmäisen kisansa kuulosuojaimet päässä kahden viikon ikäisenä kuuluisalla Ahveniston stadionilla.

Miten tuollaisen harrastuksen päätyy lopettamaan? Ainakin ahnehdin liikaa. Sorruin tekemään siitä liian totista. Hauskuus hävisi, kun autoja alettiin rakentaa otsa rypyssä. Ikääkin tuli lisää ja lasten harrastukset veivät sekä aikaa että rahaa. Lopetin kymmenen vuotta sitten kerrasta. Myin kaikki autot ja osat pois.

Sitten tapahtui jotain, mitä en olisi osannut odottaa. Intohimo koko lajiin ja rakkaaseen harrastukseen sammui kertapuhalluksella. En ole sen jälkeen käynyt yhtä ainoaa kertaa edes katsomassa mitään kisaa. En jaksa katsoa F1-kisaa TV:stä kuin kymmenen minuuuttia enkä tiedä miten suomalaiset pärjäävät rallissa. Muut asiat veivät ajan ja mielenkiinnon. Taisin jotenkin tehdä kaiken itse yrittämällä liikaa ja uskottelemalla itselleni, että harrastuksella voisi jotenkin päteä. En ymmärtänyt, että se hauskuus tuli siitä, että ei tarvinnutkaan olla hyvä eikä varsinkaan hampaat irvessä.

Miksi sitten tänään kirjoitan tästä? Koska palaan tänään kisapaikalle. Syyllinen on vanhin poikani, joka ajaa Pesämäen moottoriradalla elämänsä toisen endurance-kisan. Katstoaan onko pojasta polvi parantunut. Onnistuuko poika pitämään harrastuksen harrastuksena? Ainakin tiimissä on potentiaalia muuhunkin kuin kilvanajoon. Siinä ajavat nimittäin pojan avovaimon eno ja avovaimon isän serkku. Hyvä tapa pojalla tutustua sukulaisiin.

Katsotaan mitä seuraa?  Etenenkö jossain vaiheessa huoltomieheksi? Tänään on annettu roolia lähinnä unohtuneiden varusteiden ja avovaimon toimittamisessa paikalle. Kohta lähdetään.

Maailma jatkaa radallaan

Entisen työnantajan YT-neuvottelut ja siihen liittyvät toimet saatiin päätökseen keskiviikkona. Menettely ja prosessi toimitettiin juuri niin kuin pitää. Noudatettiin voimassa olevia lakeja ja ohjeita. En ajatellut kritisoida tai kiittää mitään tähän liittyvää vaan tarkastella ihmisiä, joita se koskettaa.

Tällä kerralla minulla on erikoinen tilanne. Olen vielä tietyllä tavalla yhteisön jäsen, mutta koska irtisanouduin jo ennen neuvotteluvaiheen alkamista, en ole osallistunut valmisteluun tai toimenpiteisiin millään tavalla. Silti olen vielä lähellä ihmisiä. Olen puhunut eri ihmisten kanssa paljon ja seurannut ihmisten tuntoja somessa ja muutenkin. Tällä kertaa ihan ulkopuolisena tarkkailijana ilman, että olisin työnantajan edustaja niin kuin aiemin. Minulle on helppo puhua - ei liiketoimintaperusteista tai taloudesta - vaan omista tunteista.

Jos ylintä johtoa ei huomioida, YT-neuvottelut jakavat ihmiset kolmeen rooliin:

1. Ne, jotka joutuvat lähtemään
2. Ne, jotka joutuvat tekemään päätöksiä ykkösryhmästä ja hoitamaan irtisanomiskeskustelut
3. Ne, jokta saavat jäädä

Kolmosryhmä on se joka, päääsee kaikkein vähimmällä. Keskiviikkoon asti joutui jännittämään omaa kohtaloaan. Sitten työpaikka on kohtuullisen varma pari seuraavaa vuotta. Työt ehkä vähän lisääntyvät ja väki ympärillä vähenee tilapäisesti. Aika pian koko juttu unohtuu ja elämä jatkuu

Kakkosryhmälle neuvottelut ja niitä seuraavat irtisanomiset ovar todella raakaa aikaa. Ihmiskohtaloista päättäminen ja päätösten toteuttaminen on lähes poikkeuksetta ahdistavaa ja osalle jopa luonteenvastaista. Kakkosryhmälle prosessista toipuminen vie vähän enemmän aikaa, mutta yllättävän nopeasti heilläkin tuttu arkirytmi palaa - puhutaan päivistä  tai korkeintaan viikoista. Silloin tällöin mieli kuitenkin palaa niihin tehtyihin päätöksiin ja niitä joutuu tarkastelemaan uudelleen ja uudelleen.

Pahinta tämä kaikki on tietenkin irtisanotuille, jotka juuri nyt kokevat olonsa loukastuiksi, epävarmaksi, ja väärin kohdelluiksi. Monella heistäkin mieli jo hakee uutta tulevaisuuden uskoa ja osa pikku hiljaa ymmärtää, että tämä on mahdollisuus. Yksinäisyys kuitenkin painaa ja vanhan yhteisön tuki on nimellistä ja virallista. Nopeasti he ovat oman onnensa nojassa. Suurimalle osalle onneksi uusi paikka meidän alalla löytyy aika nopeasti ja asia jää taka-alalle, mutta ei varmasti unohdu koskaan.

Olen itse ollut tuossa prosesissa monta kertaa mukana. Nyt, kun katson asiaa ulkopuolelta niin ihmettelen, sitä miksi nämä ryhmät eriytyvät niin nopeasti ja miksi raja-aidat rakennetaan niin korkeaksi.

Liiketoiminnan jatkuvuuden kannalta se on varmasti paras ratkaisu, mutta entä niiden ihmisten. Voisiko näitä vaikeita hetkiä ja ikäviä ajatuksia kokea enemmän yhdessä? Syyllisiä ja syyttömiä ei ole. Ei myöskään pahoja eikä hyviä. On vain ihmisiä, jotka ovat koneiston osia. Koneisto asettaa heidät eri rooleihin ja sen mukaan toimitaan

.

Anonyymit älylaitekäyttäjät

Tätä on oikeasti vaikeaa myöntää - edes itselleen. Minulle on kehittynyt älylaiteriippuvuus.

Olen jotenkin ajatellut, että se on joku teinien juttu. Niiden pitää roikkua somessa ja olla koko ajan läsnä. Minä taas käytän paljon puhelinta siksi, että hektinen työ vaatii sitä. Pitää olla tavoitettavissa. Pitää tietää mitä tapahtuu, missä ja miksi.

Joku minua viisaampi voisi ajatella, että läppärin, tabletin ja puhelimen käyttöaika on romahtanut kotona ollessa, kun ei tule maileja eikä ole kalenteria. Ei todellakaan ole. Olen todella taitavasti onnistunut korvaamaan työperäisen käytön blogeilla,  somella, uutisfiideillä ja pelaamisella. Onko joku tykännyt päivityksistäni? Miten monta latausta blogissani tänään?

Puhelimen pitäisi olla kädessä tai ainakin saatavilla koko ajan. Muuten on sellainen olo, että jotain menee ohi. En edes ikinä tiedä, mitä se olisi, josta jään paitsi. On vain sellainen tunne. Jos tarkastelen tilannetta ulkopuolelta, niin vaikuttaa siltä, että älylaitteet orjuuttavat minua.

Havahduin tähän, kun viisas vaimoni antoi palautetta aiheesta. Kirjoitin aiemmin, että aiheellinen palaute, joka tuntuu pikkuisen pahalta, on yleensä paras tapa kehittyä ja oppia jotain. Tämä on juuri se tilanne. Jotain pitää tehdä.

Vaikka on jossain määrin kummalista aloittaa älylaiteriippuvuudesta toipuminen kirjoittamalla blogitekstiä sellaisella, niin teen sen silti. Jos vaikka joku muukin havahtuisi. Varmaan tästä parantumiseen on jotain ryhmiäkin, mutta ajattelin ensin selviytyä omin voimin. Olen mielessäni miettinyt, että pitää pystyä olemaan ilman älylaitteita niin, että syötteitä ei tarvitse tarkastaa kuin parin tunnin välein. Riittää, kun blogia tarkastelee kerran päivässä. On pakko pystyä lähtemään ulos ilman puhelinta. Minun tilanteessani läppäriäkään ei pitäisi tarvita koko ajan. Asetan siis itselleni rajoja vähän samaan tapaan kuin joskus lapsille määrittelin ruutuaikaa. Seuraan mielenkiinnolla mitä tapahtuu.

Maalainen kaupungissa

Olen asunut suurimman osan aikuisiästäni maalla. Kotikeittiön ikkunasta avautuu maisema hevoshakaan ja viljapellolle. Osoitekin on Kylvötie. Sitä on muuten hankala sanoa yöllä humalassa taksinkuljettajalle niin, että kerralla tulisi selväksi. 

Silti tai ehkä juuri siksi haluan viettää lomat ja vapaaviikonloput metropoleissa. Nautin muutaman päivän siitä, kun ihmisiä, elämää ja meteliä on ympärillä. Tykkään käydä katsomassa tärkeimmät maamerkit,mutta myös sitä, kun on ruuhkaa ja ihmisillä on kiire mutta minulla ei. 

Lontoo valikoitui matkakohteeksi, koska en ole täällä aiemmin käynyt. Matkustan kohtuullisen paljon, mutta en yleensä kahta kertaa samaan paikkaan. Maailmassa on niin paljon hienoja paikkoja ja olen ajatellut käydä mahdollisimman monessa. Bukcet-listillä on ollut yhtenä rivinä käydä kaikissa Euroopan maissa. Laitan siitä eri päivityksen jonain päivänä. Koti-isyyden aikana olen tätä ennen ehtinyt olla Tartossa muutaman päivän ja vielä on kaksi mahtavaa matkaa edessäpäin ennen marraskuussa odottavaa työelämään paluuta.

Lontoossa on ollut nyt kaksi päivää ihan unelmakelit. Vähän vajaa 20 astetta lämmintä ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Oma mielikuva englantilaisesta säästä ei ole toteutunut. Hyvä sää tekee hienosta kaupungista vielä astetta kiinnostavamman. Vaimo sanoi hyvin, että lomalla suurkaupungin saasteinenkin ilma tuoksuu viehättävältä.

Maaseudun ja suurkaupunngin erojen pohtiminen on nyt hyödyllistä siksikin, että olen ajatellut muuttaa kaupunkiin, kun nuorimmainen saadaan pois kotoa. Siihen on aikaa vajaa 4 vuotta näillä näkymin. Ajattelin pysyä Suomessa. Silloin kaupunkiasumiseen on vain yksi vaihtoehto - no ehkä kaksi - Helsinki on luonnollinen vaihtoehto, mutta ihan vähän olen antanut siimaa myös Tampereelle.

Ymmärrän, että lomailu suurkaupunigssa on eri asia kuin asuminen. Ei tarvitse välittää ruuhkista, pysäköintiongelmista eikä elämisen kalleudesta. Siitä huolimatta lämpenen päivä päivältä ja matka matkalta enemmän sille, että asuisin paikassa, jossa on enemmän elämää. Olen mielessäni määritellyt sijainnin niin, että ulko-ovelta pitäisi näkyä raitiovaunupysäkki. Tampereen mahdollisuudet saada uusi veronmaksaja näyttävät vielä ainakin aika huonoilta.

Puukotatko, jos saat paikan

Vielä kerran sympatiat kaikille eilen YT:n uhreiksi joutuneille. Ajattelin kuitenkin jatkaa blogia tänään siitä mihin sunnuntaina jäin.

It-ihmisenä tiedän, että kaikki, minkä laitan nettiin, pysyy siellä ikuisesti. Vaikka poistaisin tämän blogin nyt, kaikki siihen kirjoittamani on mahdollista löytää jostain muualta.

Otan siis tietoisen riskin, kun laitan omia ajatuksiani ja tunteitani tänne näin avoimesti. Luotan ihmisiin. Siksi minun on aika helppoa tehdä näin. Haluan ajatella, että jos laittaa itsensä alttiiksi, muidenkin on helpompi tehdä niin. TIedän myös, että avoimiin ihmisiin on hitusen helpompi luottaa.

Olen nyt kirjoittanut tätä blogia kohta kaksi viikkoa ja saan yllättävänkin paljon palautetta teksteistäni. Kaikki minuun korviini asti tulleet kommentit ovat olleet positiivisia. Se, mikä on merkillepantavaa on, että palaute tulee kahdesta asiasta: avoimuudesta ja rehellisyydestä itseäni kohtaan. 

Avoimuus ja rehellisyys on vaikeaa. Olisi usein helpompaa uskotella tai kuvitella, että on erilainen kuin on. Uskon kuitenkin, että minun on huomattavati helpompaa kehittyä ihmisenä, kun olen itselleni mahdollisimman rehellinen, Hyvät puolet ja vahvuudet on tietenkin helppo hyväksyä - heikkoudet ja kehittymisalueet teettävät työtä. 

Huomaan, että olen alkanut enemmän edellyttää itselleni tärkeiltä ihmisiltä samaa. Se ei tarkoita sitä, että kaikki pitää kertoa - se tarkoittaa enemminkin sitä, että laittaa itsensä alttiiksi ja luottaa toisiin. 

Kehittyminen tällä alueella vaatii panostamista. Ensinnäkin pitää kuunnella toisia ja ottaa myös kritiikki vastaan. Kritiikkiin pitää aina suhtautua niin, että se on mahdollisuus kehittyä. Itse olen huomannut, että sellainen hyvässä tarkoituksessa annettu palaute, joka sattuu kaikkein eniten, yleensä myös antaa parhaat eväät itsensä kehittämiselle. Toisekseen on pakko käyttää jonkun verran aikaa sen analysointiin, miten toisia ihmisiä on kohdellut ja kohdannut ja mitä se on aiheuttanut. Se edellyttää, että on päivittäin myös jaksettava seurata kanssaihmisten reaktioita ja joskus väsymiseen asti kysyttävä palautetta muilta. Tiedän, että teen sitä usein rasittavuuteen asti. Pahoittelen - tarkoitus on hyvä. 

Puukottamiseen liittyvä sarkastinen otsikko kertoo pelostani. Käyttääkö joku joskus kaikkea tätä minua vastaan? Toivon, että niin ei käy, mutta vaikka käyttäisikin, niin haluan silti ajatella, että siitä seuraa vähemmän pahaa kuin avoimuudesta saa hyötyä. 

Kirjoitan tätä tiistain tekstiä maanantaina matkalla Lontooseen. Kuvituskuvakin on siksi sieltä.

Synkkä päivä

Entisellä työnantajallani käynnistyvät tänään YT-neuvotteluita seuraavat irtisanomiset. Koska monet tätäkin lukevat ystäväni joutuvat olemaan sekä irtisanojana että irtisanottavana, en kirjoita tänään omista ajatuksistani muuta kuin: Voimia kaikille. Elämä jatkuu.

Ei taida tulla urheiluhullua

Minun liikkumiseni on aina ollut tosi syklistä. Välillä menee puoli vuotta niin, että liikun yli 10 tuntia viikossa ja sitten lysähdän sohvan pohjalle toiseksi kuudeksi kuukaudeksi. Ruuhkavuosien aikana, kun työ ja lasten harrastukset veivät kaiken ajan, oma liikkuminen oli olematonta. Sen jälkeen olen mielestäni petrannut paljon.

Vuosien mittaan olen harrastanut kaikenlaista. Pelasin pitkään mailapelejä - jääkiekkoa ja sählyä (jotkut sanoo salibandyä - mun kohdalla se ei ole sitä). Tykkäsin niistä, koska ne ovat niin sosiaalisia. Pukukopissa ja vaihtopenkillä oli aina osa harrastuksen suolasta. Jouduin lopettamaan ne, koska nivelrikko olkapäässä aiheutti joka kerran jälkeen aivan sietämättömän säryn.

Sen jälkeen olen tehnyt näitä yksilölajeja. Hyvä puoli niissä on, että eivät ole aikatauluun sidottuja. Pääsee lenkille, kun itsellä on aikaa ja viitseliäisyyttä.  Olen hiihtänyt, pyöräillyt, juossut ja kävellyt. Muutaman kerran olen yrittänyt alkaa uimaan, mutta siitä ei tule mitään. Viihdyn vedessä liian huonosti.

Tuo uinnin aloittamisen haaveilu liittyi siihen, että luulin pitkään, että haluaisin harrastaa triathlonia. Tuttavapiirissä on nimittäin todella paljon ihmisiä, jotka ovat siihen täysin hurahtaneita ja ajattelin jossain vaiheessa, että siinä on jotain tavoittelemisen arvoista ja itsensä kannattaa ylittää. Tämän kesän ja syksyn aikana olen tajunnut, että ei ole mun juttu. Olin kesällä Joroisilla kannustamassa kahta kaveria kisassa ja minusta se itsensä ylittäminen näytti enemmän kärsimykseltä. Tykkään itsestäni ihan liikaa, että lähtisin tuollaiseen. Tänään tietääkseni pari kaveria vetää täyttä matkaa Espanjassa. Pidän peukkuja ja vähän kunnioitankin, mutta itse en tuohon lähde.

Miksi tänään kirjoitan juuri tästä aiheesta? Olen havahtunut siihen, että meillä miehillä - ainakin keski-ikäisillä - liikuntaharrastukset menee liian totisiksi. Itsekin hankin viime kesänä maantiepyörän. Nyt en enää tiedä miksi. Vanhallakin tuli hiki ja hengästyin.  Olen seurannut erilaisilla mobiilisovelluksilla lenkkien pituuksia ja keskivauhteja. Hankinnut sykemittarin ja asettanut kilometritavoitteita. Mietin niistäkin, että miksi? Ei minusta tule kilpaurheilijaa. Liikun, että pysyisin terveenä ja virkeänä. Onneksi en ostanut niitä hassunnäköisiä pyöräilykamppeita, vaikka lähellä oli.

Ihailen ikäisissäni naisissa sitä, että he ovat lähes poikkeuksetta tajunneet tämän. Voivat lähteä lenkille ilman että sillä on mitään muuta tavoitetta kuin kuntoilla. Heillä ei ole yleensä mitään käsitystä siitä, miten monta kilometriä he ovat kesän aikana juosseet, kävelleet tai pyöräilleet. Jos he pelaavat joukkuepelejä, niin kukaan ei tiedä lopputulosta. Kerrassaan upeaa mielestäni ja olen tajunnut, että tässä on jotain tavoittelemisen arvoista.

Kävelen nykyisin päivittäin tunnin tai kaksi. Siitä tulee hyvä olo. Minulla on edelleen aktiivisuusranneke, mutta en enää tuijota sen mobiilisovellusta, joka kertoo viikko- tai kuukausitason tavoitteen edistymisestä. En enää tiedä, miten monta kilometriä kävelin viime kuussa. Tiedän vain että paljon tai tarpeeksi. En tarvitse kävelemiseen mitään muuta kuin aikaa ja hyvät kengät. Tennarit sopii mainiosti.