Syksy

Minä olen kevätihminen. Keväällä päivä pitenee, luonto herää ja aurinko saa ihmiset hyvälle tuulelle. Lähestyvä kesä, lämpö ja lomakausi luovat positiivisen odotuksen, joka kantaa ja nostaa masennuksen yläpuolelle.

Pidän myös kesästä ja talvesta. On ihanaa, kun on joko kunnolla lämmin tai oikeasti kylmä.

Sitten on tämä syksy. Sori vaan syysihmiset, mutta kuka tästä voi tykätä? Päivä lyhenee, lehdet lakastuvat, arki palaa, kaikkalla on harmaata ja pimeää. Synkkämieliset työläiset kiihdyttävät tahtia entisestään eivätkä päiväkoteihin ja kouluihin lapsia kuljettavat kiireihmiset ehdi enää edes katsoa ulos auton sivuikkunasta. Ruska menee hukkaan.

Syksyltä on hyvä mennä piiloon ja korvata koko vuodenaika työnteolla tai jollain muulla luterilaisen moraalin hyväksi katsomalla tavalla. Pieni kuolema - sitä se on.

Minun tilanteessani olisi helppo sortua kliseisiin vertauskuviin luopumisesta ja uudistumisesta vuodenaikoihin verraten. Jätän sen väliin ja katson asiaa toisesta kulmasta.

Ensimmäistä kertaa ikinä syksy tuntuu vähän siedettävältä. Siihen on monta syytä. Poikkeuksellisen vähäinen sademäärä pitää harmautta vähän etäämmällä ja lisääntynyt vapaa-aika pakottaa katsomaan luonnon kauneutta. Kiireettömyys ja hiljaisuus nivoutuvat kuluvaan vuodenaikaan tehden siitä ihan vähän taianomaisen. Hätkähdän vähän, kun huomaan ottavani kännykällä kuvia värikkäistä puista.

Onko se siis sittenkin mahdollista? Voinko oppia pitämään syksystä - tai ainakin sietämään sitä paremmin?  Haluan ajatella nyt niin, että tulevina vuosina osaan mielessäni yhdistää tämän erikoisen elämänvaiheen mukanaan tuomaan energian tähän ankeaan vuodenaikaan ja saada sitä voimaa ja iloa arjen kiireeseen.