Koti-isyys muuttaa suhdetta lapsiin ja muutos on varmaan kaikkien kannalta positiivinen. Minä olen paikalla, kun nuorimmainen lähtee kouluun ja olen paikalla kun hän palaa. Juodaan yhdessä päiväkahvit ja vaihdetaan päivän kuulumiset - puhutaan kouluasiat, keskustellaan salaliittoteorioista ja joskus vieläkin syvällisempiä asioita.
Keskimmäisen kanssa ehdin olemaan, aina kun hän armeijalomalle pääsee. Ehdin kuuntelemaan, mitä viikon leirillä on tapahtunut ja miten hänen kunnianhimoiset tavoitteensa ovat toteutuneet. Pääsen tarvittaessa viemään ja hakemaan hänet kasarmilta ja jo viiden minuutin ajon aikana tulee juteltua enemmän kuin töissäoloaikana koko päivänä. Virka-apuviikolla juotiin sotilaskodissa kahvit ja vietiin eväitä seuraavan viikon leirille.
Vanhimmalle pojallekin liikenee aikaa ja apua. Pari viikkoa sitten lähdin viiden minuutin varoitusajalla Lempäälään korjamaan Saabin jarruja ja valoja. Ehdittiin kuin ehdittiinkin saada auto leimalle 5 min ennen katsastusaseman sulkeutumista. Muutenkin yhteisille autoharrastuksille on helppo järjestää aikaa. Sovittiinkin jo, että mennään ensi viikolla koeajamaan uutta Afa Romeo Giuliaa.
Suurin muutos on siltikin se, että olen läsnä. Minulla on aikaa - mikään ei häiritse eikä keskeytä. Minulla on loputtomasti energiaa olla kiinnostunut lasten asioista. Oikeastaan pitää melkein jarrutella - ettei pojille tule fiilistä, että tunkeilen. Tajuan nyt, miten vähän lasten kanssa tulee oikeasti oltua kun työarki on pahimmillaan. Tämän läheisyyden ja yhteyden lasten kanssa haluan säilyttää kun palaan syksyllä työelämään. Miten se tehdään, on vielä vähän mietinnässä, mutta tavoite ainakin on selvä.
Olen myöskin edelleen ihan varma siitä, että kuussa on käyty ja että WTC-iskut ovat puhtaasti Al Gaidan tekosia.
Ajattelin siirtää Bucket List-päivitykset tänne blogin puolelle. Huomenna on siitä kerrottavaa.
No comments:
Post a Comment