Uraihmisten opas onneen

Jotenkin tuntuu siltä, että uskallan kirjoittaa tästä, koska olen ainakin jollakin mittapuulla menestynyt urallani - enkä kuitenkaan liian hyvin. Omat odotukseni olen ainakin ylittänyt moninkertaisesti. Kun valmistuin kauppaopistosta 90-luvun alussa, ajattelin tekeväni ohjelmointihommia elättääkseni itseni. En haaveillut esimiesasemasta tai johtotehtävistä. Koodaaminen oli oikeasti kivaa. Kerran havahduin siihen, että ajelin kotiin perjantaina illalla. Kesäloma oli juuri alkanut ja minua harmitti todella, että minulla ei ollut kotona tietokonetta vaan pääsisin takaisin ohjelmoinnin ihmeelliseen maailmaan vasta kolmen viikon päästä. Pesunkestävä nörtti.

Salakavalasti hiipien kunnianhimo voitti laiskuuden ja mukavuudenhalun. Minä olin paikalla enkä huomannut mitään. Se vain tapahtui - halusin tai en. Siirryin kohtuullisen nopeassa tahdissa projektipäälliköksi, hankejohtajaksi, tiiminvetäjäksi ja liiketoimintajohtajaksi. Lopullinen piste i:n päälle hyvää cv:tä ajatellen oli tämä viimeisin vajaan kahden vuoden pesti myyntijohtajana. Kiitos luottamuksesta niille, joilta sitä on riittänyt.

Tässä kohtaa suosittelen kaikki uraihmisiä sulkemaan selaimen ja tyhjentämään välimuistin. Aion nimittäin rikkoa koodin ja kirjoittaa jostain, mistä ei puhuta.

En kadu mitään, mitä olen tehnyt. Silti ajattelin mahdollisimman objektiivisesti tarkastella urakehitystä - ennen kaikkea sen varjopuolia.

Perinteisesti urakehitystä arvioidaan suhteessa organisaatiorakenteisiin. Ne ovat lähes aina ylöspäin jyrkästi ohenevia suppiloita, joissa paikkoja on vähemmän kuin niitä haluavia ihmisiä. Vähätkin paikat jakaantuvat kohtuullisen epäoikeudenmukaisesti, koska henkilövalinnat tehdään usein hyvin subjektiivisin perustein. Tiedän sen, koska olen niin usein ollut niitä tekemässä.

Tästä seuraa väistämättä pettymyksiä. Sananlaskun mukaan se, mikä ei tapa, vahvistaa. Voin kertoa, että se ei ole totta. Ihmiset käsittelevät pettymyksiä eri tavoin, mutta harvoin niistä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Itseluottamus alenee, kateus ja katkeruus lisääntyy. Ihmiset vain ovat sellaisia.

Pettymyksistä pääsee aina yli. Toiset nopeammin toiset hitaammin. Entä ne, jotka eivät pety vaan pääsevät tavoitteeseensa ja saavat sen paikan, jota ovat halunneet? Minulla on tästä paljon kokemusta ja olen käyttänyt viime viikkoina paljon ajatteluaikaa sen pohtimiseen ja tehnyt aika karujakin havaintoja.

Ollaan siis tilanteessa, jossa kunnianhimo on tietämättään sysännyt muut tarpeet sivuun ja saanut, mitä on halunnut. Toinen sananlasku sanoo, että tieto lisää tuskaa. Se pitää paikkansa. Sitä osasin odottaakin. Yksinäisyyttä en. Lähes jokainen asiantuntijasta esimieheksi siirtynyt on huomannut, että nopeasti jää ikään kuin ulkopuoliseksi porukasta. Entiset kollegat varovat sanojaan ja siirtyvät nopeasti ja sujuvasti alaisen rooliin.

Onnellisuus ei lisäänny. Onni on jossain muualla kuin urassa tai sen mukanaan tuomassa asemassa. Lisääntynyt palkkatulo vähentää onnettomuutta, mutta ei varsinaisesti lisää onnea.

Vapaa-aika vähenee. Tiedän pari kollegaa, jotka ovat onnistuneet pitämään työajat järkevän mittaisena. Minulta se ei koskaan ole onnistunut. Yöunet lyhenevät ja muuuttuvat katkonaisiksi.

Kunnianhimo asettuu, mutta vain hetkeksi. Muutaman kuukauden tai vuoden kuluttua sillä on taas asiaa ja sitten mennään.

Silti, jostain itsellenikin käsittämättömästä syystä tekisin luultavasti kaiken lähes samalla tavalla, jos saisin valita uudelleen. Pelkään pahoin, että marraskuussa jatkan levänneenä siitä, mihin elokuussa lopetin.