Pieni tauko

Pidän kirjoittamisesta pienen tauon tarkoituksenani kerätä tuoreita ajatuksia ja ideoita uusiin kirjoituksiin. Tauko voi olla muutama päivä tai sitten viikkoja. Riippuu vähän omista tuntemuksista. Tauon aikan saa lähettää ideoita uusista ja kiinnostavista aiheista. Kuten olette ehkä huomanneet, niin kirjoitan tarvittaessa tilauksestakin.

Epäsosiaalisuuspäivä

Se on tainnut tulla kohtalaisen selväksi blogia pidempään lukeneille, että olen vuosien saatossa muuttunut ujosta oikeastaan supersosiaaliseksi. Eilenkin kävin työnantajan asiakastilaisuudessa lavalla heittäytymässä. Pidin mielestäni it-alan normista aika lailla poikkeavan esityksen. Sain aika paljon palautetta, jonka tulkitsen positiiviseksi. Tarkoitukseni oli, että esitykseni olisi jotain ihan muuta kuin mitä ihmiset otsikon takaa odottavat. Tehokeinot eivät silti olleet itsetarkoitus. Poikkeavan esityksen avulla uskon saavuttavani sen, että ihmiset muistavat esitykseni loppuun kiteytetyn viestin. Aika moni sitä käytävillä toistelikin  - joku meni siis oikein.

Syksy ja kiihtyvä talouskasvu aiheuttavat paljon vipinää IT-toimittajalla. Viime viikot ovat menneet ihmisiä kohdatessa. Olen tehnyt tuttavuutta todella monen suomalaisen kanssa puolentoista kuukauden aikana. Olen ollut jatkuvasti esillä ja äänessä. Tehnyt sitä mitä parhaiten osaan. Vaikuttanut ihmisten ajatuksiin ja tekoihin omalla viestinnälläni.

Jossain syvällä sisälläni on silti edelleen se ujo ja hiljainen pikkupoika, joka silloin tällöin tarvitsee oman aikansa. Tänään on hänen päivänsä. Annan itselleni luvan olla hiljaa. En tapaa muita ihmisiä kuin perheenjäseniäni - korkeintaan vastaan joihinkin puheluihin ja osallistun muutamaan palaveriin Skypellä. Venytin eilen päivää illasta, että sain mahdollisimman paljon rutiinitehtäviä hoidettua.

Tänään on siis epäsosiaalisuuspäivä. Uppoudun omiin ajatuksiini. Suunnittelen tulevaa. Kääriydyn päiväunille peiton sisään. Muistelen maanantaisen pikaisen Lapin matkan ruskamaisemia. Odotan talvea. Pohdin ensi vuoden strategia-asioita. Unelmoin talvilomasta. Valmistaudun ensi viikon Islannin matkaan. Aikaa itselle ja tilaa olla ujo ja epäsosiaalinen. Ihanaa.

Pätevä ja mukava

Opin aikanaan yhdeltä poikkeuksellisen viisaalta ihmiseltä äärimmäisen yksinkertaisen tavan jaotella työelämässä kohdattuja ihmisiä. Toiset käyttävät perusteellisiakin persoonallisuusanalyysityökaluja kuten Disciä tai Myers&Briggsiä. Ne ovat tietenkin paljon perusteellisempia ja pyrkivät olemaan myös mahdollisimman objektiivisiä. Tämä malli on melko puhtaasti subjektiivinen. Käytän sitä silti todella paljon, koska minulle elämä on äärimmäisen subjektiivinen kokemus. Vaikea sitä on elämäänsä elää, jos sitä koko ajan objektiivisesti yrittää katsoa.

Malli on yksinkertainen nelikenttä, jossa omassa hahmotuksessani pystyakselilla arvoidaan sitä, onko kohtaamani ihminen mukava. Vaaka-akselille puolestaan ajatellaan, onko se samainen henkilö pätevä. Molemmat ovat aika lailla häilyviä. Mukavuus juurikin sen äärimmäisen subjektiivisuuden takia ja pätevyys taas siksi, että se riippuu tilanteesta. Joku ihminen on pätevä jossain hommassa ja toisessa sitten ei. Minä esimerkiksi ajattelen olevani pätevä monessakin it-alaan liittyvässä hommassa, mutta kuvanveistäjäksi minusta ei yksinkertaisesti ole. Ihmisiä ei siis voida kategorisoida mihinkään nelikentän laatikkoon yleisesti. Silti tämä on kohtuullisen käyttökelpoinen malli ihan arkielämän tilanteissa. Varmaan kannattaa tänään viihdyttää vähän itseään sijoittamalla sitä työpaikan lähipiiriä tälle asteikolle. Olisit sen tehnyt, vaikka en olisi erikseen suositellut - myönnä pois.

Nelikenttään syntyy luonnostaan kaksi ihmistyyppiä, joihin on helppo suhtautua: pätevät ja samaan aikaan mukavat ovat niitä, joiden kanssa haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa ja heidän kanssaan on helppo menestyä. Toinenkin ääripää on helppo. Epäpätevät ja epämukavat ihmiset kiertää mielellään kaukaa. Onneksi joku luonnonvalinta useimmiten hoitaa nämä tyypit pois päiväjärjestyksestä tai työpaikoilta muutenkin. Kun kukaan ei halua näiden kanssa töitä tehdä, niin ehkä he sitten hakeutuvat jonnekin muualle. Mene ja tiedä. Voi olla, että näitä piileskelee paljonkin joillain työpaikoilla. Itse vältän näitä viimeiseen asti.

Ne kaksi muuta tyyppiä ovat hankalampia. Helposti nimittäin tulee ajauduttua viettämään aikaa sen epäpätevän, mutta mukavan kanssa. Sekin tietysti on hyvä vaihtoehto, jos haluaa enimmäkseen viihtyä ja kerätä kavereita eikä tulosten saavuttaminen ole sen oman työuran kaikkein merkityksellisin asia. Vähemmän mukavat ja äärimmäisen pätevät ihmiset voisivat edistää niitä oikeita asioita, mutta ymmärettävistä syistä tähän nelikentän laatikkoon päätyneet ihmiset ovat niitä, joita luonnostaan vähän välttelee. Nämä kaksi tyyppiä ovat niitä, joita joutuu vähän systemaattisemmin miettimään, että viettäisi vähemmän aikaa sen ensin mainitun kustannuksella niiden toisten kanssa.

Tässä mallissa on paljon käyttökelpoisia elemnettejä ihan kaikille. Mielenkiintoinen ajatusleikki tästä tulee siinä vaiheessa, jos uskaltautuu ajattelemaan, että jokainen kohtaamasi henkilö luokittelee sinut samalla tavalla kuin yllä juuri opetettiin. On helppoa arvioida toisia. Kokeilepa tänään miettiä jokaisessa kohtaamisessa, miten se vastapuoli sinut sijoittaa. Antaa sellaista empaattista näppituntumaa arkielämän kohtaamisiin. Itse ainakin haluaisin lähes poikkeuksetta sen vastapuolen analyysissä sijoittua sinne yläoikealle. Luultavasti sinäkin ajattelet samoin?

Tulikoe

Olen pitkin kesää ja alkusyksyä paasannut täällä omasta kehittymisestäni ja antanut muillekin ohjeita siitä, miten stressiä, painetiloja ja ajankäyttöä pitäisi hallita. Olen korostanut säännöllisen unen ja liikunnan merkitystä. Olen mainostanut, että herään viideltä ja teen pitkän kävelylenkin ennen kuin kimmahdan saunapuhtaana autoon ja kiiruhdan hymyssä suin kohti päivän mielenkiintoisia askareita.

Reilun kuukauden kesäloman jälkeen kaikki sujui kuin elokuvissa. Päivärytmi säilyi eheänä. Mies oli energinen ja työtehtävät sujuivat hymy huulilla. Aikaa jäi itselle ja perheelle välillä jopa runsaasti. Tuntui siltä, että olen löytänyt oman tapani.

Vaaran merkit alkoivat sitten viime viikolla, kun ensin aamulenkit alkoivat jäädä väliin ja sitten pikkuhiljaa yöunet alkoivat merkittävästi huonontua. Olen aina reagoinut stressiin ja kiireeseen nukkumalla huonosti. Yksittäisestä yöstä vielä selviää, mutta nyt on mennyt kiemurrellessa jo liian monta. Päivät ovat venyneet tolkuttoman pitkiksi. Ajankäyttö on siksi kaukana optimaalisesta. Ahdistus on välillä niin kouriintuntuvaa, että verenpaineen tuntee korvalehdissä ja sormenpäissä. Valitettavasti tämä kaikki on entuudestaan niin tuttua. Olen taas sotkenut asiani.

Tämä taitaa olla minun tulikokeeni. Omien oppieni noudattaminen on vähintä, mitä voin itselleni luvata ja antaa. Aloitin viime yönä. Heräsin klo 2 valtavaan paineen tunteeseen. Muistin onneksi, mitä olin Satulle kirjoittanut. Paine on enimmäkseen itse aiheutettua. Tuon asian oivallettuani tajusin taas, että odotan itseltäni liikaa. Koska voin itse päättää mitä ajattelen, käänsin samalla mielessäni pyörineistä ikävistä ajatuksistani hopeareunuksen esiin. Kaikki uhat ovat itse asiassa mahdollisuuksia samaan aikaan. Kymmenen minuutin tiiviin ajattelun jälkeen tilanne kääntyi, olo helpottui ja sain aika nopeasti nukuttua uudelleen.

Aamulla herättyäni aloin raivata kalenteriani. Saan onnekseni aika lailla itse päättää, mihin käytän aikani. Siispä teen sen. Nyt minulla on aamupäivä kotitoimistolta käsin ja torstaina etäpäivä. Helpottaa. Illaksi kaivan ajan lenkkeilylle vaikka väkisin.

Tajusin tänään, että pakka hajoaa käsittämättömän nopeasti. Jos ei itse pidään itsestään huolta, niin kukaan muukaan ei sitä tee. Onnistunko noudattamaan itse itselleni laatimiani ohjeita? Löydänkö balanssin työnteon, perhe-elämän ja oman hyvinvoinnin kesken? Herätys tuli jotenkin kovaa ja korkealta. Onneksi tuli.

Aihetta ylpeillä

Tyylilajille uskollisena pakko aloittaa taas sananlaskulla. ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä”. Aivan uskomatonta typeryyttä tämäkin suomalaisten nöyryyttämiseksi kirjoitettu riimi. Kyllä ihmisten pitää saada olla ylpeitä. Oikeastaan se on jokaisen velvollisuuskin oikeanlaisissa tilanteissa. Itselläkin tämä keski-ikäistyminen aiheuttaa sellaista, että on tärkeää pystyä olemaan ylpeä jostakin. Tarvitsen sellaisen olon,  että olen tehnyt jotain oikein.

Kaikkein helpointa minun on olla ylpeä tuosta jälkikasvustani. Kiistatta heillä on minun geenejäni 50% ja kaiken lisäksi ollaan asuttu jokaisen kanssa se vajaa parikymmentä vuotta samassa taloudessa. Minulla on siis kohtuullisen iso osuus siihen, että niistä on tullut tuollaisia. Tuollaisella tarkoitan hienoja miehiä, jotka ottavat muut huomioon, pyrkivät elämässä eteenpäin ja käyttäytyvät fiksusti. Joka kerran, kun ajattelen noita, niin vähän ryhti suoristuu ja pituuttakin tulee lisää muutama sentti.

Aidosti ylpeä olen myös siitä, että olemme vaimon kanssa pystyneet tarjoamaan sellaisen ydinperheen turvallisen arjen noille kolmelle. Aina kaikki ei ole sujunut helposti. Vaikeuksista on kuitenkin selvitty ja perhe on pysynyt yhdessä ja aika yhtenäisenäkin.

Lapset ja perhe ovat aika helppoja tapauksia ylpeilynaiheita ajatellen. Mitäs muuta sitä ihminen voisi elämässä saavuttaa? Tarkoitan sellaisia asioita, joita on saavuttanut vaikka urheilu-uralla tai työelämässä. Itselläni tuo urheilupuoli rajoittuu vajaaseen sataan jokamiesluokan kilpailuun. Niistä ei jäänyt paljonkaan jälkipolville kerrottavaa. Hitsaamaan sentään opin ja oikomaan peltiä. Luulisin kuitenkin, että vastavalmistunut autopeltiseppä hoitaa nuo hommat minua taitavammin. Ei siis varsinaista ylpeiltävää urheilun saralla.

Työelämässä sentään jotain olen saanut aikaan. Urantapaisen ja varmaan jotain kehittymistä ainakin. Kun mietin eilen sitä, mistä voisin työelämässä olla erityisen ylpeä, niin se ei sittenkään ole se oma ura. Eniten ylpeä olen oikeasti siitä, miten olen voinut auttaa muita eteenpäin. Ei se varmaan sitten oikeasti ole edes kummallista, mutta oli silti hitusen yllättävää oivaltaa tuo.

Edellisessä työpaikassa toimin mentorina useammallekin itseäni kokemattomammalle. Tekemäni mentorointi on tietääkseni auttanut näitä ihmisiä ennen kaikkea kehittymään, mutta varmasti monen kohdalla myös uralla eteenpäin. Aito ylpeydenaihe siis.

Vieläkin hienommalta tuntuu, että olen antanut isojakin mahdollisuuksia sellaisille ihmisille, jotka eivät ehkä siihen mahdollisuuteen ole olleet ihan kokonaan valmiita. Olen uskonut, että he kehittyvät ja oppivat sen mahdollisuuden myötä, kunhan joku riittävästi heidän kykyihinsä uskoo. Melkein jokaisen kohdalla se on toiminut.

Muistan yhdenkin entisen työkaverin, joka oli älykäs, osaava ja sosiaalisesti äärimmäisen taitava. Kaikki tarvittava esimiestehtäviin oli kasassa, mutta oma itseluottamus ei ollut sillä tasolla, että olisi uskaltanut niihin hommin hakeutua. Tarjosin hänelle jossain kohdassa mahdollisuutta ja kerroin, että minä uskon hänen menestyvän. Luulen, että se oli ratkaisevaa. Tästä ihmisestä tuli erittäin nopeasti sen työpaikan yksi pidetyimmistä, osaavimmista ja arvostetuimmista esimiehistä. Luulakseni siksi, että uskoin hänen kykyihinsä. Aidot ylpeydenaiheet voivat syntyä hyvin pienistä teoista.

Elämän isot risteykset

Kaikkeen sitä ihminen ajattelukapasiteettiaan tuhlaa. Niinkuin vaikka elämän risteysasemien pohdiskelemiseen. Käytin viikonlopun aikana aika monta hetkeä tähän ja tulin siihen lopputulokseen, että ihmiselämää ja sen kulkua ohjaa käsittämättömän paljon kolme valintaa. Siis kolme - se on vähän. Kaikki kolme ovat sellaisia, jotka saa onneksi valita uudestaankin. Jos siis menee ekalla kerralla pieleen. Silti ne aiemmatkin valinnat ainakin jollain tapaa seuraavat koko elämän.

Ensimmäinen ja luultavasti kaikkei merkityksellisin on puoliso. Tällä nyt tarkoitan sitä henkilöä, jonka kanssa perustetaan perhe. Hankitaan joko lapset tai koira ja kissa. Toisin sanoen se henkilö, jonka kanssa aikoo loppuelämänsä viettää. Ainakin se on alkuperäinen tarkoitus monesti, mutta yllättävän monen kohdalla asiat muuttuvat niin, että tämän valinnan joutuu tai pääsee tekemään toisenkin kerran. Sitten on aina niitäkin jotka päätyvät vaihtamaan useamminkin. Päädyin rankkaamaan tämän valinnan ykkökseksi, koska se kumminkin määrittää, millaisia ne tenavat ovat ja muutenkin aika pitkälle koko arkielämän sisällön. Sanoisin, että tähän valintaan kannattaa kiinnittää huomiota. Itse olen saman vaimon kanssa viettänyt kohta 31 yhteistä vuotta. Näyttää siltä, että tein hyvän valinnan 18-vuotiaana, vaikka en sitä silloin ehkä ymmärtänyt.

Kakkoseksi päätyi omissa ajatuksissani ammatin ja työpaikan valinta. Tässä valinnassa sallitaan enemmän virheitä. Työpaikasta pääsee aika helposti eroon. Joskus jopa ilman omaa tahtoa. Uusi ja entistä ehompi löytyy useimmille aika helposti. Varsinkin, jos ei ole turhan ronkeli. Ammatin vaihtaminenkin on nykyään aika tavanomaista ja sitä yhteiskuntakin tukee monin tavoin. Ei siis kannata murehtia, vaikka ensimmäisellä kerralla olisi mennyt pieleen. Iso juttu tämäkin valinta silti on. Olen aiemmin kertonut, että minusta tuli ATK-ihminen ihan vahingossa, kun olisi pitänyt tulla autoinsinööri. Luulisin, että aika moni asia elämässä olisi eri tavalla, jos nyt olisin Uudessakaupungissa Mersun osia piirtämässä tai vaihtoehtoisesti katsastuskonttorilla suomalaisautojen pohjia koputtelemassa. Ainakin työkaverit olisivat kokonaan toisia ja luultavasti elämä olisi muutenkin mennyt aika toisenlaisia raiteita.

Kolmanneksi isoksi päätökseksi päädyin laittamaan asuinpaikan valinnan. Tällä tarkoitan nyt sitä paikkaa, mistä hankitaan se perheasunto ja laitetaan lapset kouluun. Asuinpaikan vaihtaminen menee sen jälkeen kahta kertaluokkaa kinkkisemmäksi, kun lapset ovat hankkineet oman elämän ja kaveripiirin. Tietenkin se on aina mahdollista, mutta lasten etu ja sen ajatteleminen aiheuttaa kumminkin aika paljon puntarointia. Me ollaan nyt asuttu 23 vuotta nykyisellä paikkakunnalla ja se monella tavalla määrittää sitä elämää myös. Ei niin paljon kuin puoliso tai ammatti, mutta aika tavalla kuitenkin. Täällä maalla elämänrytmi on kovin erilainen kuin jossain isommalla paikkakunnalla.

Rautasen Karin neljästä A:sta tähän päätyi kolme: akka, ammatti ja asunto. Auto oli se Karin vitsillä laittaman listan neljäs. Niitä on helppo vaihtaa. Just tein sen tällä viikolla eikä ollut iso juttu.

Uusi suunta

Tänään kirjoitan sellaisesta vuosia kestäneestä tapahtumaketjusta, josta eilen keskustelin yhden kaverini kanssa. Minulla on ollut käsittääkseni aika isokin osa siinä, mitä kyseisen henkilön elämässä on tapahtunut. Se tuntuu itse asiassa aika hämmentävältä. Asiat, joita tässä matkalla on yhdessä tehty, ovat olleet meille kummallekin aika rankkoja, mutta lopputulema on luullakseni sellainen, että olemme molemmat tyytyväisiä. Minä ainakin olen.

Olemme siis olleet tämän ihmisen kanssa samassa työpaikassa pariinkin otteeseen. Yhden kerran - suoraan sanoen yksi minun  työurani vaikeimmista - jouduimme molemmat tilanteeseen, jossa yhteistyö oli pakko lopettaa eikä sitä ihan sovussa tehty. Ei nyt riidelty tai sellaista, mutta tunsin välien viilenneen muutamalla asteella, kun jouduin päätökseni tekemään ja kertomaan.

Vuotta myöhemmin tämä kaveri sanoi, että tuo oli parasta, mitä hänelle tuossa tilanteessa olisi voinut tapahtua. Hän oli saanut mahdollisuuden pysähtyä ja aloittaa kaiken uudestaan. Hän oli saanut mahdollisuuden pohtia sitä, mikä hänelle oli tärkeää. Hän oli ennenkaikkea löytänyt ympäristön, jossa oli motivoitunut ja innostunut. Itselleni oli tärkeää, että vaikea ja vähän epäreilultakin tuntunut päätökseni oli lopulta ollut täysin oikea. Juuri tuon takia sen vaikean päätökseni aikanaan tein. Oikea henkilö oli silloin väärässä paikassa.

Tarina jatkuu. Sattuma johdattaa joskus asioita ja olemme uudestaan samassa tilanteessa. Joudun tuottamaan toisen ison pettymyksen - samalle ihmiselle. Tällä kertaa lopputulema ei ollut ihan niin raaka, kuin ensimmäisellä kerralla, mutta se aiheutti meille molemmille ison tunnekuohun eikä yhteistyön jatkaminen tuntunut helpolta varmasti kummastakaan. Välit säilyivät silti. Perusluottamus taitaa olla puolin ja toisin kunnossa.

Aika nopeasti tuon toisen pettymyksen jälkeen onnistuimme sopimaan mahdollisuudesta, joka taitaa olla meille molemmille loistava. Taas kerran:pettymys, pysähtyminen, peruuttaminen - olosuhteet ja motivaatio kuntoon  - asiat loksahtavat kohdalleen. Lopputulemana tämä henkilö itse pyysi, että kirjoittaisin tästä yhteisestä matkasta. Tuntuu aika vahvasti siltä, että onnistuimme.

Itselleni tärkeimmät opit ovat, että joskus vieruskaveri näkee paremmin, että olet ajautunut sivuraiteelle. Välillä tarvitaan ikäviä päätöksiä, että asiat loksahtavat kohdalleen. Muutos on ainoa mahdollisuus. Se pitää osata käyttää hyväksi.

Ihanaa, kun on niin kiire

Kirjoitin joskus viime syksynä kiireestä ja sen anatomiasta yhden tekstin otsikolla 'kiire on kirosana'. Ajattelin, että aiheelle on taas tilaa, kun eilen luin Facesta ystäväni Karin ajatuksia aiheesta. Se antoi itsellenikin kokonaan uuden näkökulman tähän nykyihmisen olemukseen.

Karin kirjoitus sai aikaan paljon liikehdintää alitajunnassa yön aikana ja aamulla herättyäni ajatuksetkin heräsivät. Ihan ensimmäiseksi pohdin tätä omaa ja ympärillä olevien tekemistä. Karin havainto siitä, että lähes kaikilla on jotenkin kiire, on aika herättävä ja todella oikea. Aamulla on kiire. Töissä on kiire. Kotona on kiire. Lomalla on kiire. Viime kiire-blogissa lainasin sitä Kuusamo-iskelmän tekstiä. Nyt säästän teidät siltä.

Kaikilla on siis kiire. Se on lähes fakta. Mutta miksi? Päädyin omissa ajatuksissani siihen, että sillä osoitetaan muille omaa tärkeyttä. Korostetaan toisille, että kalenteri täynnä ja muutenkin on riittävästi aktiviiteetteja. Ainakaan ei olla tylsiä tai tarpeettomia. Elämässä on sisältöä. Varmaankaan moni ei näin tietoisesti ajattele, mutta alitajunta silti ohjaa toimimaan niin. Kiireen avulla haetaan huomiota ja arvostusta.

Pahinta on se, että me tuemme toisissamme tällaista käytöstä. Voisi sanoa, että melkein kollektiivisesti. Kiireinen ihminen useimmiten saa juuri sen arvostuksen, jota alitajuisesti hakeekin. Kiirellä saa huomiota ja statusta. Täydellisen nurinkurinen tilanne.

Meidänhän pitäisi arvostaa sellaisia ihmisiä, jotka käyttävät aikansa hyvin. Tasapainottavat elämänsä niin, että ajankäyttö on hyvin hallinnassa. Niitä, jotka ehtivät tehdä suunnilleen kaiken, mitä ajattelivatkin tekevänsä - ilman turhaa stressaantumista. Niitä, joilla on aikaa vaihtaa pari sanaa ohikävelevän kollegan kanssa ja jotka voivat pitää adhoc-palaverin, kun sille on tarve.

Minä ainakin teen täyskäännöksen tästä aamusta alkaen. Soitan Karille ja sparraan vähän. Hän lupasi, että kiire on ohi. Minä lupaan itselleni saman. Lupaan myös katsoa kummeksuen liian kiireisiä ihmisiä ja arvostaa niitä, joilla on aikaa.  

Saako pomo viihtyä työpaikalla?

Asiantuntijayrityksissä korostetaan nykyisin aika paljon henkilöstön viihtyvyyttä. Se johtuu luultavasti paljolti siitä, että IT-ala on muuttunut teknologiatekemisestä aika tavanomaiseksi palveluliiketoiminnaksi. Sitä kautta henkilöstöllä on todella iso rooli asiakastyytyväisyyden rakentamisessa. Asiakastyytyväisyys puolestaan vaikuttaa suoraan asiakaspysyvyyteen ja sitä kautta kannattavuuteen. Aika helppoa siis. Henkilökuntaan kannattaa panostaa.

Itse työskentelen pienehkön suomalaisen pörssiyhtiön johtoryhmässä. Johtoporras on yrityksessä aina vähän erilaisessa tilanteessa kuin muut työntekijät. Työn luontaisetuihin kuuluu esillä olemisen lisäksi se, että johtoa - varsinkin sellaisena kasvottomana elimenä - on lupa arvioida ja arvostella ihan eri tavalla kuin muita työntekijöitä. Siitä oppii olemana välittämättä ja välillä on oikeasti aika viihdyttävääkin kuulla itsestään kaikenlaisia tarinoita, joilla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Johto ei kuitenkaan koskaan ole kasvoton. Ihmisiä hekin ovat. Harva varmaan tulee ajatelleeksi, että johdon viihtyvyydellä on iso vaikutus menestykseen koko yrityksenkin tasolla - varmaan lähes yhtä iso kuin johdon ammattitaidolla. Työssään viihtyvä, sitoutunut johtoporras on voimavara kaikille muille. Innostunut johtaja levittää positiivisuutta aika laajalle joukolle.

Miten pomon sitten saisi viihtymään paremmin? Kenen vastuulla se on? Ensisijaisesti se tietenkin on sen pomon itsensä vastuulla. Ilman apua ei silti kukaan selviä. Sanoisin, että tärkeintä on se, että oma tiimi viihtyy. Että ympärillä on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on yhteiset tavoitteet ja että tiimin jäsenet sopivasti täydentävät toisiaan.

Luottamus ja työrauha tulevat seuraavilla sijoilla. Näiden pitää toimia molempiin suuntiin. Minä luotan omiini ja he luottavat minuun. Virheitä pitää siis sallia. Tässäkin pätee se vanha 80/20 sääntö - 80% päätöksistä pitää olla oikeita. Vääristä päätöksistä pitää tietenkin ottaa opiksi, mutta jos johtotiimissä ei uskalleta tehdä virheitä, niin silloin ei synny päätöksiä ja mikään ei kehity.

Innostavat työtehtävät ja kovat, mutta selkeät tavoitteet ovat sijoilla 4 ja 5. Silti minun maailmankuvassani sijat 1,2 ja 3 menivät ns. pehmeille arvoille - ihmisten kanssa tekemiselle. Sanoisin, että pomo viihtyy parhaiten, kun ympärillä on oikeanlaisia ihmisiä.

Nukkumatti hukassa

Olen kärsinyt aika merkittävistä uniongelmista oikeastaan koko aikuisikäni. Viime aikaiset itsensäkehittämisharjoitteet ovat ajan kanssa alentaneet stressitasoja todella merkittävästi. Sen seurauksena unen laatu on parantunut todella merkittävästi. Viimeinen ja kaikkein merkittävin askel oli, kun luovuin huhtikussa kaikista uni- ja nukahtamislääkkeistä. Voisin sanoa, että kannatti.

25 vuotta huonoa nukkumista on ilmeisesti aiheuttanut vähän univelkaa. Kesän jälkeen olen nukkunut aika säännöllisesti yli yhdeksänkin tunnin yöunia. Välillä jää aamulenkkikin tekemättä, kun uni vain jatkuu ja jatkuu. En todellakaan ole tottunut tähän. Aiemmassa elämässä oikein hyvänä yönä tunteja kertyi seitsemän. Useimmiten jäi kuuteen tai allekin. Vieläkin herään pari kolme kertaa yössä. Se on kuitenkin todella vähän verrattuna aiempaan.

Vuorokaudessani on siis tällä hetkellä hereilläolotunteja vähemmän kuin aiemmin. Tehoja on silti enemmän. Olen merkittävästi virkeämpi ja aikaansaavampi. Myös henkinen hyvinvointi on parempaa. Olen paremmalla tuulella ja parempaa seuraa.

Miksi juuri tänään päädyin tästä kirjoittamaan? Koska viime yönä palasin ajassa kuusi kuukautta taaksepäin. Nukuin ihan käsittämättömän huonosti. Eilen on varmaan tapahtunut jotain, joka jäi vaivaamaan alitajuntaan.

Lopputulemana on se, että olen ihan vähän hitaalla ja myöhässä koko päivän. Onneksi tilanteen korjaamista ei tarvitse aloittaa alusta. Pitää helpottaa omia paineita. Ymmärtää, että yölläkin voi ohjata omia ajatuksiaan. Kannattaa taas uudestaan miettiä oma ajankäyttönsä niin, että pää pysyy tasapainossa.

Väsy painaa vähän. Silti viime yö oli tärkeä herätys. Itsestään pitää pitää huolta.

Paineessa syntyy timantteja

Otsikoin tarkoituksella noin tämän Satun tilaaman blogin, joka koskee paineen hallintaa. Hiilen kohdalla otsikko ehkä pitää paikkansa, mutta ihmisten kohdalla tuollainen ajattelutapa on enemmän höpöä. Kova paine ei pitkän päälle rakenna mitään. Korkeintaan se aiheuttaa särkymisiä ja ainakin surkeaa oloa, väsymystä ja jopa sairastelua. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Mielen liiallinen kuormittaminen aiheuttaa myös fyysisiä ongelmia.

Että päästään käsiksi paineen sietämiseen ja käsittelemiseen, pitää ensin ymmärtää, mitä se on. Karkeasti yksinkertaistettuna yksilön kokema paine koostuu erilaisista odotuksista. Niitä on käytännössä kahdenlaisia: ympäristön asettamia ja itse asetettuja. Ympäriltä tulevat ovat epämääräisempiä ja sisältävät paljon tulkintaa. Ne silti suurelta osin ohjaavat ihmistä asettamaan paineita itselleen.

Ensimmäinen askel itselleni paineen hallinnassa on erottaa nuo kaksi toisistaan. Itseään ei kannata kiusata liikaa. Omia odotuksiaan voi laskea yllättävän paljon ilman, että muut huomaavat mitään. Omissa odotuksissa on sekin hyvä puoli, että niitä oikeasti voi muuttaa ja helpottaa. Ei tarvitse kuin muokata omaa suhtautumistaan. Muistetaan, että paine on tunne ja että se on aina seurausta ajatuksesta. Jokainen voi itse päättää, mitä ajattelee. Kuulostaa liian helpolta ollakseen totta, mutta se on.

Ympäristön paineesta iso osa on tulkintaa ja kuvitelmaa.  Usein ihmiset luulevat, että ympärillä olevat, kuten asiakkaat, esimiehet ja kollegat odottavat paljon enemmän kuin itse asiassa tekevät. Tätä kannattaa harjoitella niin, että kuvitelee itsensä vastaavaan tilanteeseen ja arvioi sitten millaista painetta itse tuossa tilanteessa antaisi. Voin 99% todennäköisyydellä luvata, että kuviteltu paineentunne on aina isompi kuin oikea.

Yhteenvetona Satulle: Paineet ovat useimmiten itse aiheutettuja. Kannattaa arvioida, mitä omille ajatuksilleen voi tehdä. Muiden asettamien paineidenkin kanssa kannattaa ottaa rauhallisesti. Helposti tulee kuvitelleeksi jotain mitä oikeasti ei ole.

Sadan päivän yksinäisyys

Uuden johtajan odotetaan ottavan tilanteen haltuun ensimmäisen sadan päivän aikana. Minulla on nykyisessä pestissä vähän yli 90 päivää kasassa, kun kesälomat lasketaan pois. Kohtalonhetket alkavat siis olla käsillä. En ole silti oikeastaan yhtään huolissani. Minulla on aika selvä kuva siitä, mitä teen lähiviikkoina ja -kuukausina. Sen tekemisen sisältö ei ole blogikamaa. Päivän teksti kertoo enemmänkin tuosta ajanjaksosta ja sen yhdestä aika merkityksellisestä ominaisuudesta.

Olen aiemmin kertonut, että olen sosiaalinen ja että viihdyn hyvin ihmisten parissa. Nykyisessä työssä noille ominaisuuksille on paljon käyttöä. Tapaan nimittäin viikoittain ihan käsittämättömän määrän ihmisiä: lähinnä asiakkaita, työkavereita ja yhteistyökumppaneita. Uusia tuttavuuksia tulee oikeastaan joka päivä erityisesti nyt, kun olen aktiivisesti somessa hakenut työnantajalleni uusia yhteistyömahdollisuuksia. Tietenkin törmään joka päivä myös uusiin työkavereihin. Tuhannen ihmisen yhteisössä on mahdotonta tuntea kaikkia.

Minusta on kivaa olla jatkuvasti ihmisten ympäröimänä ja jollain tavalla keskipisteenäkin. Minulla on töissä paljon kavereita ja jokunen ystäväkin. Silti edelleen jaksaa yllättää se, miten yksinäistä tällaisen työn tekeminen on - kaikista sosiaalisista kontakteista huolimatta - vai juuri siksi? Kuten teksteistäni voi huomata, olen perusluonteeltani äärimmäisen avoin ja aika suorapuheinenkin. Kaipaan siksi avointa ja suorapuheista kommunikaatiotakin.

Tunnetustihan johtajalle ei kerrota ihan kaikkea. Suodattimia ja asenteita ilmestyy kaikkialle, missä liikunkin. Se ei ole työpaikasta kiinni. Ihmiset vain ovat sellaisia. Jokainen voi itse miettiä sitä, kertooko pomolle kaiken minkä vieruskaverille. Ei todellakaan. Minäkään en voi puhua kaikesta, mitä tiedän. Ihan pelkästään pörssiyhtiötä koskeva lainsäädäntö estää sen.

Luulisin sen yksinäisyyden tulevan juuri näiden asioiden yhtälönä. Avoimuus ja ymmärretyksi tulemisen tarve huutaa takaraivossa - käyttäytymisnormit laittavat hanttiin. Jatkuva äärisosiaalinen työnteko yhdistettynä kohtuullisen voimakkaaseen yksinäisyyden tunteeseen on aika erikoinen kokemus. Joku voi ajatella, että sellaista ei edes ole. Minä koen sen joka päivä.

En valita. Asiani ovat hyvin. Minä vain kirjoitan ajatuksista ja kokemuksista, jotka ovat merkityksellisiä. Ilman yksinäisyyttä tämä kai olisikin liian hyvää ollakseen totta.

Pojasta mieheksi

Parin päivä tauko kirjoittamisesta teki hyvää. Pitää ehtiä ajatella välissä, että saa tekstiä syntymään.

Veljenpoika vaimoineen sai eilen pojan. Se palautti mieleen kahdenkymmenen vuoden takaisia muistoja niistä hetkistä, kun omat lapset syntyivät ja olivat pieniä. Lasten kasvaminen ja kehittyminen on maailman luonnollisin asia, mutta vähemmän huomiota kiinnitetään aikuisten kehittymiseen. Mikä erottaa pojat miehistä? Vitsissä sanotaan, että lelujen hinta. Sekin on tietysti totta, mutta omalla kohdallani sen on tehnyt sana, jossa on vain yhden kirjaimen ero siihen, mikä erottaa kesän talvesta - nimittäin isyys.

Isyys on siitä hieno asia, että se luultavasti kestää koko loppuelämän. Vielä hienommaksi sen tekee se, että se on matka eikä päämäärä. Sitä voi oikeastaan kokea ja elää ihan jatkuvasti. Huikeaa on sekin, että se muuttaa muotoaan matkalla jatkuvasti. Alussa saa olla turvaamassa pientä elämän alkua hyvin konkreettisesti ja kokea lapsen fyysisen kasvun. Hitaasti, mutta varmasti siirrytään seuraamaan henkistä kasvua vähän etäämmältä  ja rooli muuttuu täysin toisenlaiseksi. Keskustelukumppaniksi, neuvonantajaksi, rahoittajaksi ja aina välillä ihan kaveriksikin. Parhaat keskustelut olen muuten näiden aikuisuuden kynnyksellä olevien poikien kanssa käynyt ajo-opetuksen aikana. Suosittelen opetusluvan hankkimista tähän tarkoitukseen ihan jokaiselle. Siitä auton ratista teini ei karkaa omaan huoneeseen ja se on muutenkin luonteva tilanne jutella kaikenlaista.

Sanoin aiemmin, että isyys on muuttanut minut pojasta mieheksi. Minun kohdallani se on äärimmäisen totta. Se on opettanut vastuullisuutta, malttia,  toisen ihmisen varauksetonta huomioimista, empatiaa, sympatiaa ja ehdotonta rakkautta. Se on tuonut mukanaan valtavan määrän ylpeydenaiheita, onnistumisen tunteita, epävarmuutta, pettymyksiä ja ennen kaikkea sellaista joukkovoimaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, mitä ei voi kokea muualla tai muuten.

Väitän, että omalla kohdallani isyys on tehnyt minusta merkittävästi paremman ihmisen kuin mihin olisin muuten päätynyt. Uskon olevani parempi työkaveri ja esimies isänä oppimieni taitojen johdosta. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että suhtautuisin työkavereihin niin kuin lapsiini. Se tarkoittaa vain sitä, että olen itse toisenlainen. Itsevarmempi, valmiimpi antamaan tilaa toisille, parempi kuuntelija, valmis yllätyksiin, halukas tuntemaan oikeanlaista ylpeyttä, kestän pettymyksiä, osaan arvostaa toisia ja ymmärrän elämää.

Kiitos pojilleni tähän astisesta melkein 22 vuotta kestäneestä matkasta.

Kapuloita rattaisiin

Antti soitteli tänään ja tilasi blogitekstin. Antin toivoma aihe oli suunnilleen "miten suhtaudun ihmisiin, jotka estävät pääsemästä päämääriin". Epäilen, että Antilla on oma lehmä ojassa. Se ei sinänsä haittaa, koska oikein hyvää otsikkoa ei ollut mielessä ja aihe on äärimmäisen kiehtova niin kuin koko ihmismieli muutenkin.

Otsikkoon aihe oli turhan pitkä. Koska blogini on viime aikoina ihan liiankin kanssa sisältänyt hokemia ja sananlaskuja, niin pakkohan se oli sellainen laittaa taas framille. Uskon vahvasti, että saan tästä vielä jonkun kulttuuri- tai kirjallisuuspalkinnon.

Kaksi- ja kolmiosaiset jaottelutkin jatkuvat päivästä toiseen. Yksinkertainen kirjoittaja osaa juuri ja juuri laskea kolmeen. Hyvänä päivänä. Tänään pärjätään kahdella perusväittämällä tai - ajatuksella.

Ensiksi se kuluneempi ja vähän jo kliseeksikin muodostunut valoisan puolen näkeminen. Ei varmaan yllätä ketään vakilukijaa enää, mutta niin minä teen. Vastaväitteet tai suoranaisen hankaloittamisen voi nähdä vaikka sparrauksena. Siinä pääsee koeponnistamaan uudelleen sitä omaa ajatustaan ja se antaa mahdollisuuden syventää oman väitteensä perusteluja. Tahallisen hankaloittamisen voin sitten ottaa vaikka huumorina. Voin lisätä kierroksia ja panostaa omaan tarinaani lisää (käytän vaikka Parolalisää ja Honkalaprosentteja) ja kokeilen mihin asti se toinen on valmis menemään. Parasta viihdettä.

Sitten on se vähän vaikeammin toteutettava ja parempia tuloksia antava empaattinen toimintamalli. Yleistetään vähän. Jos joku minun perusjärkevänä pitämäni ihminen käyttäytyy mielestäni omituisesti, niin siihen on aina hyvin yksinkertainen syy. Hän katsoo asiaa eri näkökulmasta kuin minä. Näkökulmia  on oikeastaan yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Sen kapularatastyypin näkökulma on usein tosi eri kuin omani. Jos sitä näkökulmaa ei muuten keksi, niin kysyn. Se on oikeasti kaikkein helpointa. Miksi olet tuota mieltä? Miksi vastutat hyvänä pitämääni ajatusta? Seuraavaksi kuuntelen. Aika usein sieltä tulee järkeviä lauseita. Ei ole oikeasti edes vaikeaa.

Huonon päivän anatomia

Herää ennen kuutta levottoman yön jälkeen. Aloita työpäivä saman tien. Vietä töissä 16 tuntia. Suututa 2-3 työkaveria huonolla viestinnällä tai laiminlyömällä heidän pyyntöjään. Hanki toinen kesäflunssa ja päänsärky. Ole koko ajan vähän myöhässä ja muissa maailmoissa. Syö mitä sattuu ja koska sattuu. Vältä kaikkea ulkoilua. Istu kahdeksan tuntia putkeen.  Aiheuta omalla toiminnallasi tulipaloja ja sammuta niitä samaan aikaa, kun istut palavereissa.

Yllä siis kuvaus eilisestä. Oikein ihana maanantai.

Tänään jo vähän hymyilyttää. Vaikka mitään oikeasti vaikeaa tai hankalaa ei eilen edes tapahtunut niin silti vaan kaikki meni jotenkin luiskaan alusta saakka. Eilisen kaltaisia päiviä tulee varmasti kaikille. Niihin on parasta suhtautua huumorilla. Olin yöllä tovin valveilla ja viihdytin itseäni kuvitelemalla katselevani eilistä sivullisena ikäänkuin elokuvaversiona. Tuli vähän sellainen olo kuin olisi katsonut Mr Beania. Pieni myötähäpeä, mutta kuitenkin positiivinen pohjavire. Ihan oikeasti se päähenkilö yritti kovasti, mutta onnistumisia ei vain tullut.

Olen itselleni päivästä toiseen toitottanut positiivisen ajattelun merkitystä ja sitä miten synkälläkin pilvellä on jonkunlainen hopeareunus. Eilen sitä ei tahtonut löytyä. Ei millään. Yön yli nukuttuani ajattelen, että se on oikeastaan hyvä juttu. Sain yön aikaa ajatella ja aamulla surkea päivä näyttääkin enemmän humoristiselta. Päätin aloittaa viikon alusta. Kätevää muuten, kun on vain nelipäiväinen viikko.

Ymmärsin aamulla senkin, että huonoja päiviä vain tulee, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä kannattaa hyväksyä se. Samalla kannattaa hyväksyä sekin, että työkaverilla tai ystävällä on oikeus huonoon päivään. Silloin mikään ei suju eikä homma luista. Kun huomaat tällaisen, niin nappaa kiinni olkapäästä ja tarjoa kuppi kahvia. Huomenna on uusi päivä.

Moni asia jäis tekemättä, jos viimetippaa ei olis

Tuosta otsikon tekstistä on muodostunut minun mottoni. En ole siitä ylpeä. Jotenkin minun tapani hoitaa asioita on aika takapainotteinen noin ajankäytöllisesti. Aiheutuu varmaankin kiireisestä aikataulusta ja mukavuudenhaluisesta luonteesta yhteismitallisesti.

Eilinen meni aika lailla kiinteistöjä kunnostaessa ja koripallon seuraamisessa. Jäi aika klassisella tavalla valmistautumatta tulevaan viikkoon. Aamulla sitten vääntäydyin kuudelta koneen ääreen, että sain päivän palaverit valmisteltua. Ärsytti oma toiminta siinä mielessä, että aamulenkin ja blogin kirjoittamisenkin joutui jättämään väliin ja keskittymään työntekoon.

Itse aina ihailen ihmisiä, joilla tätä viime tipan ongelmaa ei ole. He varaavat kalenteristaan aikaa seuraavan viikon tapaamisten valmisteluun. Heillä on laput aina ojennuksessa ja deadlinet tiedossa. Kerrassaan hienoa porukkaa.

Oma ongelmani aiheutuu varmaan kahdesta pääsyystä. Ensiksi innostun helposti ja lähden uusiin asioihin vähän alhaisella itsekontrollilla. Se aiheuttaa kalenterin täyttymistä ja ajan puutetta. Toinen varmaan on sellainen tietynlainen rentous ja pelottomuus. Jotenkin ajattelen, että asioilla on taipumus järjestyä tai että aika hoitaa. Aika usein ei järjesty tai hoida. Sitten tehdään viimeisellä mahdollisella hetkellä tai vaihtoehtoisesti jätetään tekemättä.

Älykäs ihminen selviytyy tilanteesta, johon viisas ei joudu. Taas kerran osuva sananlasku. Minä olen tässä luullakseni tuo älykäs. Olen oppinut lähes mestarillisesti selviytymään tilanteista, joihin ei koskaan olisi pitänyt joutua. Mitenköhän sitä saisi itsensä käännettyä enemmän tuohon viisaan rooliin? Kuulemma viisas pääsee vähemmällä. Mitenköhän sitä oppisi?`

Varmaan ainakin pitäisi olla vähemmän innokas. Opetella sanomaan ei. Miksiköhän se on niin vaikeaa? Minut on helppo saada mukaan aika yksinkertaisilla keinoilla. Vetoamalla vaikka siihen, että olen hyvä jossain. "Sä ot siinä niin hyvä" ja samantien unohtuu ajanhallinta, oma tila ja omat prioriteetit.

Ajatteleminen taitaa tässäkin olla kaiken ydin. Pitää jatkossa pohtia enemmän sitä, mitä se kyllä-sanan sanominen aiheuttaa. Tämä sisältää lupauksen itselle. Saa kieltäytyä ja pitää kieltäytyä. Kuukauden päästä tilanne on toisin. Olen se viisas.

Maalle vai kaupunkiin?

Makuuhuoneeni ikkunasta avautuu näkymä hevoshakaan. Tosin siinä välissä on kantatie 57. Jos katsettaan kääntää vähän vasemmalle voi nähdä pienkerrostalon, joka on tien toisella puolella. Melkoinen sekäsikiö. Ajattelen itse asuvani maalla. Toki pienen kantahämäläisen kunnan keskustaajaman laidalla. Ei tältä silti voi kovin urbaaniksi sanoa.

Muutimme tänne vuonna 1994 toiselle puolelle kylää ja tähän nykyiseen paikkaan vuonna 2006. Asuinkunta valikoitui aikalailla sattumalta. Täältä kun löytyi alun alkaen sopivan hintainen ja kokoinen talo. Iso autotalli ja tilaa tulevalle jälkikasvulle. Minusta tuli hattulalainen.

En ole syystä tai toisesta koskaan ihan kokonaan kotiutunut tänne. Ei siis ole tullut sellaista ihan oikeaa hattulalaista edes 23 vuodessa. Luulisin, että ei tulekaan. Varmaan osin siksi, että sisälläni asuu pieni kaupunkilainen. Kaipaan vähän enemmän vauhtia ja vilinää kuin täältä löytyy. Eikä päivittäinen 220 kilometrin työmatkakaan aina ole herkkua. Kesällä menee hyvin, mutta kokeilkaa marraskuussa.

Lasten syntymän jälkeen poislähtemisen kynnys kasvoi koko ajan. Varsinkin koulun alkamisen jälkeen tuntui liian julmalta viedä lapset pois ystävien luota ja aloittaa uudestaan jossain muualla. Varmaan olisivat siihenkin sopeutuneet, mutta pikkupaikalle jääminen tuntui sittenkin aina turvallisimmalta vaihtoehdolta.

Olemme vaimon kanssa melko säännöllisesti paenneet tätä maaseutuelämää eri kaupunkeihin. Suunnilleen kerran kuussa yövymme tyypillisesti Helsingissä ja nautimme ihmispaljoudesta, palveluista ja kulttuurista. Se on auttanut sopeutumaan maaseutuelämään. Itse asiassa luulen, että me vietämme merkittävästi enemmän aikaa Helsingissä kuin monet sen kehyskunnissa asuvat. Hotellilomailun kustannukset ovat loppujen lopuksi aika paljon pienemmät kuin nykykotia vastaavien tilojen rahoittaminen pääkaupungissa. Hattulassa talot ovat aika järkihintaisia.

Lasten pikkuhiljaa aikuistuessa ja tilatarpeen vähentyessä olemme koko ajan tiiviimmin miettineet sitä, missä seuraavaksi asuisimme. Olemme pikkuhiljaa tyhjentäneet taloa ja tarkoitus on kunnostaa kiinteistöjä ja pihaa jonkunnäköiseen myyntikuntoon. Tänään maalataan autokatosta ja pestään sammalta katoilta.

Taisin kirjoittaakin viime syksynä, että haluaisin asua paikassa, josta raitiovaunupysäkki näkyy ulko-ovelta. Se tuntuu edelleen aika kiehtovalta ajatukselta. Silti päätös ei ole helppo. Kertaalleen jo päätimme, että talo myydään ensi keväänä. Tuokin päätös rakoilee koko ajan. Hyvähän tässä on olla eikä se 220 km kai niin pitkä ole kuitenkaan. Jos ostaisi ensi kesänä uuden ruohonleikkurin tuon hajonneen tilalle ja olisi vuoden vielä? Mieli muuttuu lähes päivittäin. Tuntuu vaikealta, että ei tiedä mitä haluaa. Kai se on aika normaalia. Isoja päätöksiähän nämä ovat.

Elämäni tärkein päivä

Minä olen elänyt suurimman osan aikuisiästäni joko menneessä tai tulevassa. Enemmän tulevassa onneksi kuitenkin. Taidan olla sellainen sitku-ihminen. Sitten, kun on kesäloma, sitten kun on tarpeeksi rahaa... kyllä te tiedätte.

Tajuan nyt, että olen käyttänyt aivan liikaa aikaa päämäärien pohtimiseen sen sijaan että olisin arvostanut matkaa. Olen siis tuhlannut aikaa. En aio silti jäädä murehtimaan sitä vaan keskitän mieluummin voimavarani siihen, mitä teen tästä eteenpäin.

Aika on siinä mielessä oikeastaan aika raakaa, että menetettyä aikaa ei saa koskaan takaisin. Toisaalta on reilua, että aika on kaikille tasa-arvoista. Rahallakaan sitä ei saa lisää. Niin kauan, kun henki pihisee niin sitä on meillä kaikilla tasan saman verran joka päivä. Pikku hiljaa olen ymmärtänyt, että aika on oikeastaan tärkeintä, mitä meillä kaikilla on. Koska ajan kuluminen ja menettäminen on niin raadollista, niin olen yrittänut opetella omaksumaan omaan ajatteluuni itämaisen mallin: siinä aikaa tulee koko ajan lisää sen sijaan, että se kuluisi, niin kuin länsimaissa ajatellaan. Se tuntuu oikeasti paljon paremmalta näin päin. Kokeile vaikka.

Alustuksen jälkeen päästäänkin itse aiheeseen. Tuon ylläkirjoittamani perusteella olen ymmärtänyt, että ihmisen tärkein hetki on juuri nyt. Tämä sekunti, tämä minuutti, tämä tunti, tämä päivä. Siksi juuri tänään lauantaina 2.9. on minun elämäni tärkein päivä. Minulla ei ole täksi päiväksi mitään erityistä suunnitelmaa. Ehkä ulkoilen vähän ja teen varmaan illalla ruokaa. Voi olla, että katson korista monen muun tavoin tv:stä illalla.  Tällaisen tulevassa eläneen ihmisen on oikeasti todella vaikea sisäistää sitä, että tällainen tavallinen lauantai on tärkeintä mitä on. On vaikeaa olla keskittämättä ajatuksiaan ensi viikon työkuvioihin, tulevaan lomamatkaan, uuden auton luovutukseen tai sunnuntaina odottavaan katon pesuun. Kaikki tulevaan liittyvä hiipii ajatuksiin jatkuvasti ja salakavalasti.

Saahan tulevaakin tietenkin suunnitella ja sitä saa odottaa. Ilman haaveita ja tavoitteita ei ole elämää. Minä olen silti todella iloinen siitä, että opin joka päivän hitusen enemmän nauttimaan hetkestä. Nauttimaan siitä, kun kirjoitan tätä blogia sen sijaan, että odottaisin sitä hetkeä, kun se on valmis. Juuri tämä oivallus on minulle tärkeintä tänään.