Puku tekee miehen

Olen ollut seitsemän viikkoa sortseissa ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Vähän kylmä alkaa olla varsinkin aamuisin, mutta ajattelin vielä viikon kaksi pärjätä. On ollut uskomattoman vapauttavaa, kun on voinut puketutua vain itseään varten. Enkä silti tarkoita, että pitää pukeutua huonosti - ei vain tarvitse miettiä muita kuin itseään - omaa peilikuvaansa ja omaa viihtymistään. Vaimo sanoi yhtenä päivänä töistä tullessaan, että näytän vähän mielenterveyskuntoutujalta. Miksi en näyttäisi? Kyllä kai levon avulla voi mieltään tervehdyttää?

Kymmenisen vuotta sitten silloinen esimieheni selitti minulle, että urani etenemistä haittaa se, että pukeudun töihin liian rennosti. Hän lähetti minut isällisten neuvojen lisäksi pukeutumiskouluttajan pakeille. Opin silloin, että vaaleansininen pukee minua ja että siihen aikaan pitkät hiukseni kannattaa asiakastilaisuuksiin laittaa poninhännälle. Poninhäntää en koskaan laittanut ja pitkä tukkakin sai aika pian lähteä, mutta jostain syystä liityin silloin it-alan harmaaseen ja aloin pukeutua koodin mukaan. Se tarkoittaa synkähkön väristä pukua, yksiväristä kauluspaitaa sekä tarvittaessa solmiota.

Muutaman vuoden myöhemmin, kun tuo sama pukeutumiskoodi tuli työnantajan toimesta ihan viralliseksi ohjesäännöksi niin annoin asian olla. Noudatin ohjeita ja ostin uusia pukuja, että ei tarvitsisi samoissa pyöriä joka päivä. Se on muuten oikeasti vähän koomisen näköistä istua palavereissa, joissa on pelkästään it-harmaaseen pukeutuneita miehiä. Vähän kuin kaikilla olisi koulu-univormu

Tänä vuonna minussa on alkanut herätä lapsellinen kapinahenki - olisko viidenkympin kriisi tai jotain. Maaliskuussa ajattelin kokeilla, huomauttaako joku, jos pukeudun palavereihin työnantajan ohjeiden vastaisesti. Aloin pukeutua tutumpien asiakkaiden tapaamiseen samalla tavalla kuin tiesin heidän pukeutuvan. Käytin pelkästään farkkuja ja neuletta. Joskus laitoin pikkutakin, jos tilanne sitä vaati. Solmion jätin aina kotiin ja vaihdoin pukukengät tennareihin.  Minusta tuntui siltä, että tapaamiset olivat rennompia. Jatkoin kokeilua, kunnes irtisanouduin. Kukaan ei koskaan sanonut mitään, vaikka rikoin sääntöjä päivittän.  Ehkä toisetkin olisivat halunneet kokeilla samaa.

Tiedän, että näytän paremmalta ja vähän hoikeammaltakin puvussa. Otsikon sananlasku on siis totta. Miksi sitten kirjoitan tästä?

Olen ajatellut tässä matkan varrella, että aion olla jatkossa taas rohkeampi. Pukeutua rennommin, kun siltä tuntuu. Laitan päälle sellaista, joka sopii tilanteeseen ja siihen ketä tapaan. Kunnioitan pukeutumisellani tilaisuutta tai siellä olevia henkilöitä enkä mitään koodeja tai sääntöjä. Jos päädyn irtisanotuksi virheellisen pukeutumisen vuoksi, niin etsin uuden työpaikan.

Kuva on vähän feikki, koska sen ottohetken jälkeen painoa on tullut kymmenkunta kiloa lisää, mutta olkoon.

Uraihmisten opas onneen

Jotenkin tuntuu siltä, että uskallan kirjoittaa tästä, koska olen ainakin jollakin mittapuulla menestynyt urallani - enkä kuitenkaan liian hyvin. Omat odotukseni olen ainakin ylittänyt moninkertaisesti. Kun valmistuin kauppaopistosta 90-luvun alussa, ajattelin tekeväni ohjelmointihommia elättääkseni itseni. En haaveillut esimiesasemasta tai johtotehtävistä. Koodaaminen oli oikeasti kivaa. Kerran havahduin siihen, että ajelin kotiin perjantaina illalla. Kesäloma oli juuri alkanut ja minua harmitti todella, että minulla ei ollut kotona tietokonetta vaan pääsisin takaisin ohjelmoinnin ihmeelliseen maailmaan vasta kolmen viikon päästä. Pesunkestävä nörtti.

Salakavalasti hiipien kunnianhimo voitti laiskuuden ja mukavuudenhalun. Minä olin paikalla enkä huomannut mitään. Se vain tapahtui - halusin tai en. Siirryin kohtuullisen nopeassa tahdissa projektipäälliköksi, hankejohtajaksi, tiiminvetäjäksi ja liiketoimintajohtajaksi. Lopullinen piste i:n päälle hyvää cv:tä ajatellen oli tämä viimeisin vajaan kahden vuoden pesti myyntijohtajana. Kiitos luottamuksesta niille, joilta sitä on riittänyt.

Tässä kohtaa suosittelen kaikki uraihmisiä sulkemaan selaimen ja tyhjentämään välimuistin. Aion nimittäin rikkoa koodin ja kirjoittaa jostain, mistä ei puhuta.

En kadu mitään, mitä olen tehnyt. Silti ajattelin mahdollisimman objektiivisesti tarkastella urakehitystä - ennen kaikkea sen varjopuolia.

Perinteisesti urakehitystä arvioidaan suhteessa organisaatiorakenteisiin. Ne ovat lähes aina ylöspäin jyrkästi ohenevia suppiloita, joissa paikkoja on vähemmän kuin niitä haluavia ihmisiä. Vähätkin paikat jakaantuvat kohtuullisen epäoikeudenmukaisesti, koska henkilövalinnat tehdään usein hyvin subjektiivisin perustein. Tiedän sen, koska olen niin usein ollut niitä tekemässä.

Tästä seuraa väistämättä pettymyksiä. Sananlaskun mukaan se, mikä ei tapa, vahvistaa. Voin kertoa, että se ei ole totta. Ihmiset käsittelevät pettymyksiä eri tavoin, mutta harvoin niistä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Itseluottamus alenee, kateus ja katkeruus lisääntyy. Ihmiset vain ovat sellaisia.

Pettymyksistä pääsee aina yli. Toiset nopeammin toiset hitaammin. Entä ne, jotka eivät pety vaan pääsevät tavoitteeseensa ja saavat sen paikan, jota ovat halunneet? Minulla on tästä paljon kokemusta ja olen käyttänyt viime viikkoina paljon ajatteluaikaa sen pohtimiseen ja tehnyt aika karujakin havaintoja.

Ollaan siis tilanteessa, jossa kunnianhimo on tietämättään sysännyt muut tarpeet sivuun ja saanut, mitä on halunnut. Toinen sananlasku sanoo, että tieto lisää tuskaa. Se pitää paikkansa. Sitä osasin odottaakin. Yksinäisyyttä en. Lähes jokainen asiantuntijasta esimieheksi siirtynyt on huomannut, että nopeasti jää ikään kuin ulkopuoliseksi porukasta. Entiset kollegat varovat sanojaan ja siirtyvät nopeasti ja sujuvasti alaisen rooliin.

Onnellisuus ei lisäänny. Onni on jossain muualla kuin urassa tai sen mukanaan tuomassa asemassa. Lisääntynyt palkkatulo vähentää onnettomuutta, mutta ei varsinaisesti lisää onnea.

Vapaa-aika vähenee. Tiedän pari kollegaa, jotka ovat onnistuneet pitämään työajat järkevän mittaisena. Minulta se ei koskaan ole onnistunut. Yöunet lyhenevät ja muuuttuvat katkonaisiksi.

Kunnianhimo asettuu, mutta vain hetkeksi. Muutaman kuukauden tai vuoden kuluttua sillä on taas asiaa ja sitten mennään.

Silti, jostain itsellenikin käsittämättömästä syystä tekisin luultavasti kaiken lähes samalla tavalla, jos saisin valita uudelleen. Pelkään pahoin, että marraskuussa jatkan levänneenä siitä, mihin elokuussa lopetin.

 


 

Palaveri on peruttu

Kuuteen viikkoon ei ensimmäistäkään palaveria. Ei puhelimessa eikä neuvotteluhuoneessa. Ei videolla eikä etäyhteydellä. Sanoisin, että loistava tilanne. Tai no - olen tällä viikolla aika paljon käyttänyt aikaa lattialaattojen saumojen puhdistamiseen. Jonkun osan siitä olisi vaikka jo voinut olla palaverissakin.

Minulla oli edellisessä työpaikassa enimmillään 19 palaverivarausta yhtenä päivänä. Ei siinä voi ajatella enää mitään muuta tekevänsä eikä niihin kaikkiin voi mitenkään ajatella osallistuvansa. Joutuu muun muuassa hoitamaan viikkosiivousta samaan aikaan, kun on telkossa. Siinä ei ole mitään järkeä - siivouksen taso kärsii.

Miksi me pidämme niin paljon palavereita? Miksi niissä on niin paljon turhia osallistujia? Miksi ne ovat liian usein huonosti valmisteltuja? Miksi niistä harvoin tulee mitään kovin hyödyllistä lopputuloksena?

Ainakin palaverien varaaminen sähköisestä kalenterista on liian helppoa. Osallistujien lisääminen varmuuden vuoksi on joidenkin mielestä hyvää riskienhallintaa ja pelisilmää. Huono valmistelu lähtee liikkeelle kulttuurista, kun hiljaisesti nuristaan palaverien tasoa, mutta ei oikeasti tehdä asialle mitään.

Enkä siis ollenkaan väitä, että minä en olisi tehnyt samaa - jatkuvasti. Ollut taas kerran osa näytelmää ja hoitanut osuuteni. Mennyt mukana kuin sätkynukke - palaverista toiseen minuutin myöhässä. Olen ollut liian usein se ärsyttävä tyyppi, joka tulee myöhässä ja lähtee etuajassa - toinen palaveri katsokaas - ette olleet aikani arvoisia.

Kaikki tämä menee niin kovaa maailmanparantaja-osastolle, että vähän jo hävettää. Joulukuussa näitä lukiessani vieno puna karehtii poskipäissä, kun huomaan, että menin taas virran mukana ja tein itsestäni tärkeämmän kuin olinkaan. Silti -

Minulla on joitakin asioita, jotka haluaisin tehdä, että aikaa elämiselle ja imuroimisille jäisi enemmän:

1. Mietin ainakin kaksi kertaa ennenkuin teen varauksen, että tarvitaanko sitä oikeasti. Voisiko asian hoitaa yhdellä puhelulla tai peräti sähköpostilla? Järjestänkö palaverin vain päteäkseni? Yritänkö rikkoa palaverimääräennästystä? 20 rikki?

2. Mietin osallistujat tarkkaan. En ota mukaan ketään varmuuden vuoksi, ollakseni mieliksi kenellekään tai siksi että se olisi uralleni tärkeää tai että näyttäisin paremmalta. Vähemmän on enemmän.

3. Kun kieltäydyn palaverikutsusta, selitän lähettäjälle, miksi en tule mukaan. Lähetän peruutuksen heti, kun päätän, että en osallistu. En siis pidän varauksia roikkumassa näyttääkseni tärkeältä.

4. En myöskään osallistu palaveriin tunteakseni itseni tärkeäksi.

5. Vaadin enemmän palavereilta. Jos palaverilla ei ole selkeää agendaa ja tavoitetta, en osallistu

6. Annan palautetta jälkikäteen turhien tai hunosti järjestettyjen palaverien kokoon kutsujille

Koska palaverista en saa nyt kuvaa, niin laitan niistä saumoista.

Kiire on kirosana

Tärkeät ihmiset ovat kiireisiä. Kiireisiä työntekijöitä arvostetaan.

Tehokkuus on menestyksen avaintekijä. Tehokkuuden edellytys on, että tehdään paljon erilaisia aktiviteetteja. Aktiviteetit aiheuttavat kiirettä. Noidankehä on loputon. Siitä on lähes mahdotonta päästä pois siksikin, että se kaikki tuntuu niin tarpeelliselta ja oikealta.

Dannyn Kuusamo-kappaleessa on aivan loistava kohta tähän liittyen:

"Kaikilla on kiire, harva täällä hymyilee.
Näkymättömät langat repivät ja nykivät sätkynukkeja,
jotka poukkoilevat kuin saaliskalat sumpussa.
Kaikilla on kiire ei minnekkään."

Todellisuudessa liiallinen kiire aiheuttaa työtehon alenemista, keskittymiskyvyn hukkumista ja pahaa mieltä. Siitä kärsivät jokaisen kohdalla niin perhe kuin ystävät, mutta ennen kaikkea kiireiset ihmiset kärsivät itse. Minä tiedän sen, koska minulla on ollut kiire ainakin viimeiset 20 vuotta. Töissä on aina ollut kiire ja se on tuntunut niin oikealta, että olen tiedostamattani rakentanut saman kiireen myös kotioloihin. Nyt ymmärrän, miten paljon pahaa minä ja kiire olemme yhdessä saaneet aikaan. 

Kiireettömillä ihmisillä on mahdollisuus olla hyvällä tuulella. Heillä on aikaa toisille ihmisille. He voivat hymyillä vaivautumatta eikä heidän tarvitse jatkuvasti olla keksimässä erilaisia tarinoita siitä, miksi kaikki on niin tarpeellista. Minä arvostan juuri tänään enemmän kiireettömiä. Heillä on mahdollisuus elää. 

Mitä kiireelle voi tehdä? Asenne on tärkeää. Esimiesvalmentaja Arto Kuuluvainen kertoi kurssilla, että hänellä ei ole koskaan kiire. On vain paljon tekemistä. Se on varmasti helppo ensimmäinen askel. Muutakin on silti tehtävä. Ei-sanaa on pakko käyttää. Omaa aikaa pitää arvostaa enemmän. Muihin ihmisiin pitää luottaa. 

Aikatauluton vapaa-aika kannattaa hyväksyä. Se ei ole ajanhukkaa vaan oikeasti tärkeää. Kirjoitin aiemmassa tekstissäni, että olen katsonut vierestä, kun aika kuluu. Aikatauluton vapaa-aika on juuri sitä.

Nerous on tavallista suurempaa kärsivällisyyttä

Tapasin viitisen vuotta sitten eräässä johtamiskoulutuksessa Ben Nothnagel-nimisen eteläafrikkalaisen. Hän oli koulutuksestaan lakimies, mutta oli tehnyt urallaan ison loikan ja koulutti silloin ihmisiä ihmisten käyttäytymisestä. Ben ja se koulutus tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ben siksi, että hän oppi puolessa tunnissa kaikkien 20 osallistujan vieraskieliset nimet ilman mitään nimilappuja. Koulutus ja Ben yhdessä siksi, että opin siellä itsestäni jotain, josta on ollut isosti apua, kun kompuroin matkallani paremmaksi ihmiseksi.

Kurssilla tehtiin Myers-Briggs nimellä tunnettu persoonallisuusanalyysi kaikille osallistujille. Kun testin lopputulos oli valmis ja selvisi, että kuudestatoista mahdollisuudesta minulla ja hänellä on sama tyyppi, hän sanoi minulle sanat, jotka kulkevat matkassani loppuelämäni: "Kyllästyt omiin ideoihisi ennen kuin ehdit selittää ne jollekin toisellee". Se kolahti. Olin aiemmin ajattelut, että olen nopeatempoinen. Silloin tajusin, että olen myös kärsimätön ja lyhytjännitteinen. Varmaan nuo kolme ovat kaikki saman asian eri puolia riippuen tarkastelukulmasta. Nopeatempoisuus näyttäytyy enemmän asioita pohdisekelevalle ihmiselle kärsimättömyytenä.

Tietenkin siinä koulutuksessa oppi paljon muutakin. Kuten miten tulla toimeen ja käyttäytyä erityyppisten persoonallisuuksien kanssa. Hyödynnän tuon koulutuksen oppeja edelleen päivittäin. Varokaa vaan - teen Myers-Brigssin ihmisestä kuin ihmisestä viiden minuutin tuntemisen perusteella.

Havahduin viime yönä siihen, että tämä blogin kirjoittaminen on minulle myös erinomainen kärsivällisyysharjoitus. Nopeatempoisena ihmisenä koen toistuvasti että pitäisi olla loistavia ideoita aiheista koko ajan ja olen tietenkin jo kyllästynyt tässä matkan aikana aivan liian moneen ideaan ja haudannut ne tuonne blogiin uumeniin - luultavasti ikuisiksi ajoiksi.

Kirjoittaminen pakottaa minut tunniksi tai kahdeksi keskittymään siihen, miten laitan sen ideanpoikasen tekstiksi ja muotoilen sen niin, että se kiinnostaa muitakin. Erittäin hyödyllinen prosessi kaiken kaikkiaan - varsinkin kun muotoilun joutuu tekemään ilman, että tietää kuka tai miksi tätä lukee. Tietenkin aikatauluttomuus ja kiireettömyys helpottavat kirjoittamista, mutta ne myös pikkuhiljaa koulivat minua. Lyhytjännitteisyys jää ajoittain taka-alalle ja uskallan kuunnella itseäni vähän pidempään. En vaadi itseltäni nopeaa onnistumista ja olen valmis uhraaamaan ison osan päivästä, että saan tekstin valmiiksi.  Otsikon nerouteen on pitkä matka, mutta aina kannattaa yrittää.

Roolipelejä

Isä, aviomies, esimies, alainen, myyjä, ostaja, toimittaja, asiakas, ystävä, kaveri, tuttava, lapsi, lapsenlapsi, veli, vävy, lanko, setä, eno. Otos niistä rooleista, joita minun odotetaan noudattavan.

Rooli on minusta hauska sana siksi, että se liittyy niin olennaisesti teatteriin ja näyttelemiseen. Monet ihmiset ovatkin ottaneet sen aika tosissaan ja todella näyttelevät läpi elämänsä. Sopeutuvat kulloinkin annettuun rooliin, tekevät parhaansa ja katsovat sitten mihin se riittää.

Laitoin otsikoksi roolipelejä. Ne syntyvät erityisesti työpaikoilla, mutta myös kotona ja kaveripiireissä, kun kaikki tai suurin osa osallistujista noudattaa yhteiskuntavastuutaan ja näyttelee roolinsa etukäteen sovittujen kirjoittamattomien pelisääntöjen mukaan. Se nyt vain kuuluu.

Ei oikeasti kuulu. Voidaanko sopia tästä eteenpäin, että ollaan ihmisiä? Vaikka on kuinka pelottavaa olla juuri sellainen kuin oikeasti on, niin oltaisiin silti vaan. Yhteisellä sanattomalla sopimuksella.

Roolikäyttäytymisen purkaminen ei ole minulle koti-isyyden aiheuttama päähänpisto vaan olen itse tehnyt sitä tietoisesti jo vuosia. Työelämän ulkopuolelta asiaa vain voi katsoa vielä vapaammin - ikään kuin katsomosta käsin ja miettiä erilaisia kummallisia tilanteita, mihin elämän aikana on päässyt ja millaisia rooleja itse on tullut näyteltyä. Tiedän, että olen vielä matkalla, mutta päämäärä on selvä.

Huomaan viihtyväni parhaiten, kun seurassani olevilla ihmisillä ei ole tarvetta mennä roolin suojiin. Olen myös tunnistanut, että kun itse olen mahdollisimman paljon sellainen kuin olen, niin muutkin alkavat olemaan. Roolien ulkopuolella ihmiset ovat aitoja ja lähes poikkeuksetta miellyttävämpiä kuin niitä esitettäessä. Ilman rooleja voi näyttää mitä ajattelee ja tuntee.

Kaksi viikkoa sitten sain entiseltä kollegalta puhelun, josta muistan yhden lauseen koko loppuelämäni. "Heikki, sinä olet Ihminen isolla i:llä". Se tuntuu edelleen joka päivä niin hyvältä, että en osaa edes sanoa. Jotenkin ajattelen, että voin onnistua.

Kuvassa tänään myyjän rooliasu. Sitä voidaan soveltaen käyttää myös rooleissa esimies ja toimittaja. Jotkut minua taitavammat lisäävät siihen vielä solmion tai jopa rusetin.

Syksy

Minä olen kevätihminen. Keväällä päivä pitenee, luonto herää ja aurinko saa ihmiset hyvälle tuulelle. Lähestyvä kesä, lämpö ja lomakausi luovat positiivisen odotuksen, joka kantaa ja nostaa masennuksen yläpuolelle.

Pidän myös kesästä ja talvesta. On ihanaa, kun on joko kunnolla lämmin tai oikeasti kylmä.

Sitten on tämä syksy. Sori vaan syysihmiset, mutta kuka tästä voi tykätä? Päivä lyhenee, lehdet lakastuvat, arki palaa, kaikkalla on harmaata ja pimeää. Synkkämieliset työläiset kiihdyttävät tahtia entisestään eivätkä päiväkoteihin ja kouluihin lapsia kuljettavat kiireihmiset ehdi enää edes katsoa ulos auton sivuikkunasta. Ruska menee hukkaan.

Syksyltä on hyvä mennä piiloon ja korvata koko vuodenaika työnteolla tai jollain muulla luterilaisen moraalin hyväksi katsomalla tavalla. Pieni kuolema - sitä se on.

Minun tilanteessani olisi helppo sortua kliseisiin vertauskuviin luopumisesta ja uudistumisesta vuodenaikoihin verraten. Jätän sen väliin ja katson asiaa toisesta kulmasta.

Ensimmäistä kertaa ikinä syksy tuntuu vähän siedettävältä. Siihen on monta syytä. Poikkeuksellisen vähäinen sademäärä pitää harmautta vähän etäämmällä ja lisääntynyt vapaa-aika pakottaa katsomaan luonnon kauneutta. Kiireettömyys ja hiljaisuus nivoutuvat kuluvaan vuodenaikaan tehden siitä ihan vähän taianomaisen. Hätkähdän vähän, kun huomaan ottavani kännykällä kuvia värikkäistä puista.

Onko se siis sittenkin mahdollista? Voinko oppia pitämään syksystä - tai ainakin sietämään sitä paremmin?  Haluan ajatella nyt niin, että tulevina vuosina osaan mielessäni yhdistää tämän erikoisen elämänvaiheen mukanaan tuomaan energian tähän ankeaan vuodenaikaan ja saada sitä voimaa ja iloa arjen kiireeseen.

Hiljaisuus

Minulla on perinnöllinen hitaasti etenevä sisäkorvaperäinen kuulonalenema. Vasemman korvan tilanne on vielä huonompi, koska onnistuin polttamaan siitä tärykalvon hitsausonnettomuudessa yli kymmenen vuotta sitten. Tärykalvoa on korjattu pari kertaa siirrännäisellä, mutta leikkaukset eivät palauttaneet kuuloa oikeastaan lainkaan. Kaiken lisäksi huonommassa korvassa on ollut kesäkuusta asti sitkeä tulehdus, johon antibiootitkaan eivät tunnu tepsivän.

Minä siis kuulen huonosti. En esimerkiksi kuule ilmastointilaitteen huminaa tai lehtien kahinaa puissa. Jonkun aikaa sitten huomasin, että en enää kuule vieressä istuvan ihmisen hengitystä tai tietokoneen näppäimistön ääniä. Ihmisten puheesta varsinkin pehmeät konsonantit häipyvät minulta täysin. Uskomattominta tässä kaikessa on, että sairauteni on aiheuttanut minulle valikoivan kuulon. Minulla on viralliset dokumentit siitä, että kuulen erityisten huonosti naisten puhetta.

Jossain vaiheessa huomasin, että olen oppinut lukemaan puhetta ihmisten huulilta. Se onnistuu hyvin vain suomeksi, mutta on kullanarvoinen taito. Normaalikuuloisten kannattaa huomioida, että aika monet huonokuuloiset oppivat sen. Sillon on mahdollista nähdä vähän kauempaakin mitä ihmiset puhuvat - vaikka hiljaisellakin äänellä.

Sain kuulolaitteet viitisen vuotta sitten. Se oli suomalaiselta yhteiskunnalta järkevä investointi. Niiden avulla voin tehdä työtäni täysin normaalisti ja maksaa siitä kuuliaisesti verot kruunulle.

Kuulolaitteilla pääsen viidessä sekunnissa normaalikuuloisten maailmaan. Konsonantit kuuluvat taas. Kun molempien korvien kuulo on yhtä hyvä, stereokuulo palautuu ja kuulen mistä suunnasta äänet tulevat. Osaan väistää kaupassa takaa lähestyviä ostoskärryjä eikä tarvitse välittää siitä, mihin kohtaan kokoushuonetta asetun istumaan.

Koko koti-isyyteni ajan olen ollut ilman kuulolaitteita. Kun torstaina lähdin omiin juhliini, niin laitoin ne, että olisi helppoa ja luontevaa keskustella isossa ihmisjoukossa. Kuuden viikon tauon jälkeen kuulevien maailmaan palaaminen oli melkein yhtä iso shokki, kuin se, kun ensi kertaa sain laitteet. Teidän maailmassanne on niin paljon hälyääniä, turhaa meteliä ja kovaäänistä keskustelua, että se on melkein sietämätöntä.

Nyt kun olen pari päivää pyöritellyt tätä asiaa mielessäni niin tajuan entistä selvemmin, että kuulovamma ei ole pelkästään kirous vaan myös iso siunaus. Laitteiden avulla voin elää normaalielämää, mutta tarvittessa voin laittaa paremman korvan tyynyä vasten ja nauttia täydellisestä hiljaisuudesta.

Huomasin myös, että kiirettömyyden ohella hiljaisuus on minulle nyt tärkeää. En katsele päivisin tv:tä enkä kuuntele radiota. En juurikaan keskustele ihmisten kanssa puhelimessa tai muutenkaan. Vietän siis päivät lähes täydellisessä hiljaisuudessa. Mieli lepää. Suosittelen.

Juhlat ohi

Eilen pidetiiin siis mun viralliset läksiäiset. Oltiin ensin pääkonttorin saunalla, sitten syömässä Virgin Oilissa ja lopuksi Kallesssa jatkoilla. Juhlat alkoivat kello 14 ja olin siihen asti, kun joku muukin (lue Matti) jaksoi. Päädyin hotellille vähän ennen kahta.

Virgin Oilissa vähän palvelu tökki. Toki siihen vaikutti se, että syömään tuli 10 ihmistä enemmän kuin olin ilmoittanut. Lisäpöydät järjestettiin tosi tyylikkäästi. Ruokailu ja sen järjestäminen ei sitten mennytkään ihan putkeen. Onneksi meillä kaikilla oli koko ajan loistavaa seuraa.

Kallessakin oli meno kohdillaan. Väkeä ehkä vähän liiankin kanssa. Kallen hyvä puoli on kuitenkin se, että sielä löytyy tarvittaessa hiljaisempikin nurkka ja musiikkia löytyy jokaiseen makuun.

Lyhyesti sanottuna: Loistavat bileet - ihania ihmisiä. Kaikkiaan minua juhlistamassa oli n. 70-80 henkilöä, joista 35 lähti vielä iltaankin. Sain myös aivan ihania lahjoja. En unohda eilisiltaa koskaan.

Lähtöhalausten (ja joidenkin pidättyvämpien kohdalla kättelyiden) aikana iski ihan käsittämättömän haikea fiilis. Koko ilta oli hauskuudestaan huolimatta minulle se lopullisen luopumisen paikka. Enää en ole CGI:llä, vaikka työsuhde vielä muutaman viikon jatkuukin. Takataskussa on onneksi se, että toimitusjohtaja kävi saunalla lupaamassa, että saan palata koska tahansa.

Onneksi minun pitää luopua vain työstä eikä kaikista näistä ihmisistä. Joku tuolla facen puolella kyselikin, että pidänkö itse yhteyttä pois lähteneisiin ja voin luvata, että pidän. Tästä työsuhteesta jäi minulle iso joukko kavereita ja myös muutama tosiystävä. Minä soitan ja tesktaaan. Lähetän whatsappia ja pyydän lounaalle. Toivottavasti tekin.

Luopuminen on vaikeaa, mutta pakollista. Elämä ja maailma menevät eteenpäin. Jos ei uskalla luopua mistään, ei tule mitään tilalle. Silti nyt pelottaa. Tiedän liiankin hyvin mistä olen luopunut enkä vielä lainkaan sitä, mitä tulee tilalle. Silti joskus on pakko vaan heittäytyä ja uskoa siihen, että asiat menevät hyvin. Moni ihminen on sanonut minulle, että haluaisi oppia minulta kykyni heittäytyä uusiin asioihin. Tänään vaan itsekseni ihmettelen, että mihin se kyky kahdessa päivässä katosi.

Juhlapäivä

Menen tänään viimeisen kerran vähään aikaan CGI:n pääkonttorille. Vuorossa pääkaupungin läksiäiset. Mukaan on ilmoittautunut noin 75 henkilöä, joista vajaa 30 on luvannut lähteä juhlia jatkamaan vielä illallakin. Minulle tämä on niin merkittävä tapahtuma, että siivouspäiväkin siirrettiin keskiviikolle.

En pidä läksiäisistä. Jotenkin silti tuntui siltä, että näin pitkän uran jälkeen sellaiset on syytä pitää. Tämä siksikin, että olin ilman kulkuavaimia, henkilökorttia ja läppäriä toimiston ulkopuolella alle 5 min siitä, kun olimme irtisanoutumiskeskustelun esimieheni kanssa päättäneet. Etukäteen lähdostäni tiesi vain kolme CGI:läistä. En siis oikein saanut tilaisuutta puhua ihmisten kanssa kasvotusten.

Koska en tosiaan pidä läksiäisistä, niin juhlien teema on muistella yhteisiä onnistumisia ja ilon hetkiä matkan varrelta.  Olen itse varautunut muistelemaan pitkällä kaavalla. Varasin Helsingin keskustasta hotellihuoneen ja tavoitteena on olla siihen asti mukana, kun joku muukin jakssa. Tiedän, että innokkaimmat juhlijat ovat ottaneet huomiseksi lomapäivän.

Olen aika tunteellinen ihminen ja tiedän jo etukäteen, että tänään on kyyneleet silmissä useammin kuin kerran. On ollut tosi hieno matka ja olen saanut todella paljon kavereita ja jopa uusia ystäviä. Tiedän näiden ystävyyksien jatkuvan, vaikka hyppään kilpailijan leiriin marraskuussa.

Päivän pohdinta liittyy sitten kääntöpuoleen. Yllättävän iso joukko läheisistäkin työkavereista ikäänkuin unohti minut samalla hetkellä, kun kuulivat irtisanoutumisestani. Päivittäiset tai viikottaiset kontaktit päättyivät kuin seinään. Se on varmaan normaalia tässä tilanteessa suurimmaksi osaksi. Arjen kiireet painavat eikä minusta ole enää hyötyä päivittäisten tehtävien edistämisessaä. Silti tässä joukossa on paljon ihmisiä, joihin olisi luullut jonkunlaisen siteen säilyvän. Minulle erikoisinta on, että nämä ihmiset eivät typpillisesti reagoineet tämän päivän juhlakutsuunkaan mitenkään.

Minä en haluaisi, että työpaikan tärkeät ihmissuhteet ovat näin pinnallisia. Oikeanlainen yhteistyö perustuu aina keskinäiseen luottamukseen eikä sitä voi rakentaa pinnallisesti. Olen kova verkostoitumaan ja teen paljon työtä eri ihmisten kanssa. En osaa vielä sanoa vaikuttavatko nämä havainnot jatkossa siihen, miten näiden ihmisten kanssa työssäni toimin. Ajattelemisen aihetta on taas paljon.

Koti ja keittiö

Siivosin tänään taas koko talon. Tosin tässä taloudessa, jossa on vain käytännössä aikuisia eikä lainkaan kotieläimiä, siivoaminen on aika iisiä. Ajattelin juuri tänään, että meillä on nykyisin siistimpää silloin, kun aloitan siivoamisen kuin silloin, kun lapset olivat pieniä ja oli juuri siivottu. Huomasin esim. että viime viikkoisia imuroinnin jälkiä oli edelleen matoissa näkösällä. Torstaisin tehtävä viikkosiivous on meillä vuosikymmeniä kestänyt käytäntö eikä sitä helposti muuteta. Päivää voi joskus siirtää keskiviikkoon. Huomisesta blogikirjoituksesta selviää tämän viikkoisen siirron syy.

Siivoaminen johti väistämättä omat ajatuksen miehen suhtaumiseen tähän rakennukseen, kotiin, siellä oleviin esineisiin ja fiilikseen.

Minulle seinät eivät ole koskaan olleet tärkeitä. En ole koskaan rakentanut taloa enkä aio sitä koskaan tehdä. En aio myöskään koskaan tehdä mitään maalausta tai tapetointia vaativampaa remonttihommaa. Olen siis asunut vain toisten rakentamissa ja remointoimissa taloissa. Varmaan siksi niistä luopuminen ja pois muuttaminen ei ole koskaan ollut minulle vaikeaa. Ihmiset ja esineet tekevät minulle kodin - ei seinät.

En ole koskaan elämässäni myöskään oikein ymmärtänyt sisutustekstiilien merkitystä ihan kokonaan. Olen aina ajattelut, että joutuessani joskus asumaan yksin, asunnossa ei ainakaan olisi ensimmäistäkään sohvatyynyä. Jos verhoja olisi, niiden tarkoitus olisi pimentää huoneet tarvittaessa ja mattoja käytettäisiin vain akustisiin tarkoituksiin. En myöskään ole ajattelut, että pitäisin kovin tarkkaa huolta siitä, että aina olisi tip top siistiä.

Nyt olen ollut kotona sen viisi ja puoli viikkoa ja joko testosteronitaso on romahtanut tai sitten estrogeenit jotenkin koholla. Olen nimittäin huomannut todella huolestuttavia piirteitä. Kuljen perheenjäsenten perässä ja nalkutan levälleen jätetyistä astioista. Jos niitä ei heti siivota, niin laitan ne itse heti kovan kolinan kanssa pois. Siivoan poikkeuksetta omat jälkeni. Pyyhin pöytiä, järjestelen tavaroita paikalleen ja lakaisen lattioita vähän turhankin ahkerasti. Kaiken huippuna yllätin tänään itseni laittamassa sohvatyynyjä paremmin ojennukseen. Mitä minulle tapahtuu? Voiko tästä parantua?

Aamuja!

Koska meillä on perheessä yksi aliupseerioppilas ja yksi aika tuore reservin kersantti, niin tuo otsikon mukainen fraasi on meillä aika usein käytetty. Sitä voidaan ilmeisesti käyttää lähes tilanteessa kuin tilanteessa - tarkoitukseen kuin tarkoitukseen. Erityisen käyttökelpoinen se on silloin, jos sanaharkan tai nokittelun päätteeksi ei keksi enää muuta sanottavaa.

Blogin varsinaisena aiheena on tänään kuitenkin aamut muussa merkityksessä. Minä olen Aamuihminen. Kaikki minut paremmin tuntevat tietävät, että olen joka päivä hereillä ja liikkeellä käytännössä ennen kuutta. Saan aamuisin enemmän aikaan, olen luovempi, energisempi ja lisäksi paremmalla tuulella. Töissä ollessani pyrin siihen, että teen kaikkein haastavimmat ja eniten keskittymistä vaativat tehtävät ennen puolta kahdeksaa - ennen kuin muut aloittavat työpäivän. Vastaavasti väsyn illasta aikaisemmin enkä tyypillisesti jaksa enää tehdä mitään iltakahdeksan jälkeen.

Tähän aamuasiaan ja aamuihmisyyteen liittyy kaksi toisistaan erillistä havaintoa tai pohdintaa.

Ensimmäinen ei liity tähän koti-isyyteen mitenkään vaan on jo vanhempaa perua. Suomessa arvostetaan juhlapuheissa ja sananlaskuissa aamuvirkkuja. Varmaan ihan yleinenkin mielipide on vahvasti edelleen sitä mieltä, että aikaisin heräävä ihminen on jotekin ahkerampi tai jopa parempi kuin muut. Luulen sen olevan agraarikulttuuriin liittyvää ja se juontaa varmastikin juonensa siitä, että on ollut hyödyllistä käyttää päivänvalo työntekoon.

Työelämässä aamuvirkkuja silti kummeksutaan. Ainakin näissä valkokaulushommissa, joita minä teen. Edellisessä työpaikassa minulla oli kollegoita, joilla oli tapana jatkaa työskentelyä, kun muu perhe oli mennyt nukkumaan. He voivat aivan huoletta tehdä niin ja lähettää esim sähköpostia vaikkapa klo 00:30. Siitä saa ahkeran ihmisen leiman. Itse olen kiireisimpinä aikoina aloittanut päivän 4:45. Ei silloin voi lähettää sähköpostia. Sähköpostin lähettämistä klo 4:45 pidetään yleisesti hulluna, sopimattomana ja jopa ammattitaidottomana. Et osaa hoitaa hommiasi, jos et tee sitä ihmisten aikana. Minä en ole keksinyt miksi asia on näin. Osaako joku lukjoista auttaa? Voiko tätä jotenkin muuttaa?

Toinen pohdiskelu liittyy tähän koti-isyyteen ja siihen miten täydellistä on, kun voi käyttää nämä vuorokauden parhaimmat hetket täysin itseensä. Herään nytkin joka aamu kuuden aikoihin. Tänään lähdin heti aamukahvin jälkeen pitkälle kävelylenkille ja nautin siitä, miten luonto herää ja miten uinuva Parola pikkuhiljaa ottaa kierroksia. Muut unisilmäiset ajavat huurteisilla autoillaan kohti päiväkoteja ja työpaikkoja. Heillä on kiire. Minä nautin ajasta ja kiireettömyydestä. Jopa maisema saa uuden merkityksen, kun sitä on aikaa pysähtyä katsomaan ja kuuntelemaan. Puhumattakaan kotiin paluusta. Perhe on lähtenyt töihin ja kouluun. Minä menen aamusaunaan ja jatkan nauttimista ja tuijotan tyhjin silmin saunan ikkunoista avautuvaa ruskaa ja syysmaisemaa. Voiko parempaa olla? Uuden työnantajani kannalta on valitettavaa, että aion jatkossakin ottaa osan tästä aamun ihanuudesta itselleni.

Ruuanlaitto

Olen aina ollut intohimoinen ruuanlaittaja. Tykkään kokeilla uusia juttuja ja mielestäni osaan hyvin yhdistellä erilaisia makuja ja yllättäviäkin raaka-aineita ja saan niistä toimiva kokonaisuuksia. Tyyppillisesti haen netistä toisten tekemiä kokeiluja eri raaka-aineilla ja yhdistelen niitä ja laitan sekaan oman mielikuvituksen mukanaan tuomia ideoita. Joskus menee pieleen, mutta paljon on tullut myös onnistumisia. Koska teen käytännössä kaikki ruuat ilman reseptiä enkä kirjaa tekosiani mihinkään ylös, niin iso osa ruuista jää kertaluontoiksi eikä niitä ainakaan sellaisenaan saa toistettua. Erityisen paljon innovaatiota käytin ollessani kasvissyöjä reilun puolen vuoden ajan viime syksynä ja talvena. Onpa ruokaan liittyvä intohimo joskus jopa herättänyt ajatuksia siitä, että voisin jonain päivänä perustaa oman ravintolan.

Edellä kirjoitettu huomioiden voisi luulla, että koti-isänä mielikuvitus lentää ja perhelle olisi joka päivä tarjolla jotain uutta ja ihmeellistä. Jostain syystä niin ei ole. Lähes kaikki viiden viikon aikana loihtimani annokset ovat olleet arkisia, tylsiä ja tavanomaisia. Suurimmaksi osaksi sellaista, mitä olen ennenkin tehnyt.

Tänään, kun pohdin päivän blogi-aihetta, niin päädyin kirjoittamaan ruuasta.  Oivalsin samalla, että onnistunut ruokainnovaatio vaatii taustalleen intohimoa ja asennetta. Se on vähän kuin töissäkin - tylsänä päivän syntyy tylsiä juttuja tai vaihtoehtoisesti ei yhtään mitään. Luovuus vaatii intohimoa eikä tylsyys ruoki sitä. 

Tätä kirjoittaessa on ollut helppo päättää, että tähän asiaan on saatava muutos. Vaikka aion edelleen nauttia tylsyydestä,  niin etsin ja löydän keinon innostua ruuasta. Raportoin 2-3 viikon kuluttua, miten kävi. Kuva on tällä kertaa kanttarellien kuivaamisesta, joka oikeastaan kertoo kaiken oleellisen viiden viikon saavutuksista.

Ferrari

Bucket listilläni on kohta 5. Aja Ferrarilla tai Lamborghinilla.

Tänään kävin Espoossa koeajamassa Ferrari F360 Modena Spideriä. Pääsin ajamaan n 10 minuutin lenkin Olarin lähettyvillä katuverkossa sekä Länsiväylällä vähän kovempaa.

Auto istui tiehen aivan käsittämättömällä tavalla. Tuntui että sillä voisi ajaa aivan järkyttävän kovaa. - aika kovaa ajoinkin. Myös moottorin ja vaihteiston toiminta oli aivan upeata. Kone vetää puhtaasti jo alakierroksilta, mutta kuljettaja puristuu todella selkänojaa vasten, kun kierroksia on yli 4500. Rattivaihtajat toimivat yhtä nopeasti ja helposti kuin pleikkapelissä. Lisäksi koko ajan on sellainen tunne, että auto on hallinnassa ja ajaminen on nautittavaa.

Koeajon ainoa ärsytys oli espoolaisautoilijoiden kiilaaminen ja muutenkin ennakkoluuloinen ja vähän vaarallinenkin ajaminen, kun joku liikkui sunnuntailiikenteessä Ferrarilla.

Tämä on ollut listalla siksi, että nuo kaksi merkkiä jotenkin ovat monen autoharrastajan mielestä ne legendaariset merkit, jotka tekevät kaikkien hienoimmat autot ja siksi ainakin jompaa kumpaa piti päästä kokeilemaan. Oli oikeasti hieno ja puhtaasti hedonistinen kokemus.

Lapset

Minulla on kolme poikaa, joista vanhin asuu jo yhdessä avovaimonsa kanssa, keskimmäinen suorittaa varusmiespalvelusta Parolannummella ja nuorin - lukioikäinen - asuu vielä kotona.

Koti-isyys muuttaa suhdetta lapsiin ja muutos on varmaan kaikkien kannalta positiivinen. Minä olen paikalla, kun nuorimmainen lähtee kouluun ja olen paikalla kun hän palaa. Juodaan yhdessä päiväkahvit ja vaihdetaan päivän kuulumiset - puhutaan kouluasiat, keskustellaan salaliittoteorioista ja joskus vieläkin syvällisempiä asioita.

Keskimmäisen kanssa ehdin olemaan, aina kun hän armeijalomalle pääsee. Ehdin kuuntelemaan, mitä viikon leirillä on tapahtunut ja miten hänen kunnianhimoiset tavoitteensa ovat toteutuneet. Pääsen tarvittaessa viemään ja hakemaan hänet kasarmilta ja jo viiden minuutin ajon aikana tulee juteltua enemmän kuin töissäoloaikana koko päivänä. Virka-apuviikolla juotiin sotilaskodissa kahvit ja vietiin eväitä seuraavan viikon leirille.

Vanhimmalle pojallekin liikenee aikaa ja apua. Pari viikkoa sitten lähdin viiden minuutin varoitusajalla Lempäälään korjamaan Saabin jarruja ja valoja. Ehdittiin kuin ehdittiinkin saada auto leimalle 5 min ennen katsastusaseman sulkeutumista. Muutenkin yhteisille autoharrastuksille on helppo järjestää aikaa. Sovittiinkin jo, että mennään ensi viikolla koeajamaan uutta Afa Romeo Giuliaa.

Suurin muutos on siltikin se, että olen läsnä. Minulla on aikaa - mikään ei häiritse eikä keskeytä. Minulla on loputtomasti energiaa olla kiinnostunut lasten asioista. Oikeastaan pitää melkein jarrutella - ettei pojille tule fiilistä, että tunkeilen. Tajuan nyt, miten vähän lasten kanssa tulee oikeasti oltua kun työarki on pahimmillaan. Tämän läheisyyden ja yhteyden lasten kanssa haluan säilyttää kun palaan syksyllä työelämään. Miten se tehdään, on vielä vähän mietinnässä, mutta tavoite ainakin on selvä.

Olen myöskin edelleen ihan varma siitä, että kuussa on käyty ja että WTC-iskut ovat puhtaasti Al Gaidan tekosia.

Ajattelin siirtää Bucket List-päivitykset tänne blogin puolelle. Huomenna on siitä kerrottavaa.

Prologi

Olen 48-vuotias IT-alan johtotehtävien ammattilainen. Irtisanouduin elokuussa 18 vuotta kestäneestä työsuhteestani CGI:n ja sen edeltäjien kanssa. Kolmen kuukauden irtisanomisajallani minulla ei ole työvelvoitetta ja pääsen siksi kokeilemaan kykyjäni koti-isänä. Aloitan uudessa työssä marraskuussa, mutta käsitellään sitä myöhemmin.

Poikani Pyry ja hänen kaverinsa Jasper ehdottivat, että alkaisin kirjoittaa blogia nyt, kun siihen on aikaa. Ajattelin kirjoittaa tätä päivittäin ainakin siihen asti, kun palaan työelämään.

Blogin nimeksi valikoitui museonhoitaja, kun laitoin Faceen pari viikkoa sitten kuvan kahdesta museoautostani ja joku siihen kommentoi, että uusi ura on auennut museonjohtajana. Se tuntui muuten loistava titteliltä, mutta koska haluan tämän kolme kuukautta vapaata kaikesta johtajuudesta, käytän ammattinimikkeenä mieluummin museonhoitajaa.

Blogin tarkoitus on käsitellä koti-isän arkea ja siihen liittyviä havaintoja sekä tietysti kaikkea muutakin yleisesti kiinnostavaa.

Ensimmäinen aihe liittyy juurikin tähän vapaaseen ja yksinoloon. Olen ollut työelämässä yhtä kyytiä 27 vuotta ilman muita taukoja kuin pakolliset vuosi- ja isyyslomat. Aika pitkään olen haaveillut mahdollisuudesta pitää taukoa juurikin tämä nyt kohdalle osunut kolme kuukautta. Aikaa on nyt vierähtänyt kuukausi ja pakko on sanoa, että en osannut varautua tähän. Kiireisessä työarjessa energia ja ajankäyttö kohdistuvat työntekoon, asiakkaisiin ja kollegoihin. Kun kaikki tämä jää silmänräpäyksessä pois, niin päivät valtaa tyhjyys ja jopa tylsyys. Aiemman kiireen ja aikatauluttamisen tilalle tulee - no - valtavasti sitä aikaa. En ole tietoisesti aloittanut mitään uutta harrastusta tai suunnitellut tälle ajalle mitään muuta erityistä kuin jonkin verran matkailua. Annan päivien ja viikkojen kulua omalla painollaan ja tarkkailen ikään kuin sivusta mitä tapahtuu.

Teen kotona lähes kaikki kotityöt, mutta kun vain nuorimmainen enää asuu kotona ja on melkein aikuinen, niin niitä ei paljon ole. Vaimon laatima nakkilistakin on lähes kokonaan jo suoritettu.

Keskeisin tekemäni havainto tähän mennessä on, että olen käyttänyt työntekoon ja siihen liittyviin asioihin aivan liian paljon aikaa. Uskon, että opin tästä paljon. Innostun helposti uusista asioista ja olen aika vastuuntuntoinen ja joudun tai pääsen siksi mukaan moneen hommaan. Jatkossa aion olla tarkempi ja käyttää enemmän aikaa itseeni sekä perheen ja ystävien kanssa. Aion jatkossa hyväksyä tylsistymisen ja arvostaa sen mukanaan tuomaa stressittömyyttä.

Laitetaan tähän vielä kuva siitä museosta: