Tauko

Otan taas kirjoittamisesta ennalta määrittelmättömän tauon. Kiitos seurasta syksyn aikana.

Sanojen voima

Katseltiin vaimon kanssa tänään elokuvaa, joka kertoi Englannin kuninkaan George VI:n ja hänen puheterapeuttinsa tarinan. Kuningas kärsi änkytyksestä ja oli siksi vähän liemessä enen kuin löysi tämän australialaisen, joka auttoi häntä esiintymään julkisesti. Loistava elokuva kaikella tavalla. Äärimmäisen mielenkiintoinen ja inspiroiva. Kuninkaallisille radiossa puhuminen on aikanaan ollut aika iso muutos työnkuvaan.

Olen viime aikoina kirjottanut paljon kuuntelemisesta. Siitä, miten kuunteleminen on ainoa tapa oppia. Puhumalla tulee vain toistaneeksi omia ajatuksiaan. Kiinnitän huomiota kuuntelemiseen jatkuvasti, koska pidän enemmän puhumisesta. Paljon enemmän. Olen juurikin se ärsyttävä tyyppi, joka rakastaa omaa ääntään ja käyttää sitä aina kun mahdollista.

Kuuntelemalla voi oppia. Puhumalla voi vaikuttaa. Sanoilla, lauseilla, äänenpainoilla ja eleillä. Niillä maailmaa muutetaan. Olen mielestäni taitava puhuja. Osaan muuttaa ihmisten ajattelua ja joskus jopa tunteita. Tiedän, miten kiihtyneen ihmisen saa rauhoitettua ja passiivisen aktivoitua. Saan ihmiset ymmärtämään omat vahvuuteensa ja uskomaan, että heikkouksistaan voi päästä eroon. Ihmiset kuuntelevat minua, koska osaan käyttää sanoja ja muodostaa niistä lauseita, joissa on järkeä. Se on taito, jota olen harjoittelut  - paljon.

Olen saanut syntymälahjaksi kantavan ja kuuluvan äänen. Se helpottaa. Äänenkäyttöä joudunkin harjoittelemaan lähinnä sitä kautta, että välillä pitäisi puhua hiljaisemmalla äänellä ja ennen kaikkea hitaammin. Puhe ei silti synny pelkästä äänestä. Sanojakin pitää tulla. Niitä ei saa aikaan ajattelematta. Eikä sen puoleen kuuntelemattakaan. Ajattelua ja kuuntelemista onkin jatkuvasti kehitettävä, että pystyy tuottamaan kuulijalle merkityksellisiä lauseita. Jos vielä pystyy empatiaan - osaa kuvitella, mikä kuulijaa kiinnostaa tai motivoi, pääsee pitkälle. Onneksi puhetaitoa voi kehittää. Sitä voi harjoitella ja koko ajan voi oppia uutta.

Vanhene arvokkaasti

Vaimon kanssa istuttiin olohuoneessa ja kyselin häneltä ideoita blogiaiheeksi. Hän ehdotti aiheeksi 'vanheneminen on paskaa'. En ihan tuohon lähtenyt, mutta sinänsä ikääntyminen vaikutti niin kiinnostavalta aiheelta, että ajattelin tarttua. Samaan hengenvetoon viereiseltä sohvalta kerrottiin vielä, että miehille vanheneminen on kuulemma huomattavasti helpompaa kuin kauniimmalle sukupuolelle. Ympäristön painetta on vähemmän.

Tilannehan on oikeastikin vähän epäreilu. Kun miehen ohimot harmaantuvat niin sitä pidetään charmikkaana ja jopa viehättävänä. Naisten pitää nopeasti värjätä hopeahapset piiloon eikä niistä saa edes puhua. Miesten kaljuuntuminenkin on ihan ok. Voi helposti ajaa koko tukan pois ja kasvattaa sen sijaan vaikka parran. Kaljuuntuvien naisten pitää kestää hiusten harveneminen ja yrittää jotenkin peittää paljastuva päälaki.

Silti minä ajattelen, että naissukupuoli pääsääntöisesti itse aiheuttaa nämä ongelmansa. Meille miehille naisten ikääntyminen ei ole lainkaan ongelmallista. Oikeastaan se on vain hyvä, että puoliso vanhenee melkein samaa tahtia kuin itsekin.

Naistenlehdet ovat täynnä juttuja ryppyjen peittämisestä ja miljardien arvoinen kosmetiikkateollisuus on valjastettu osin valheelliseenkin ajan kulun pysäyttämiseen. Miehet eivät lue niitä juttuja eikä meistä oikein kukaan usko niiden voiteidenkaan muuttavan yhtään mitään. Naiset itse kirjoittavat ne jutut ja suunnittelevat tuotemarkkinoinnin. Oikeastaan on aika käsittämätöntä, että niin luonnollista asiaa kuin ikääntymistä pidetään niin ei-toivottavana asiana. Sen välttämisestä ja nuoruuden ihannoinnista on tehty liian tärkeää.

Silti huomaan itsekin usein lähteväni tähän hölmöilyyn. Arvostavani ihmisiä, jotka näyttävät ikäistään nuoremmilta. Eihän siinä ole mitään järkeä. Ihminen on parhaimmillaan juuri sen ikäisenä kuin on. Värjään huomenna tukkani harmaaksi, että näyttäisin vähän vanhemmalta.

Vain kuuntelemalla oppii

Olen perusolemukseltani aika puhelias. Lisäksi minulla on mielipide lähes kaikesta ja välillä hyvinkin vääristyneet käsitykset omista kyvyistäni. Kontrolloimattomina nuo ominaisuudet aiheuttavat luontaista puheripulia. Jokaiseen väliin pitäisi päästä sanomaan jotain ja kaikissa keskusteluissa pitää päteä. Toki mielipiteensä kertomalla voikin edistää omia päämääriään ja puhumalla paljon saa asioita tapahtumaan. Toistokin on uskomattoman tärkeää. Yhteen kertaan sanotut asiat harvoit johtavat mihinkään. Keskivertoihminen tarvitsee yllättävän monta toistoa, ennen kuin omaksuu asiat.

En siis tietenkään tarkoita tuolla otsikolla tai tällä kirjoituksella, että pitäisi lopettaa puhuminen. Enemmänkin kirjoitan oppimisesta. Puhumalla ei valitettavasti voi oppia mitään uutta. Se tapahtuu vain niissä tilanteissa, kun on malttia pysähtyä kuuntelemaan.

Eilen saatin kollegan kanssa hyvin kouriintuntuva esimerkki. Hävittiin pitkästä aikaa yksi myyntiprojekti. Tai ei hävitty kokonaan, mutta osa toimituksesta meni kilpailijalle. Onneksi meillekin jäi aika iso siivu. Poikkeuksellisesti asiakas halusi tavata ja kertoa, mitä oli päättänyt. Yleensähän hävinneelle on helpompaa ilmoittaa sähköpostilla tai puhelimitse. Arvostan tällaista ryhdikästä toimintatapaa. Itse tapaamisessa yritimme pienen hetken sen kollegan kanssa vielä muutta asiakkaan mieltä, mutta minuuteissa huomasimme, että se on turhaa ja keskityimme kuuntelemaan.

Vaikka häviäminen on katkeraa, niin aina siitä oppii. Me emme olleet myyntiprojektin aikana ymmärtäneet täysin asiakkaan tarpeita ja hän teki valinnan sellaisella perusteella, joka meistä molemmista tuntui täysin epäoleelliselta. Hänelle se kuitenkin oli tärkeää. Eilen kuuntelimme ja tulkitsimme kuulemaamme uudella tavalla. Jos olisimme tehneet sen viikkoa aiemmin, olisimme luultavasti voittaneet. Vaikka tuntuu pahalta myöntää, niin ilman tällaisia hetkiä liiketoiminnat ja ihmisten osaaminen eivät kehity. Joskus oppi on pakko hankkia kantapään kautta.

Välillä oppiminen on ilmaista ja toisinaan siitä maksaa kovan hinnan.

Miksi hauskuus poistetaan ihmisestä?

Luin jostain eilen, että viisivuotias osaa kysyä maailman viisaimmaltakin ihmiseltä kysymyksen, johon tämä ei osaa vastata. Sen ikäiset ovat aivan loistavia tyyppejä. Sanoisin, että ennen kouluikää ihmisellä on selkeästi parhaat vuodet. Silloin voi olla estoton ja avoin. Voi nauraa kaikelle ja kysyä ihan mitä vaan. Sen ikäiset eivät tunne käsitettä myötähäpeä.

Sitten me aikuiset tehdään niille nauru- ja kyselykoneille jotain. Liika vitsikkyys ja luontainen uteliaisuus karsitaan pienestä pitäen. Välillä tuntuu että aikuisten yhteiskunta on valjastettu aika täysimittaisesti tukahduttamaan kasvavien mini-ihmisten elämänilo. Päiväkotitädit ja -sedät aloittavat. Opettajat jatkavat sujuvasti siitä, mihin päivähoito jäi. Jos jollain oli vielä jotain pientä hymynvirnettä jäljellä, niin viimeistään puolustusvoimat ja työelämä pyyhkivät sen pois.

Aina joskus tapaa sellaisia aikuisia, joilla on tallella lapsen uteliaisuus ja elämänilo. Nämä ihmiset ovat aika erilaisia kuin me muut. He uskaltavat kysyä keneltä tahansa mitä tahansa pelkäämättä nolaavansa itseään. Tyypillisesti tällaiset henkilöt verkostoituvat nopeasti ja ovat kaiken kaikkiaan jotenkin onnellisempia. Olen heille oikeasti kateellinen.

Olen ajattelut, että nämä harvat säilyneet henkilöt ovat jotenkin onnistuneet välttämään yhteiskunnan tasapäistävän latistamisen. Olen itsekseni pohtinut, miten he ovat sen tehneet. Onko päiväkotijärjestelmä kokematta? Ovatko he olleet peruskoulun sijaan kotiopetuksessa? Luulisin, että aikuisikään selvittyään on helppo estää työelämän tekemä  muutos. Murrosikä taitaa olla se latistamisen herkkyyskausi.

Minulla ei ole vastauksia siihen, mitä yhteiskuntatasolla pitäisi tehdä. Yksilötasolla tämä on helpompaa. Ajattelin, että jatkossa vielä entistäkin enemmän arvostan lapsenomaisella tavalla uteliaita ja iloisia ihmisiä. Lupaan myös kaikin kenoin tukea  vaikutuspiirissäni olevilla ihmisillä näiden ominaisuuksien säilyttämistä. Pelottaa, miten paljon henkistä kasvua se vaatii.

Luen sua kuin avointa kirjaa

Tämä blogini on ajan saatossa muodostunut ilmeisesti ihan suosituksi tavaksi täyttää yksi tyhjä hetki päivästä. Vaikka en osaa edes kuvia laittaa, niin silti lukijoita on päivittäin usein viisisataa. Se on enemmän kuin edes kunnolla tunnen ihmisiä. En ole silti liikaa ajattelut sitä, ketkä tätä lukevat enkä ajatellut sitä nytkään pohtia. Lähinnä ajattelin tarttua siihen keskeiseen aiheeseen, jota tätä blogia lukevat ihmiset minula kyselevät.

Nimittäin aika monen huulilla on ihmetys siitä, miten uskallan. Miten uskallan olla niin avoin ja kertoa hyvin henkilökohtaisiakin asioita täällä. Kerron salaisuuden. Minä olen tällainen. Tykkään jakaa asioitani toisille ja olla äärimmäisen avoin. Se on joidenkin mielestä itse asiassa yllätävänkin pelottavaa. Siis se, että joku toinen uskaltaa olla tällainen.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että avoimuudella saavuttaa lähes aina enemmän kuin menettää. Työasioissa se toimii todella helppona ja yksinkertaisena luottamuksen rakentajana. Toissapäivänä pidettiin yhden meidän alihankkijan ja asiakkaan johdon edustajan kanssa palaveria projektin tilanteesta. Se tuttu alihankkija ihmetteli palaverin jälkeen sitä, miten se asiakas oli kanssani heti samaa mieltä, lupasi tehdä mitä pyysin ja luotti täysin siihen mitä sanoin. Kun olin hetken pohtinut asiaa niin vastasin, että varmaan siksi kun ihan alusta asti olen täysin läpinäkyvästi kertonut hänelle miten meidän päässä asiat sujuvat ja miten minä asiat näen. Ihan projektin alkuvaiheessa meillä oli paljon ongelmia. Minä kerroin hänelle jatkuvasti, mitkä asiat työnantajani päässä ovat hyvin ja missä taas meillä on haasteita. Kerroin myös aina, jos olimme mokanneet. Mokaaminen ja sen myöntäminen saattaa joskus maksaa rahaa, mutta luottamuksena sen saa aina takaisin. Loppuviimeksi luottamus, sen ansaitseminen ja ylläpitäminen on aina niin arvokasta, että se muuttuu myös rahaksi.

Blogissani olen avannut hyvin henkilökohtaisiakin tunnetason asioita. Keski-ikäisen miehen ei pitäisi sellaisia edes ajatella saati kirjoittaa julkisesti. Aika moni töissä tapaamani uusi ihminen on tehnyt kotiläksynsä ja googlannut minut ennen tapaamista. Blogi on yleensä löytynyt ja sitä on ainakin selailtu. Salamyhkäisesti nämä ihmiset aina kertovat sitä lukeneensa, mutta eivät yleensä uskalla kertoa mielipidettään. Ilmeisesti pitävät niin hulluna.

Tutummilta ihmisiltä saamani palaute on rohkaisevampaa. Avoimuuteni toki herättää välillä ihmetystä, mutta enemmän kuitenkin ihailua. Luulisin, että monet jopa kadehtivat vähän avoimuuttani ja pelottomuuttani. Kannustan ihmisiä avoimuuteen. Vaikka siinä asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle, niin plussapuolet ovat kuitenkin merkittävästi isompia. Avoimet ihmiset herättävät luottamusta. Se on kaikkien ihmissuhteiden perusta.

Eurooppaprojektin väliaikatietoa - mikä jäi mieleen?

Eurooppaprojekti on sellaisessa vaiheessa, että viidestäkymmenestä maasta on nyt vierailtu 35. Vaivaiset viisitoista siis jäljellä. Tänä vuonna ei luultavasti uusia maita enää tule. Nyt on siis hyvä hetki vähän arvioida, mitkä maat ovat jääneet mieleen ja mistä syystä. Matkaopasta en tee. Sen sijaan listaan ne maat, jotka ovat olleet itselleni jotain, josta kerron aikanaan lapsenlapsille.

Tämä kirjoitus on ollut minulla poikkeuksellisen pitkään työn alla. Kirjoitin tuon avauskappaleen jo pari viikkoa sitten enkä oikein keksinyt kirjotuksen punaista lankaa - siis sitä, miksi teksti kiinnostaisi lukijaa. Aika monelle blogiaihiolle käy niin, että lankaa ei koskaan löydy ja aihion joutuu poistamaan. Eilen sitten saunan lauteilla välähti. Itse asiassa matkakohde ei olekaan se, joka maan listalle nostaa vaan useimmiten se on tapahtuma, seura tai jokin muu matkustamiseen liittyvä erikoispiirre. Päädyin siis listaamaan muistorikkaat kohteet ja avaamaan sitä, miksi juuri tuo kohde päätyi listalle. Laitan nämä suunnilleen aikajärjestykseen. Keskinäistä erityisyyttä näiden välillä ei ole tarkoituskaan arvioida.

Norja on listalla monesta syystä. Se on ainoa maa, jossa olen koskaan käynyt oman vanhempani kanssa. Täällä oltiin siis pikavisiitillä edesmenneen isäni kanssa, kun olin 12. Kyseessä tietenkin ensimmäinen ulkomaanmatkani ja ainoa, jonka tein ennen aikuisuutta.

Espanjaan ja Mallorcalle matkustin entisen tyttöystäväni (nyk vaimo) kanssa ensi kertaa ulkomaille. Ensimmäinen kerta lentokoneessa, etelänlomalla ja vaimon kanssa. En ikinä unohda sitä lämmintä ilmamassaa, joka oli vastassa koneen ovella. Ei tunnu samalta seuraavilla kerroilla.

Ruotsiin olen matkustanut tietenkin lukuisia kertoja. Mieleenpainuvaksi maan tekee se, että sinne tein ensimmäisen työmatkani. Kävin esittelemässä vapisevin käsin ja värisevällä äänellä silloisen työnantajan projektimallia ruotsalaisen metsäjätin työntekijöille.

Tsekkeihin ja Prahaan tein ensimmäisen kaupunkilomamatkan. Erityiseksi matkan teki se, että oltiin vaimon kanssa viikko erossa meidän silloin pienistä lapsista. Samalla saatiin tietenkin viikon vapautus vastuusta, vaipparallista ja vaikka mistä muusta vastuullisen vanhemman hommasta. Kiitokset tästä äitille ja anopille.

Kreikkaan matkustin lasten kanssa. Viikko perheen kesken ylellisessä villassa on kokemus, jota en unohda ikinä. Siellä on syntynyt joitain klassisia perheen lentäviä lauseita.

Saksaan ja Luxemburgiin mentiin perheen miesporukalla. Todella erikoinen ja erilainen matka. Paljon autossa istumista ja yhdessäoloa. Keskusteluyhteys teini-ikäisten kanssa on jotain, mitä on vaikea kotona saavuttaa.

Balkan oli jotain sensaatiomaisen erikoista. Tällä matkalla Antin kanssa tuli vierailtua kaikkiaan 8 maassa. Roadtrip entuudestaan aika etäisen kaverin kanssa. Seikkailu, joka ei unohdu.

Pariisi ja Ranska. 30 vuotta parisuhteessa, romantiikkaa ja Louvren aarteet. Erityistä.

Bucket list päivitystä

Kirjoitin kolmisen vuotta sitten 50-kohtaa käsittäneen bucket-listin. 50 asiaa, jotka pitäisi saada tehdyksi ennen kuin kuolo korjaa. Eilen selailin tuota listaa pitkästä aikaa.  Listan riveistä olen saanut tehtyä vähän toistakymmentä. Olen muun muassa käynyt katsomassa idolini Leonardo da Vincin kuuluisaksi tekemää hymyä Louvressa ja osallitunut suunnistuskisaan. Pidemmäksi harjoitukseksi listalta tarttui tämän yhä meneillään oleva projekti vierailla kaikissa Euroopan maissa. Irlannin matka on jo kalenterissa ja muutama muu maa suunnitelmissa ensi vuodelle.

Muutkin suoritetut rivit ovat olleet kaikki järjestään positiivisia kokemuksia. Lasken nykyisin sen Finlandia-hiihdon keskeytyksenkin plussalle. Yritin kuitenkin. Silti minua hämmästyttää, miten paljon omat ajatukseni ja haluni ovat muuttuneet näin lyhyessä ajassa. Toki edelleen aion jonain päivänä kutsua lapsenlapsia yökylään ja kovasti houkuttaisi vierailla Galapagos-saarilla. Silti listalla on todella monta riviä, joita nyt ajatellen en tule koskaan toteuttamaan.  Kaikkein suurinta ihmetystä aiheuttaa erilaisten urheilusuoritusten määrä. En minä ole mikään kilpaurheilija enkä erityisemmin tykkää rääkätä itseäni. Ehkä tuota listaa kirjoittaessa on ollut menossa joku vaihe. Keski-ikäistyvän miehen viimeinen pyristely tai jotain.

Jos nyt tekisin uuden listan, siihen pääsisi kymmenkunta toteutumatonta haavetta tuolta edelliseltä. Loput reilut parikymmentä joutavat bittiavaruuteen. Uudelle listalle tulisi enemmän matkailu- ja kokemusperäisiä rivejä eikä itsensä rääkkäämistä ollenkaan.  Silti edelleenkään en usko, että listalle tulisi työjuttujakaan. Vaikka kuvittelen olevani aika työkeskeinen ja urasuuntautunut ihminen, en silti ajattele, että työasiat tekevät ihmistä onnelliseksi tai tyytyväiseksi. Onni tulee siitä, että elää hetkessä ja on tasapainossa itsensä kanssa.

Olin ajattelut, että en tee uutta listaa, kun vanhastakin niin monta jäi tekemättä tai lakkasi kiinnostamasta. Tätä kirjoittaessa on kuitenkin alkanut poltella. Pitäisikö sittenkin? Harjoitus oli viimeksikin aika avartava. Tuli huomattavasti enemmän mietittyä, mitä elämältä haluaa. Jos et ole tuollaista listaa koskaan tehnyt, niin suosittelen erittäin lämpimästi kokeilemaan.

Keskity hyvä mies!

Minä olen äärimmäisen lyhytjännitteinen ihminen. Kun siihen yhdistetään suhteellisen korkea kellotaajuus, niin soppa on valmis. Ulkopuolisen on ehkä helpointa ymmärtää persoonaani, jos käyttää yhden johtamisvalmentajan analyysia minusta. Se menee kutakuinkin näin: "Kun keskustelun aikana saat uuden idean ja alat esitellä sitä keskustelukumppanille, niin kyllästyt itse siihen ennen kuin saat kerrotuksi sen loppuun". Tuo kuulostaa ulkopuolisesta hauskalta, mutta minulle  se on todellinen haaste. Keskittymiskykyni hajoaa lyhytjännitteisyyteni vuoksi turhan nopeasti. Minun on esimerkiksi ilman ponnistelua mahdotonta keskittyä yhden asian ympärillä järjestettävään kokoukseen tunniksi. Ajatuksen karkaavat ja tuoli alkaa tuntua ahdistavalta. Jos mentäisiin ihan minun luontaisten ominaisuuksieni mukaan, niin kokouksen tai tapaamisen maksimikesto olisi puoli tuntia. Sen jälkeen ainakin aiheen pitäisi vaihtua.

Eikä tämä vaiva rajoitu pelkästään työelämään. Elokuvan on oltava äärimmäisen kiinnostava, että jaksan katsoa sen alusta loppuun ilman taukoa. Tunnin mittainen tv-sarjakin koettelee jo paikalla pysymisen rajoja. Onneksi saan tämän blogitekstin nykyisin useimmiten puolessa tunnissa kasaan. Sen ajan jaksaa juuri ja juuri olla paikallaan. Vaikeaa on silti koko vaadittavaa aikaa keskittyneesti kirjoittaa. Varsinkin tekstin viimeistely on tuskaista. Tekisi mieli painaa julkaisunappia, vaikka tietääkin, että teksti on vielä täynnä typoja ja tautologiaa.

Tietenkin elämä on opettanut minut niin, että oikeasti selviän pitkistäkin kokouksista melko tyylikkäästi. Kirjoitankin tänään enemmän siitä, mitä se vaatii ja on vaatinut. Mielestäni se, että olen tunnistanut tämän piirteen itsessäni ja opetellut elämään sen kanssa on ollut yksi elämässä selviytymisen kulmakiviä. Samankaltaisia äärimmäisiä luonteenpiirteitä on varmaan monella muullakin. Niistä voi olla mahdotonta päästä eroon. Sen sijaan niistä voi oikein valjastettuna olla jopa hyötyä.

Sellaisia arkipäivän selviytymiskeinoja, joita olen rakentanut tämän ominaisuuden hallitsemiksi on paljon. Ensiksikin - pidän paljon taukoja kokousten aikana ja pyydän muitakin pitämään. Jos keskittyminen ei riitä kolmeen tuntiin, niin 5-10 minuutin tauko tunnin välein auttaa kummasti. Jos taukoa ei voi pitää, niin nousen seisomaan ja kävelen vähän. Sekin auttaa. Lopetan usein kokoukset ja tapaamiset nopeasti. Jos tunnin tapaamisen oleelliset asiat on saatu käsiteltyä puolessa tunnissa, niin lopetan tapaamisen siihen. Ylijäävälle ajalle on käyttöä jokaisella. Tietenkin ohjaan ajatuksiani keskittymään jatkuvasti. Sitähän se lyhytjännitteisyys keskeisimmillään on: ajatukset alkavat nopeasti harhailla käsiteltävän aiheen ulkopuolelle. Onneksi voin itse ohjata ajatuksiani. Muuten olisin aika pulassa keskittymiskykyni kanssa.

Olen valitettavasti myös oppinut turhan hyvin selviytymään sellaisista noloista tilanteista, joissa en ole pitkään aikaan enää seurannut kokouksen kulkua. Taitava keskustelija ottaa nopeasti muilta selville, mitä viimeisen viiden minuutin aikana on puhuttu, jos joku jotain sattuu kysymään.

Tietenkin näistä ominaisuuksista on paljon hyötyäkin - ihan sellaisenaan. Luulisin, että juurikin lyhytjännitteisyyteni vuoksi minun on äärimmäisen helppoa siirtyä päivän aikana aiheesta toiseen vaikka miten usein. Äärimmäisen vaihtelevat päivät ennemminkin energisoivat kuin kuluttavat. Minun on myös aika helppoa elää sen kanssa, että asiat ovat koko ajan kesken ja ennen kaikkea sen kanssa että ne muuttuvat koko ajan. Kun työelämä kuitenkin nykyisin on jatkuvaa muutosta, niin minulle se on siunaus eikä kirous.

Tyhjässä talossa

Reilun viikon kuluttua tulee kuluneeksi kaksikymmentäkaksi vuotta siitä, että kun meidän esikoinen veti ensimmäiset henkäyksensä Hämeenlinnalaisessa sairaalassa. Siitä alkoi uskomaton matka vanhemmuuteen ja isyyteen. Jälkikäteen ajateltuna siitä tuli monella tavalla hyvin erilainen kuin etukäteen kuvitteli. Ensimmäistä lasta odotellessa ajatus oli jotenkin niin, että siihen syntymähetkeen se projekti jotenkin päättyy. Vähänpä nuorimies tiesi. Siitähän kaikki vasta alkoi.

Reilun parinkymmenen vuoden matkalle on mahtunut monenlaista ruuhkaa. Kolmen pikkulapsen kanssa on koettu aikanaan sekä megalomaaninen vaipparalli että se järjetön kaaos, jonka lelujaan joka paikkaan levittävät tenavat saivat aikaan. Pojat ovat aikanaan syntyneet niin pienillä väleillä, että mahtuivat samaan aikaan ala-asteellekin kaikki kolme. Kun vielä lisäksi asuttiin paikassa, jossa oli paljon kahden isomman ikäisiä poikia, niin kuopus jotenkin muuttui isoksi vielä veljiäänkin nopeammin. Meillä oli samaan aikaan kolme esiteiniä jo hyvin varhaisessa vaiheessa. 

Harrastusrumba sai meillä näin jälkikäteen ajatellen tragikoomiset mittasuhteet. Meillä harrastettiin jopa ihan kilpatasolla neljää lajia: jääkiekkoa, salibandya, jalkapalloa ja yleisurheilua. Parhaan tai pahimman talven aikana pojilla oli 18 harjoitukset viikossa ja pelit päälle. Siinä ei vanhemmat ehtineet juuri muuta kuin nukkua, syödä, käydä töissä ja kuljettaa. No toki viikonloppuisin käytiin katsomassa pelejä ympäri Suomea. Keräsin aikanaan listaa jäähalleista, joissa olen oman lapsen peliä käynyt katsomassa. Sille listalle tuli lopulta 55 riviä. Yrittäkää laittaa paremmaksi.

Eilen sitten keskimmäinen ilmoitti, että lopettaa vuodenvaihteessa kesävänrikin hommat ja alkaa etsiä itselleen asuntoa Tampereelta. Muutenkin ovat jo minua pidemmäksi venähtäneen pikkuveljensä kanssa linnoittautuneet meidän tekniseen tilaan. Ovat rakentaneet sinne melko täydellisesti varustetun miesluolan. Sentään vielä päästävät minutkin sisään.

Vaimon kanssa eilen huomattiin, että mahdutaan hyvin vielä molemmat meidän pienemmällekin sohvalle. Sen ympärillä meillä on tämä iso talo. Iso talo, jossa on hyvin hiljaista. Joskus nuorimmaisen sävellykset tunkeutuvat seinien läpi meidän kuultaviksi ja silloin tällöin joku hakee vaatteita kaapista tai ruokaa jääkaapista. Askelten töminä on kovaäänistä, mutta sitä kuulee koko ajan harvemmin ja harvemmin.

Olen alusta asti kannustanut jälkikasvua itsenäistymään varhain ja ovat ilmeisesti kuunnelleet. En halua tänne aikamiespoikia nurkkiin pyörimään. Kyllä se talon tyhjeneminen siitä huolimatta on vähän rankkaa. Joskus sitä toivoi, että olisi välillä hiljaista ja enemmän aikaa itselle. Juuri nyt nuo toiveeni toteutuvat sellaisella vauhdilla, että tällaisella hitaalla ihmisellä on vaikeuksia sopeutua siihen.

Voittamaan tänne on tultu

Aamun aluksi vähän tuollainen mahtipontinen ja ehkä hiukan ylpeäkin otsikko. Halusin kuitenkin kirjoittaa tästä aiheesta, koska voittamisella on yllättävän iso merkitys työelämässä.  Lähes kaikille meille opetetaan pienestä pitäen, että pitäisi olla hyvä häviäjä. Kakkossijoista ei verisessä kilpailussa kuitenkaan palkita. Niitä keräilemällä loppuu ajan oloon työt kaikilta. Suomalaisessa kulttuurissa pitäisi lisäksi olla vaatimaton ja nöyrä. Voittamisen pakon ja suomalaisen hyvän häviämisen kulttuuri aiheuttaa meille jokaiselle ristiriitoja. Kummallinen tilanne, josta pitäisi päästä pois.

Tämä aihe nousi pinnalle, kun kävin eilen hakemassa asiakkaalta allekirjoitukset isoon sopimukseen, jota oli väännetty poikkeuksellisen pitkään ja isolla joukolla. Käytäväpuheiden mukaan kyseessä oli meidän pitkäikäisen liiketoiminnan kaikkien aikojen suurin kauppa. Onneksi se näkyy ja kuuluu. Ihmiset ovat innoissaan ja suorastaan haluavat päästä mukaan kokemaan jotain uutta ja isoa. Tällaiset voitot kantavat koko liiketoimintaa henkisellä tasolla pitkään. Olen varovaisesti miettinyt, mitä seuraksia tuon monesti veitsenterällä olleen sopimuksen kariutuminen olisi tarkoittanut. Luultavasti ainakin  merkittävää motivaatiotason alenemista monellakin henkilöllä. Tulevaisuudenusko olisi alentunut koko satahenkisen liiketoiminnan keskuudessa. Tilalle olisi tullut annos epävarmuutta. Työpaikoista tässä kuitenkin aina puhutaan.

Minulla on kokemusta elämässä myös kakkossijoista. Kun niitä tulee muutama peräjälkeen, siitä yleensä seuraa vain ikäviä asioita: irtisanoutumisia, pahaa mieltä ja tyytymättömyyttä. Lyhyellä aikajänteellä toki kiire joiltakin helpottaa ja saattaa ehtiä vaikka kehittämään vähän itseään. Häviämisestä myös oppii aina jotain. Seuraavalla kerralla ollaan parempia. Silti yhtään pidemmälle katsoen kakkossijoista on vain haittaa.

Siksi tässä nykyisessä työpaikassa ehdottomasti parasta on ollut se voittamiseen keskittyvä kulttuuri. Meillä ollaan valmiita tekemään normaalia enemmän voittamisen eteen ja nautitaan voittamisesta. Meillä myös ollaan huonoja häviäjiä. Paiskotaan ovia ja ollaan huonolla tuulella, kun voittoa ei tule. Minusta se on oikea asenne. Jokaisella on työpaikka ja oma tulevaisuus pelissä. Voittajan on helppo hymyillä.

Tänään poksautellaan kuohuviiniä ja syödään kakkua.

Tylsyyden ylistys

Valittelin maanantaiaamun kirjoituksessa kiirettä ja stressin tuntua ja kadonnutta elämänhallintaa. Lupasin siinä myös itselleni kaikenlaista. Lupausten julkistamisen tarkoitus oli, että niitä tulisi paremmin noudatettua. Kannattaisi miettiä vähän ennen kuin tuollaista kirjoittaa. Jäin nimittäin heti ensimmäisenä päivänä kiinni siitä, että olin luvannut jättää auton vähän kauemmas. Parikin näitä kirjoituksia lukevaa työkaveria pääsi ihan tuoreeltaan kuittamaan, että oliko minun autoni pysäköity vieraspaikalle oven eteen, vaikka blogissa kirjoitin toista. No silloin satoi ja olin myöhässä. Toisaalta - selittäminen pahentaa asiaa. Mokasin heti ja sillä selvä. Palaute meni perille ja samana päivänä asiakkaalta palattuani jätin auton kauemmas ja kastuin. Hyvä niin.

Muut lupaukset ovat onnistuneet paljon paremmin ja heti alkaa näkyä tuloksia. Ruokavalion terävöittäminen alentaa turvotusta, parantaa oloa ja lisää jaksamista. Liikunnan lisääminen parantaa henkistä hyvinvointia ja unen laatua. Viime yönä nukuin taas yhdeksän ja puoli tuntia ja olen pirteä kuin peipponen.

Kalenterin raivaaminen toi tullessaan hyvinkin yllättävän heilahduksen ihan toiseen äärilaitaan. Tällä viikolla on nimittäin ollut hetkittäin niin hiljaista, että on ollut oikeastaan tylsää. En väitä, että olisin osannut kaikkiin vaatimuksiin vastata tai jokaisen yksityiskohdan hoitaa oikein, mutta kaikki tunnistamani ykkösprioriteetin asiat olen hoitanut aika hyvin. Niiden väliin on jäänyt aika pitkiäkin lähes toimettomia hetkiä auton ratissa tai työpisteellä. Koska iso osa läheisistä työkavereista lukee tätä blogia, niin ovat varmaan arastelleet soittaakin, ettei miestä ihan liikaa kuormiteta.

Kun on tottunut kovaan kiireeseen, niin lyhyetkin hiljaiset hetket aiheuttavat vireystason alenemista ja kellotaajuuden laskemista. Tylsistyn vähän, kun adrenaliinitasot laskevat. Se on juuri sitä mitä nyt tarvitsen.  Tylsyys yhdistettynä syksyn aiheuttamaan lievään alakuloon on omiaan auttamaan palautumisessa. Kiireen tunne poistuu korvien välistä. Ihanaa.

Kaamosta kaatamaan

Lueskelin tänään viimesyksyistä blogitekstiäni koskien juurikin syksyä. Silloin tämä perkeleellinen vuodenaika oli tuntunut jotenkin siedettävältä. Olen kirjoittanut, että vähäiset sateet ja poutaiset päivät yhdistettynä joutenoloon ovat tuntuneet jopa vähän mukavilta. Tänä vuonna on toiset kujeet. Aamulla töihin ennen auringonnousua. Takaisin kotiin illan hämärryttyä. Päivät palaverihuoneissa kaukana oikeasta päivänvalosta. Lenkille kammottavassa vesisateessa ja täydellisessä pimeydessä. Aiemmilla viikoilla näkyvissä ollut poikkeuksellisen kaunis ruska on kadonnut  silmistä ja mielestä.

Olen kirjoittanut paljon viime aikoina asioiden näkemisestä positiivisesti. Olen harjoitellut sitä käytännössä päivittäin. Uskoakseni olen saanut oivalluksia aikaan myös lukijoissani ja läheisissä ihmisissäni. Viime viikolla luin mielenkiintoisen - psykoterapeutin kirjoittaman -  kirjan näkökulman vaihtamisen taidosta. Siinä oli hyvin konkreettisia ja helposti sovellettavia elämänohjeita tämän kaltaisiiin hankaliin tunteisiin. Silti tuntuu, että mikään ei auta. Pimeys, märkyys ja luonnon kuolema masentavat.

Jotenkin valon väheneminen on se, joka eniten vaikuttaa negatiivisessa mielessä. Jotkut sanovat, että korvavaloista on apua. En ole kokeillut. Tuntuu jotenkin huuhaalta. Itselläni toimisi parhaiten se, jos ehtisi ulkoilemaan päivällä kirkkaan valon aikana. Tosin nyt sateen jatkuessa sekin ilo tuntuu jotenkin etäiseltä. Perustettiin jopa viime vuonna parin kaverin kanssa kaamosmasentuneiden tukiryhmä whatsappiin. Luulen sen olevan kovassa käytössä lähiviikkoina.

Tässä vaiheessa vakilukijat osaavat jo odottaa jotain älykästä elämänviisautta tai käänteentekevää oivallusta, jolla kaamosmasennukseni ratkaisen. Valitettavasti joudun kertomaan, että sitä ei ole eikä tule. Minä en pidä syksystä enkä pimeästä. Aion olla lievästi masentunut seuraavat viikot. Annan alakulon vallata mielen ja kielen. Tsemppaan työpäivät kun on pakko. Laitan kaiken toivon siihen, että talvi tulee jonain päivänä.

Esimiehestä kaveriksi

Luen parhaillaan iltalukemisina kotimaista tuotantoa olevaa kirjaa, jonka nimi on 'Onnistu esimiehenä'. Se on sellainen suomalaistyyliin kirjoitettu äärimmäisen asiallinen, mutta tylsähkö teos. Sitä jaksaa lukea kerrallaan 30 sivua ja sitten väsyttää jo niin paljon asiapitoisuus ja tiedon määrä, että silmät sulkeutuvat kuin itsestään. Jos amerikkalainen olisi kirjoittanut kirjan, sen esimerkkihenkilöinä olisivat olleet kollegani Susan tai veljenpoikani Tim. Tapahtumat olisivat sijoittuneet johonkin sopivaan yritykseen ja niissä olisi ollut elävän oloisia henkilöitä. Suomalaisopuksessa sen sijaan on esimerkkihenkilöitä ja esimerkkitapauksia yhdistettynä äärimmäiseen intimiteettisuojaan sekä diskreettiin tapahtumatason analyysiin. Se on sellaista kuivakan asiallista tekstiä, jota me odotamme toisiltamme.

Tuo kaikki yllä oleva on aika toissijaista, mutta halusin olla näppärä ja nostaa tällaisenkin yksityiskohdan kaikkien tietoisuuteen. Kirjan sisältämä asia on sinällään oikeaa ja valmentaa tällaista kokeneempaakin esimiestä oppimaan ja ajattelemaan uudella tavalla. Itsekin olen pitkää reittiä siirtynyt asiantuntijatehtävistä ylimmän johdon tehtäviin. Lukemalla oppi hyvin katsomaan tätä matkaa taustapeilistä. Näkee liiankin selvästi jälkikäteen mikä meni hyvin ja missä sitä Strömsötä ei ollut mailla halmeilla. No -  omista virheistään oppii aina. Sikäli opettavaista lueskella tuollaisesta aiheesta.

Se mikä varsinaisesti aiheutti enemmän aivonystyröiden pyörittelyä, oli kirjan havainto esimiestyön tietynlaisesta yksinäisyydestä. Siinä puhuttiin mm. säiliöteoriasta. En avaa sitä sen tarkemmin, mutta siinä toiminnan tarkoitus on, että esimies ikäänkuin ulkoistaa itsensä ja omat tunteensa kommunikaatiotilanteissa. Paljon käsiteltiin myös sitä, että esimies ei saa näyttää varsinkaan äärimmäisiä negatiivisia tunteita johtamistilanteissa. Näinhän se hyvä esimies toimii. Pää pysyy kylmänä.

Tunteiden eristäminen vuorovaikutuksessa on käsittääkseni se esimiestyön eniten yksinäisyyttä aiheuttava elementti. Jotenkin ikävää, kun se yksinäisyys ei kuitenkaan ole erityisen mukavaa. Työn varjopuolia siis.

Todella konkreettisen esimerkin sain empiirisesti kokea, kun olin vanhan tiimini kanssa illastamassa joitakin viikkoja sitten. Olin aina tuon porukan kanssa ajatellut silloin heidän esimiehenään ollesani olevani osa porukkaa. Ruokapöydässä tajusin, että niin ei kuitenkaan ollut. Esimiesaseman oltua kaukainen muisto, nuo ihmiset olivat yhtäkkiä muuttuneet ihan uudella tavalla ystäviksi ja kavereiksi. Juteltiin ihan eri asioista kuin aiemmin. Ajatuksia vaihdettiin paljon avoimemmin ja ennen kaikkea rennommin. Se tuntui oikeasti hyvältä.

Lähes kaikilla meillä on esimies. Jos hän sinun tapauksessasi on ihan kelpo ihminen, niin ole hänelle tänään erityisen mukava. Käy halaamassa tai taputtamassa olkapäälle, jos uskallat. Ihminen siellä on sisällä.

Uusi elämä

Kaamos ja kiire ovat taas vähän sekoittaneet keski-ikäistä miestä. Elämänhallinta ei ole viime viikkoina ollut sillä tasolla, mitä onnellisuuden tavoittaminen edellyttää. Onni kun ei tule kiireestä tai menestyksestä. Se tulee siitä, että itsen kanssa on hyvä olla.

Olin ajatellut tästä aamusta alkaen kääntää taas kelkan niin, että elämänhallinta on paremmin omissa käsissä. Oikeastaan aloitin jo eilen, kun säädin viikon kalenterin siihen uskoon, että siitä voi ihminen selvitä. Päätin vielä kirjoittaa ajatukseni julkisiksi. Ihan vain, että tulee paremmin pidettyä kiinni lupauksistaan.

Aloitetaan vaikka ihan perusasioista. Syön terveellisemmin. Lopetan taas turhat sokerit ruokavaliosta. Viimeksi kun tein näin, niin painokin alkoi pudota ihan itsekseen. Liikun enemmän - vähintään neljä tuntia viikossa. Se parantaa oloa ja lisää jaksamista pimeyden keskellä. Vältän hissin käyttöä. Pysäköin auton aina vähän kauemmas ovesta.Vähennän alkoholin käyttöä. Se parantaa unen laatua ja mahdollisesti alentaa painoa myös.

Sitten ajankäyttö. Teen sunnuntaisin kalenteriperkauksen. Käytän siihen puoli tuntia tai tunnin aikaa, että olisin viikolla tehokkaampi. Varaan itselleni vähintään kahdeksan tuntia palaveritonta aikaa joka viikolle. Toistan kalenteripriorisoinnin joka aamu.

Matkustan vähemmän. Kiireen keskellä jatkuva matkustaminen joko työ- tai lomamatkoilla kuormittaa yllättävästi. Kuusi lentoa kahden viikon sisään ja siihen päälle aika paljon autossa istumista on myös jäykistänyt alaselän siihen kuntoon, että kipua on lantion seudulla oikeastaan jatkuvasti. Onneksi se lähtee itsestään välttämällä istumista ja kävelemällä enemmän.

Tällaista siis seuraavaksi. Kirjoitan edistymisestä tänne blogiinkin jossain vaiheessa.

Maailmanpolitiikan näyttämöllä

Olimme jo loppukesästä varanneet vaimon kanssa matkan Andorraan viime viikonlopuksi. Matka oli osa projektiani käydä kaikissa Euroopan maissa. Sinne on Suomesta käsin helpointa mennä lentämällä ensin Barcelonaan ja sieltä vuokra-autolla itse kohteeseen. Kolmen yön matkan jaksotuksen olimme päätyneet tekemään niin, että yöpyisimme ensimmäisen yön Andorra la Vellassa ja kaksi seuraavaa Barcelonassa. 

Jonkunnäköinen käsitys meillä oli siitä, että Kataloniassa äänestetään sunnuntaina ja että äänestys koskee mahdollista Espanjasta irtautumista. Tapahtuman merkityksestä ja mittasuhteista ei ollut mitään käsitystä. 

Sunnuntaina pakkasimme tavarat ja lensimme vuokraamaan autoa. Vuokraamosta poistuessa oli hymy huulilla, kun auton luokkaa oli korotettu parilla pykälällä. Lähdimme ajamaan Katalonian halki kohti Andorran y:n muotoista laaksomuodostelmaa. Jo tuossa vaiheessa alkoi hahmottua, miten isosta asiasta äänestyksessä oli kyse. Joka toisella parvekkeella liehui Katalonian lippu. Monet ihmiset olivat verhoutuneet niihin ja kaikilla oli isoja mainosjulisteita, joissa luki ytimekkäästä 'Si". 

Andorra turistikauden ulkopuolella oli satumainen rauhan tyyssija. Pääkaupungin kaduilla oli vähemmän väkeä kuin Parolan keskustassa. Palvelu toimi ja hintataso oli käsittämättömän alhainen. Taas kerran tultiin siihen tulokseen, että matkustaminen sesongin ulkopuolella on oikeasti järkevää. Tänne tullaan ehkä uudestaankin.

Maanantaina pakattiin tavarat ja ajettiin takaisin Barcelonaan. Palautimme pienehkön eksymisen jälkeen auton vuokraamoon ja otimme taksin kohti Katalonian pääkaupungin keskustahotellia. Jo taksimatkan aikana alkoi pikkuhiljaa selvitä, että ollaankin keskellä jotain suurempaa. Väkeä oli liikeellä paljon. Lippuja kaikkialla ja paljon meteliä paikalliseen tyyliin. Hotellihuoneen televisiosta tsekkasimme espanjankielisiä lähetyksiä. Uutisaiheita oli vain yksi.

Tiistaina olimme ajatelleet vierailevamme ainakin Sagrada di Famigliassa ja katsella paikkoja muutenkin. Hotellin hississä oli ohjeita turisteille: kaupungissa on yleislakko - julkinen liikenne on pysähtynyt, taksitkaan eivät liikennöi. No -  kaksi tervejalkaista kyllä kävelee sen reilun kymmenen kilometriä, jonka suunnitellut vierailukohteet vaativat. 

Matkalla alkoi hahmottua ainakin jotain lisää. Käytännössä kaikki kaupat ja ravintolat olivat kiinni. Poliiseja oli kaikkialla - samoin mielenosoittajia. Helikopterit pörräsivät väkijoukkojen yläpuolella ja katuja oli suljettu poliisin mellaka-autoilla tasaisin välimatkoin. Vaikka hulina oli melkoinen, niin aseistetut poliisit joka paikassa saivat ainakin oman turvallisuudentunteeni säilymään. Kävelimme kaikkiin suunniteltuihin kohteisiin. Toki ne olivat suljettuja, mutta ainakin ulkoa pääsi ihailemaan Gaudin kätten jälkiä. 

Pienen päivälevon jälkeen lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Ainoastaan la Ramblan turistipaikat olivat auki. Nekin valikoivat asiakkaita niin, että samaan aikaan nälkää nähnyt yksin liikkunut turisti jäi ilman pöytäpaikkaa. Meille sellainen sentään liikeni. Ohikävelijöitä seuratessa päivän pukukoodi ei jäänyt kenellekään epäselväki. Se oli kelta-punainen lippu. Ikään ja sukupuoleen katsomatta. Yhden itsenäisyyden vastustajankin näimme. Toisella puolella väkeä oli lehtitietojen mukaan 700 000.  Epäreilu asetelma.

Aikainen aamulento pakotti nukkumaan ajoissa. Seurasimme hetken hotellin parvekkeelta metelin yltymistä ja väkijoukon liikkeitä. Aamulla heräsimme todella aikaisin, että varmasti saisimme taksin kentälle. Hotellin ovesta ulos astuttuamme tajusimme nopeasti, että kaikki oli ohi. Taksin saimme 15 sekunnissa. Olimme kentällä alle 20 minuuttia siitä, kun olimme huoneen antaneet pois. Ihan vähän helpottavalta meistä molemmista tuntui, kun lentolippu oli kädessä ja pääsi keskittymään kotimatkaan. 

Mielenkiintoinen kokemus olla tuollaisen tapahtuman keskipisteessä ymmärtämättä kunnolla mitä ympärillä tapahtuu. Vaikka tilanne oli poliisin läsnäolon vuoksi rauhallinen, niin tieto sunnuntain yhteenotoista sai olon tuntumaan vähän rauhattomalta. Kirkkoon ei päästy sisälle tällä kertaa. Silti tämä matka ei unohdu. 

Elämänlaatua kympillä

Voiko olla jääräpäisempää otusta kuin suomalainen keski-ikäinen mies? Kai se mahdollista teoriassa on, mutta luultavasti kuitenkin ilmiöinä tuollaiset ovat jotakuinkin poikkeuksellisia.

Omalla kohdallani tämä jääräpäisyys ja sen typeryys näyttäytyivät kristallinkirkkaina tänä kesänä. Olin nimittäin jo vuosia sitten päättänyt, että hankin lukulasit vasta kun täytän viisikymmentä. Olin perustellut päätöstän itselleni ja muille mm. sillä, että lasit ovat hankalat kuulolaitteiden kanssa tai että ikänäkö etenee nopeammin, jos käyttää laseja. Varmaan joku vanhenemisen pelkokin siinä jotain osaa näytteli - tiedä häntä.

Heinäkuun lopussa piti suorittaa ajo-opetuksen teoriakoe enkä yksinkertaisesti nähnyt niistä pikkuriikkisistä kuvista, että taustapeilissä on paloauto. Puhumattakaan että olisin havainnut jalankulkijoiden rintamasuunnat. Virheitä ropisi sen verran, että kokeen lopputuloksen kohdalla seisoi pahaenteinen sana - hylätty. Vaimolle yritin selittää, että liikennesäännöt on hallussa - näön kanssa on haastetta. Tiedoksi muuten, että ei se näkö oikeaa autoa ajaessa haittaa, kun se taustapeili on siinä saman kokoinen kuin se koko kuva siinä Ajovarman tabletissa. Siitä taustapeilin osuus oli ehkä 1x3 millimetriä. Yritä siinä.

Samana päivänä investion kympin Motonetin lukulaseihin. Vaimo valitsi pokat ja minä vahvuudet. Seuraavana aamuna uusintakokeeseen ja kaikki 70 tehtävää oikein. Niillä jalankulkijoilla oli kasvotkin. Hassua, miten pienestä asiat voivat olla kiinni.

Ajokoe oli kuitenkin aika pikkujuttu verrattuna siihen, mitä muuta tapahtui. Aloin nimittäin uudestaan lukemaan. Olen viimeisen kahden kuukauden aikana lukenut enemmän kuin edellisen viiden vuoden aikana yhteensä. Luin kirjahyllyssä vuosia vuoroaan odottaneita kirjoja kuten Machiavellin Ruhtinaan tai Näkökulman vaihtamisen taidosta kertovan kotimaisen opuksen. Voisi sanoa, että olen saanut luettua lähes kirjan viikossa.

Toki muukin elämä on helpottunut. Ruokien energiasisällöt ja ravintoiloiden ruokalistat ovat kuin lastenleikkiä. Samoin kirjoittaminen on helpompaa. Virheitä tulee paljon vähemmän. Silti tuo kirjojen palaaminen lapsuuden lukutoukan elämään on isoin asia. En ole ikinä mistään saanut kymmenen euron investoinnille samalaista hyötyä.

- Jääräpäisyys maksaa hintaa -