Lupausten pitäminen

Kolmen kotona vietetyn kuukauden aikana tuli luvattua täällä blogissa kaikenlaista. Tarkoitus oli varmaankin asioita julkistamalla saada aikaan painetta niistä kiinni pitämiseen. Se toimii ainakin sillä tavalla, että pohdin aika monta kertaa päivässä, mitä tuli luvattua itselleen.

Aloitetaan vaikka kertomalla huonot uutiset eli mikä ei ole mennyt ihan putkeen. Ehkä kaikkein huonoiten olen onnistunut älylaitteista vieroittumisessa. Niitä tuli käytettyä kotona yksin ollessa aika lailla liikaa eikä töihin paluu ole asiaa muuksi muuttunut. Kännykän tsekkaaminen on itse asiassa aika ärsyttävä maneeri. Yritän enemmän. Valokuvaamisen lisääminen on myös onnistunut kehnosti. Antti sai vielä Balkanilla vähän kuvaamaan. Sen jälkeen on ollut aika hiljaista. Voi olla, että tämä vain on sellainen juttu, että en opi koskaan.

Ajankäyttö on vielä vähän sekaisin, kun uusi työ vaatii paljon perehtymistä ja paneutumista. Päivät ovat venyneet sekä illasta että aamusta, mutta jotenkin uskon parempaan huomiseen. Kun arki alkaa rullata niin ehkä pysyn siinä 45-50 viikotunnissa, joka minulla oli tavoitteena.

Mutta onneksi on onnistumisiakin. Istun parhaillaan junassa matkalla töihin enkä ole Tampereen päässä vielä autolla käynytkään. Tosin tämä on vasta kolmas junareissu, mutta hyvä alku. Kalenteri on pysynyt aika paljon asiallisempana kuin edellisessä työpaikassa. Olen mielestäni osallistunut vain tarpeellisiin palavereihin enkä ole oikeastaan juurikaan muiden kalenteria täyttänyt. Avoimuus on aina ollut minulle helppoa samoin kuin hyväntuulisuus. Niitä olen yrittänyt hyödyntää niin kuin ennenkin. Tässä uudessa ympäristössä niille on tilaakin enemmän, mikä on ihan loistava juttu.

Omasta mielestäni sittenkin parhaiten olen onnistunut minulle kaikkein vaikeimmassa asiassa - nimittäin kuuntelemisessa. Olen istunut hiljaa palavereissa ja yrittänyt antaa muille tilaa. Olen huomannut, että siitä on valtavasti hyötyä varsinkin nyt, kun yritän mahdollisimman nopeasti saada selville, millaisia muutoksia vastuullani oleva liiketoiminta tarvitsee.

Töissä taas

Päätin sitten jatkaa tämän blogin kirjoittamista. Ajattelin jatkossa harventaa kirjoitusrytmiä niin, että kirjoitan kerran tai kaksi viikossa. Kirjoitettavaa ja ajatuksia on tietenkin heti enemmän, kun on vähän taukoa välissä.

Varmaan ainakin vakilukijat tietävät, että museonhoitajan ura on päättynyt ja olen palannut takaisin ATK:n ihmeelliseen maailmaan. Aloitin työt keskiviikkona, mikä oli oikeasti hyvä ajoitus, koska näin ensimmäinen viikko jäi vähän lyhyemmäksi. Oli nimittäin aika menoa. Uudessa paikassa ihmiset olivat odottaneet minua kolme kuukautta, mikä tarkoitti sitä, että perehtymisen ohessa sain aika paljon huomiota osakseni. Tapasin kymmeniä uusia ihmisiä, joista muistan varmaan viiden nimen. Kontrasti kolmen kuukauden hiljaiseloon oli jotain, joka laittoi adrenaliinin virtaamaan. Kun vielä eilinenkin päivä oli tiukkaan aikataulutettu RUK:n omaisten päivän ja ystävien kanssa Tampereelle suuntautuneen teatterireissun takia, niin olin todellakin jo loman tai ainakin vapaapäivän tarpeessa.

Siltikin olen todella fiiliksissä. Oli todella ihanaa mennä työpaikkaan, jossa minua on odotettu niin paljon. Porukka oli todella tohkeissaan ja se tarttuu minuunkin. Intoa on niin paljon, että tuskin jaksan odottaa maanantaiaamua. Jotenkin tuollaisessa kovassa nousussa olevassa ympäristössä on niin erilaista olla. Ymmärrän, että jossain vaiheessa on vielä vaikeaakin, mutta nyt päällimmäisenä havaintona on se ihmisten kollektiivinen halu onnistua ja näyttää. Kukaan ei pelkää eikä kyräile. Kollegoiden hyväntuulisuus on käsin kosketeltavaa. On hienoa, kun nauru raikaa toimistossa. Ajattelin yön hämärinä tunteina, että olisin voinut vaihtaa jo aiemmin, mutta en aio sitä jäädä suremaan. Tämä meni nyt näin.

Moni asia on nyt eri lailla kuin ennen. Yksi pienen pieni, mutta minulle merkityksellinen muutos on, että ennen olin töissä Honkala ja nyt olen Heikki. Etunimellä puhutellaan oikeastaan kaikkia - ihan ylintä johtoa myöden. Joku voisi ajatella, että tämähän on ihan detalji, mutta sitä se ei todellakaan ole. Etunimellä puhuttelemisen kulttuuri kertoo mielestäni luottamuksesta, avoimuudesta ja jopa tietynlaisesta läheisyydestä, joka kollegoiden keskuudessa vallitsee. Juurikin niitä asioita, joiden perään olen täällä blogissakin huudellut. Minä tykkään.

Museo on nyt talven ajaksi väliaikaisesti suljettu. Onneksi sille löytyy hyötykäyttöä näiden meidän arkikulkineiden säilyttämiseen. Kauneus on poissa - käytännöllisyys tilalla. Onneksi ensi kesä on jo ihan kohta.

Museon sulkemispäivä

No niin. Museon sulkemispäivä on koittanut. Vähän haikea fiilis tällä kertaa. Ei pelkästään se, että vapaa loppuu ja olen huomenna luvannut ilmoittautua neuleessa ja farkuissa Digian pääkonttorilla klo 9.  Myös tämän blogin kirjoittamisesta luopuminen vähän kiristää mieltä. Kiitos vielä Pyrylle ja Jasperille loistoideasta. Kannatti aloittaa.

Museo ei sinällään ollut mikään yleisömenestys. Kerran sellainen nuorehko roskakuski - vai pitäisikö sanoa jätepakkaajan kuljettaja - peruutti ekstrapitkälle ja olen aika varma, että halusi nähdä autot. Toisella kertaa joku nuoripari pyöri autoineen tuossa pihassa, mutta luulen että olivat vain eksyksissä. Pääsylipputuloja ei kertynyt, mutta ei ollut myöskään järjestyshäiriöitä. Taisi tuo markkinointikin jäädä pelkästään sen ensimmäisen blogikirjoituksen varaan. Yksi helpoimpia hommia, mitä olen tehnyt oli tämän museon hoitaminen.

Blogiin tuli höpistyä kuutisenkymmentä erilaista maailmanparannus-, matka- tai muuta kirjoitusta. Välillä sain aikaan enemmän keskustelua välillä oli hiljaisempaa. Yksi ainoa päivä jäi väliin, vaikka monta kertaa olin lähellä heittää pyyhkeen kokonaan kehään ja lopettaa koko blogin. On yllättävän vaikeaa keksiä joka päivä jotain järkevää sanottavaa. Silti uskoakseni minulla on ollut kohtuullisen uskollinen n. 200 lukijan joukko, joka pysyi matkassa alusta loppuun. Juuri te saitte minut tyhjäpäisinä päivinä löytämään idean ja kirjoittamaan. Lyhytjännitteiseltä ihmiseltä kova suoritus sanoisin.

Lueskelin isänpäivän iltana läpi kaikki kirjoitukset ja seison (tai siis istun sohvalla, mutta ymmärrätte) edelleen jokaisen tekstin takana. Siksipä ajattelin säilyttää blogin jälkipolville. Jos vaikka joku joskus eksyisi tänne ja löytäisi jonkun omaa elämää eteenpäin vievän kultajyvän. Koskaan ei tiedä. Enkä pane pahakseni, vaikka joku tätä haluaisi eteenpäinkin jakaa, jos siltä joskus tuntuu. Kaikille kiinnostuneille se on kirjoitettu.

Itselle matkaan kirjoittamiseta jäivät sattumanvaraisessa järjestyksessä ainakin: läsnäolon tärkeys, hymyn ja huumorin voima, ajan hallinta, yhteistyön ja empatian merkitys, isyys, matkailun silmiä ja mieltä avaava rooli, avoimuus, elämän prioriteetit sekä tietenkin ihmisenä kehittyminen. Sain paljon - toivottavasti tekin jotain.

Kirjoittamisen jatkosta en sano nyt mitään. Voi olla, että jatkan tätä jonain päivänä jollakin syklillä - voi olla, että en. Sen näkee sitten. Museo kiittää ja kuittaa!

Huumorilla eteenpäin

Minulla on aika erikoinen huumorintaju. Vähän sellainen sarkastinen ja voisi sanoa vaativa. Toiset eivät aina ymmärrä minun huumoriani enkä minä useinkaan toisten. Silti minä yritän.

Tilannekomiikassa olen mielestäni hyvä ja osaan hymyillä myös itselleni ja omille virheilleni.
Hymyilemällä, nauramalla ja ylipäänsä huumorin keinoin on usein huomattavan helppoa murtaa jää tai päästä eteenpäin hankalista tilanteista.

Jostain syystä nauru ja huumori eivät ole suomalaisten keskuudessa kovin hyväksyttyjä työelämän selviytymiskeinoja. Tietenkin on yrityskulttuureja, joihin ne kuuluvat oleellisena osana, mutta pääsääntöisesti täkäläistä maailmaa kuvaa sananlasku 'ennemmin räkänokastakin mies tulee kuin turhan naurajasta'. Tämä korostuu eniten tilanteissa, joissa on paikalla useamman kuin yhden yrityksen edustajia.  Humoristit eivät näissä palavereissa kerää kredittiä vaan saavat osakseen lähinnä sääliviä tai ylenkatsovia katseita.

Olen silti huomannut että jos vain ei anna periksi vaan kerrasta toiseen yrittää varovaisen ja mahdollisimman tyylikkään huumorin keinoin päästä eteenpäin, niin muutkin ikäänkuin uskaltavat. Heittävät tärkeyden hetkeksi sivuun ja joskus jopa naurahtavat. Olenpa joskus saanut tosi tärkeänä itseään pitävän ihmisen kertomaan vitsinkin. Luulisin, että huumorin käyttäminen vaikkapa asiakassuhteessa on avain kumppanuuden löytymiseen ja se usein vaatii yhden tai kaksi ihmistä, jotka uhrautuvat. Ottavat ensin riskin siitä, että joutuu vähän ylenkatsotuksi ja uskoo, että selviää silti.

Minulla oli edellisessä työpaikassa yksi kollega, joka uskalsi käyttää huumoria - välillä ronskiakin - tilanteessa kuin tilanteessa. Hän teki sen aina niin hyväntahtoisesti, että se lähes poikkeuksetta hyväksyttiin. Pahimmat tosikot tietenkin paheksuvat aina, mutta oli silti hienoa olla tämän kaverin opissa. Hänen kaltaistensa ihmisten ansiosta työelämässä voi olla vähän rennompaa ja jopa hauskaa. Useamman vuoden tämän kollegan tekemisiä seurattuani uskallan nyt itsekin enemmän.

Eikä minulla ole tarkoituksenakaan täältä sohvalta käsin muuttaa suomalaista työelämää komediaksi. Toivon vain, että voisimme yhdessä vähän löysätä ja nauttia vaikka vähän.

(koti)isänpäivä

Olen jotenkin hyvin iloinen, että isänpäivä mahtui vielä tähän mun koti-isäjaksoon. Suorastaan symboliselta tuntuu, että se on vielä koko pätkän viimeinen sunnuntai. Tänään minulla menossa 22. isänpäivä ja seitsemäs ilman omaa isää. Jostain syystä huomaan laskevani nuo numerot joka kerran. Numerofriikkiydestä oli ihan oma kirjoitus, joten ei siitä sen enempää. Elatusvelvollisuushan tässä on ihan loppusuoralla, kun kaksi kolmesta on jo hoidettuna ja viimeistäkin enää reilu vuosi jäljellä. Isyys onneksi jatkuu.

Tuollaisten parinkympin molemmin puolin olevien lasten kanssa isänpäiväperinteitä joutuu vähän soveltamaan suhteessa siihen, kun lapset olivat pieniä. Meillä on itse asiassa tänään kokeilussa yhdessä valmistettava isänpäiväbrunssi, joka alkaa klo 11. Näin pojat saavat nukkua ja minä saan kuitenkin ensimmäisen aamukahvin ihmisten aikaan. Jännityksellä odotan, mitä Tampereen ammattikorkeakoulussa, reserviupseerikoulussa ja Parolan lukiossa on tänä vuonna keksitty askarrella isänpäivän kunniaksi.

Isyys on miehelle luullakseni se kaikkein kehittävin matka elämässä - minulle ainakin. Lopullinen matka pojasta mieheksi. Olen viime päivinä ajatellut, miten hienoa olisi ollut silloin vuonna 1995 ymmärtää kaikki tämä itsestään ja elmästä, jonka nyt osaan. Olisin ollut jossain määrin erilainen isä. Ennen kaikkean olisin ollut huomattavasti kärsivällisempi ja enemmän läsnä. Olisin viettänyt vähemmän aikaa töissä ja enemmän kotona.

No, uutta mahdollisuutta ei tule eikä tämä huonosti mennyt 27-vuotiaan osaamisellakaan. Muutama juttu on poikien kanssa jälkikäteen puitu ja todettu, että ei aina mennyt kuin Strömsössä. Silti kaikista kolmesta vaikuttaisi tulleen todella täysipäisiä, hyvin käyttäytyviä nuoria miehiä, joilla on terve usko itseensä. Meillä on mielestäni kaikkien kanssa avoimet välit ja voidaan puhua lähes asiasta kuin asiasta. Pidän itse asiassa näiden kolmen isänä olemista isompana saavutuksena kuin mitään, mitä olen työelämässä saanut aikaan.

Vähän pelkään, että tän vuoden askartelut on vähissä, niin laitetaan tähän kuvaksi vähän vanhempaa satoa. Varokaa uudet työkaverit - saatan ilmestyä tämä kaulassa keskiviikkona työmaalle. Kuvatekstiksi vielä lainaus yhdestä vähän vanhemmasta kortista: "isä on tärkeä, sillä on päässä järkeä"

Koti-isän viikonloppu

Joku voisi luulla, että kotona päiviään viettävälle ei ole suurtakaan eroa, onko arki vai viikonloppu. Saatoin itsekin ajatella aiemmin niin. Tällä kokemuksella melkein väittäisin, että kotiäidille tai -isälle se viikonloppu on monin verroin tärkeämpi kuin työssä käyvälle. Ei niinkään palautumisen takia vaan ihan vain siksi, että kukaan muukaan ei ole töissä tai koulussa. Sosiaalinen elämä normalisoituu. Jotenkin on helppo kuvitella, että samanlaisia ajatuksia on monella sellaisella äitiyslomalaisella, jolla lapsen hoitamiseen ei ole kaikki aika ja energia kulunut.

Tällä kertaa viikonloppukin on monella tapaa poikkeuksellinen. Huominen isänpäivä tuo oman mausteensa. Vaikka minulla ei elävää isää enää olekaan, nin ihan kiva viettää sitä pelkästään oman isyytensä ympärillä.  Niin ja ensi viikonloppuna minäkin jo palaudun työarjesta kolmen Digialla vietetyn kalenteriorjapäivän jälkeen. Toisin sanoen koti-isyyden viimeinen viikonloppu. Vähän haikeaa, mutta aikansa kutakin.

Pääsen kaiken lisäksi kokeilemaan tätä jonkun tv-kanavan lanseeraamaa nelipäiväistä viikonloppua, kun keskimmäinen pääsi viikonloppuvapaalle jo torstaina ja nuorimmaisenkin kouluviikko päättyi eilen puolilta päivin. Yllättäen esikoinenkin ilmestyi illalla viettämään poikamiesiltaa Kanta-Hämeeseen.  Nyt on talo täynnä nukkuvia nuoria miehiä. Jotenkin se saa näin isänpäivän kynnyksellä olon tuntumaan erityisen isämäiseltä.

Eilen pakastinta sulattaessa löysin jostain nurkasta vielä purkillisen syksyn kanttarellejä ja tein niistä Thai-tyylisen kana-kanttarellikeiton. Suomalaisten ja itämaisten makujen yhdistäminen toimii todella. Jos jollain on vielä kotimaisia sieniä varastossa, niin suosittelen kokeilemaan.

Kaikille miehille muuten tiedoksi että kun pakkasen takia on nyt huonot ikkunanpesukelit, niin pakastimen sulattamiseen on harvoin marraskuussa näin hyviä mahdollisuuksia. Kylmälaukut esille ja virta pois.

Hienon viikonlopun kruunaa se, että miniäkokelas tanssii Suomen väreissä ensimmäistä kertaa MM-kisoissa Sveitsissä. Pidetään peukkuja!

Hyvä esimies

Minulla oli kerran edellisessä työpaikassa yksi aivan poikkeuksellinen esimies. Siis hyvässä mielessä. Muulla tavalla poikkeuksellisia oli muutenkin. Tämä hyvä yksilö oli aina hyväntuulinen. Hän arvosti tiimiään ja uskoi jokaiseen. Jaksoi kuunnella ja kannustaa. Oli kiinnostunut minun asioistani. Sitoutui minun tekemiini päätöksiin. Sitoutti minut omiinsa. Suodatti korporaatioviestinnästä ainoastaan oleelliset asiat alaisilleen. Sparrasi tarvittaessa ja omisti lehmän hermot. Tuossa oikeastaan pähkinänkuoressa, mitä minä odotan hyvältä esimieheltä. Uskon, että tuo sopii aika monelle.

Olen jälkikäteen miettinyt paljonkin, mitä tämä ihminen teki eri tavalla kuin toiset.

Ihan ensiksi hän johti aina ensin ihmisiä, vasta sitten asioita. Se oli hänelle helppoa siksi, että hän oli vaivautunut tutustumaan tiimiinsä. Tunsi meidän vahvuudet ja heikkoudet ja tiesi mitä johtamistapaa kannattaa milloinkin käyttää.

Toisekseen hän katsoi aina tulevaan eikä murehtinut mennyttä. Tähän liittyi aina myös se hyväntuulisuus ja tietynlainen pelottomuus. Vaikka olisi mennyt huonostikin, niin siihen ei takerruttu vaan mietittiin yhdessä, miten tästä päästään eteenpäin.

Kolmas tärkeä asia oli se, että hän laittoi aina tiimin menestyksen oman menestyksensä edelle. Hänen ei koskaan tarvinnut itse näyttää mahdollisimman hvyältä ulospäin vaan antoi toisten loistaa.

Ehkä kaikkein tärkein ominaisuus kuitenkin oli se, että hänelle uskalsi kertoa kaikki asiat niin kuin ne ovat. Ennen kaikkea poikkeuksellista oli tapa, jolla hän otti vastaan huonot uutiset. Vaikka harmistuksen näki kasvoilta, niin puheessa ja teoissa aina katse oli jo siinä, miten tästä eteenpäin. Minulle oli täydellistä että oli esimies, jonka reaktioita ei koskaan tarvinnut pelätä.

Hymy huulilla

Minä en oikeastaan osaa nauraa. En ole koskaan osannut. Se on joku synnynnäinen vika tai ominaisuus. Saatan joskus naurahtaa jonkun elokuvan hauskalle kohtaukselle tai oikein hyvälle vitsille, mutta varsinaista naurua en saa aikaiseksi.

Siksi yritän hymyillä mahdollisimman paljon. Se ei ole oikeastaan edes kovin vaikeaa, koska minun on kohtuullisen helppoa olla hyväntuulinen. Mitä nyt viime aikoina päivien tylsyys ja yksinäisyys vetää vähän synkäksi, mutta muuten.

Näin kummallisesta aiheesta päädyin kirjoittamaan siksi, että naurun tai hymyn sosiaalinen merkitys on isompi kuin me suomalaiset osaamme edes kuvitella. Mikä ero omaan fiilikseesi tulee, kun astut huoneeseen, jossa on hymyileviä ihmisiä verrattuna siihen, että kaikki ovat otsat kurtussa? Miltä tuntuu kohdata joku uusi ihminen, jos hän hymyilee tavatessanne? Entä jos suu on valmiiksi mutrussa? Meidän lähikaupassa on yksi kassahenkilö, joka ei hymyile koskaan. Minä menen aina viereiselle kassalle, vaikka jono olisi kolme kertaa pidempi.

Jotkut ehkä luulevat, että pitää näyttää vakavalta ollakseen uskottava. Hautajaisissa ja yt-neuvotteluissa se on hyväksi. Muuten se ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Minä uskon, että hymyilevän ja hyväntuulisen puhujan viesti menee paremmin perille. Sama pätee hymyilevään kuuntelijaan. Hänelle inostuu kertomaan asiasta vielä enemmän ja perinpohjaisemmin. Kun olen esiintymässä isommalle joukolle, valitsen aina aluksi yleisöstä jonkun hymynaaman ja kohdistan oman puheeni ensimmäiset sanat vain hänelle. Sillä saa hyvän tunnelman koko esitykseen ja parhaimmillaan koko kuulijakunnan hyväntuuliseksi.

Vaikka en tästä Trumpin valinnasta itsekään kovin innoissani eilen ollut, niin olen silti saanut aika leveät hymyt tästä somen ja median paniikista. Minä jotenkin ajattelen, että kampanjapuheista huolimatta aika moni asia menee jatkossa myös hyvään suuntaan.

Vanha totuus on, että hymy tarttuu. Kokeile sitä tänään.

Kuvituskuvaksi maailman kuuluisin hymy.

Vaatimattomuus kaunistaa

Minusta vaatimattomat - jopa pidättyväiset - ihmiset ovat erityisen tyylikkäitä. Se, että joku on hyvä jossain eikä hänen silti tarvitse tehdä siitä numeroa, on äärimmäisen viehättävää. Tuossa otsikon sanonnassa on siis vinha perä.

Itse olen aika lailla toista maata. Tiedän korostavani hyviä puoliani ja onnistumisiani välillä rasittavan paljon. Kun lisäksi puheissani käytän perheeni vakiintunein termein sekä honkalaprosentteja että parolalisää, niin saatan olla aika ärsyttävä. Tiedän. Onneksi sentään kehun muitakin ja usein muistan arvostaa toisiakin onnistumisten hetkellä. Ajattelen olevani vähintään siedettävä.  Kukas kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse.

Alun perin en ollut tällainen. Nuorena miehenä olin hyvin vaatimaton enkä pitänyt esillä olemisesta lainkaan. Omien saavutusten esitteleminen tuntui kiusalliselta ja vielä kiusallisempaa oli jos omat vanhemmat tai joku muu läheinen kehuskeli jollain, mitä minä olin tehnyt. Jotenkin ajattelin, että saavutukset noteerataan ja niitä arvostetaan ilman, että niistä tehdään numeroa.

Miksi minä muutuin?

Häikäilemättömien ihmisten maailmassa vaatimattomat ja pidättyväiset ihmiset ovat joskus helppoa riistaa. Jos et itse ota työstäsi tai tekemisistäsi ansaitsemaasi arvostusta, niin joku toinen tekee sen puolestasi. Päämäärätietoisuus ja kunnianhimo auttavat etsimään keinoja tavoitteisiin pääsemiseksi. Itsekorostus on yksi niistä. Se myös toimii kiusallisen hyvin. Suomalainen yhteiskunta arvostaa nykyisin enemmän sellaista käytöstä jota minä edustan. Muutos työelämässä oloni aikana on todella suuri. Vaatimattomuutta ei enää arvosteta vaan mieluummin pitäisi täyttää koko huone sinne astuessaan.

Voitaisiinko me ottaa pykälä takaisinpäin? Palata maailmaan, jossa itsensä korostaminen ei ole pelkästään positiivista. Maailmaan, jossa arvostetaan tyylikkäitä ihmisiä, jotka antavat muille tilaa.
En tiedä onko se mahdollista, mutta ajattelin tehdä oman osuuteni.

Tätä kirjoittaessa on käytännössä vahvistunut Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi. Toivotaan, että maailmassa on silti vielä tilaa tyylikkyydelle.

Yhteistyössä on voimaa

Kohtuullisen iso osa it-alan projekteista epäonnistuu. Aikataulut venyvät, budjetit paukkuvat, järjestelmät eivät palvele asiakkaita tai käyttäjiä. Julkisista epäonnistumisista saamme lukea lehdistä. Yksityisellä puolella huonot projektit useimmiten vain lakaistaan maton alle ja lähdetään leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.

Epäonnistumisiin on listattu paljon syitä. Ostajien kyvyttömyys, huono johtaminen, kehnot menetelmät, toimittajan huono asiakastuntemus tai sitten rahan puute. Joskus kuulee myös sellaista, että ylin johto ei ollut riittävän sitoutunut projektiin.

Mitä enemmän olen tämän kangassohvan nurkkaan nojannut, niin sitä enemmän olen eri mieltä tuosta edellisestä kappaleesta. It-projektien epäonnistumisen suurin yksittäinen syy on asiakkaiden ja toimittajien - siis ihmisten- kyvyttömys tehdä yhteistyötä. Projektin kick-offissa tai ohjausryhmän avauskokouksessa korostetaan juhlallisesti kumppanuuden merkitystä. Seuraavaksi - mahdollisimman nopeasti - koko juttu unohdetaan ja lähdetään omalle toimistolle pitämään huolta omista asiosta.

Toimittajien puolella usein virheellisesti ajatellaan, että it-projektin tarkoitus on ottaa käyttöön järjestelmiä. Se ei oikeastaan koskaan ole totta. IT-projektin tarkoitus on aina muuttaa asiakasyrityksen liiketoimintaa. Silti olen ihan oikeasti istunut sellaisessa projektin ohjausryhmän kokouksessa, jossa toimittaja on kirkkain silmin sanonut, että järjestelmä on valmis,  Asiakas ei silti kokenut voivansa ottaa sitä käyttöön. Miten voisi olla sellainen tilanne, jossa vain toinen onnistuu? Minä en keksi.

Asiakkaiden puolella taas harhaudutaan kuvittelemaan, että toimittaja voisi tietää, miten asiakas haluaa liiketoimintaansa kehittää ja sysätään vastuu mahdollisimman isosta osuudesta toimittajalle. Tätä sitten vielä korostetaan nimeämällä projektiin niitä työntekijöitä, joille ei oikein muita hommia yrityksestä löytynyt. Tehdään liiketoimintamuutosta kolmos- tai nekosketjun osaajilla. Oletteko edes tosissanne?

Onnistuvassa projektissa on pakko puhaltaa yhteen hiileen. Kaikilla on sama yhteinen päämäärä ja tavoitteet. Kaikista - siis ihan kaikista - ongelmista puhutaan avoimesti osapuolten kesken. Raha-asiat ovat yhteisiä. Budjettitavoitteet jaetaan puolin ja toisin. Riskilista on yhteinen eikä kummallakaan osapuolella ole omia versioita. Vastuiden raja-aidat kaadetaan. Kun toisen osapuolen osaaminen loppuu, niin toinen auttaa - katsomatta sopimuksia. Tilat ovat mahdollisimman yhteisiä koskien sekä fyysisiä, että virtuaalisia työtiloja. Viralliset komentoketjut on lupa ohittaa koska tahansa.

Ihan turha syyttää haihattelusta. Olen ollut mukana projekteissa, jotka ovat olleet alusta alkaen tuossa yllä kuvaamassani moodissa tai sitten ne on siihen kriisitilanteessa pakotettu. Toimii. Voin luvata.

Asiantuntija vai konsultti

Otetaan tällainen työelämäaihe tänään, kun pelottavasti lähestyy marraskuun kuudestoista. Se aiheuttaa kaikenlaisia pohdiskelua kiihtyvällä tahdilla täällä sohvan uumenissa.

Terminä asiantuntija on huomattavasti parempi kuin konsultti, joka on vähän kulunut ja ympäripyöreä. Sitä kaiken lisäksi käytetään ihan liikaa ja väärissä yhteyksissä. Ihan vain selvennyksesi, että minä ajattelen asiantuntijan olevan sellainen henkilö, joka osaa vastata kysymyksiin. Konsultti taas on sellainen, joka osaa analysoida asiakkaan tilanteen ja suositella sitten jotain.

Arkisen esimerkin voisi ottaa vaikka rengasliikkeestä, jossa asiantuntija osaa kysyttäessä kertoa, mitä eroa on nasta- ja kitkarenkaalla. Konsultti puolestaan kyselee asiakkaalta autosta, hankintabudjetista, ajotyylistä sekä muista mahdollisista tarpeista ja osaa sitten asiantuntemukseensa perustuen suositella oikeaa rengastyyppiä. Loistava esimerkki tästä sattui jokin aikaa sitten apteekissa, kun olin ostamassa yhtä aikaa särky- ja närästyslääkettä. Konsultin rooliin sujahtanut kassahenkilö katsoi ostoksiani ja kertoi, että valitsemani särkylääke aiheuttaa närästystä ja suositteli vaihtamaan toiseen. Pieni arkinen juttu ja silti todella erilaista asiakaskokemusta.

Suomalaiset omaksuvat helpommin asiantuntijan kuin konsultin roolin. Siihen liittyy vähemmän riskejä, se on helpompaa eikä siinä tarvitse samalla tavalla vastata sanomisistaan. Tähän pitää nopeasti saada muutos. Uudenlaisessa kehittyvässä maailmassa asiantuntijoiden tarve vähenee kovaa vauhtia ja ansaitakseen paikkansa suurimman osan meistä on pakko ottaa työssään konsultoiva asenne. Se on menestymisen elinehto niin myynnissä kuin asiakaspalvelussa. Sitä tarvitaan yhtä lailla sisäisten kuin ulkoisten asiakkaiden kanssa. Konsultit menestyvät - asiantuntijuus häviää.

Olen aika paljon pohtinut, mikä on se ratkaiseva ero näiden kahden välillä. Olen järjestänyt aiheesta koulutuksia ja koutsannut ihmisiä kohti oikeanlaista toimintakulttuuria. On helppoa tunnistaa hyvä konsultti. Sellaiset erottuvat todella selvästi asiantuntijoista.

Minulla oli etuoikeus tehdä yhden aivan poikkeusyksilön kanssa myyntiä ja projekteja viimeisen parin vuoden aikana. Tarkkailin, analysoin ja pohdin, mitä hän tekee eri tavalla, että on niin paljon parempi kuin muut.

Entisen kollegani Juha Leppäsen LinkedIn-kirjoitus yrittäjyydestä ja hänen yrityksensä rekrytointipolitiikasta avasi silmäni lopullisesti. Juha kirjoittaa, että hän ei palkkaa ketään, kenellä ei ole sekä halua että kykyä ottaa riskejä. Siitähän tässä on lopulta kyse. Uskaltaako laittaa itsensä alttiiksi ja kantaa vastuun siitä, että suosittelee jollekin toiselle jotain, mistä ei voi koskaan olla täysin varma? Uskaltaako tehdä virheitä? Saako tehdä virheitä? Osaako hallita riskejä? Oppiiko virheistään?

Toinen oikeastaan yhtä tärkeä asia, jonka opin tältä kollegana olleelta huippukonsultilta oli, että hän osasi kuunnella. Hänellä ei ollut koskaan kiirettä kertoa omaa mielipidettään tai esitellä omia kalvojaan. Hän kuunteli, pohti - eteni pala kerrallaan ja taas kuunteli ja pohti. Sitten kun hän oli saanut riittävästi tietoa, hän uskalsi ehdottaa. Usein ehdotus oli sellainen, että asiakas ei sitä ensin täysin hyväksynyt vaan alkoi haastamaan. Tämä kaveri ei hätkähtänyt. Hän pysyi usein mielipiteessään, mutta oli myös valmis muuttamaan sitä, jos asiakkaan perustelut olivat hyviä.

Voitimme kaikki kisat, joissa tämä konsultti oli mukana. Tietenkin asiakas halusi aina vahvistuksen siitä, että hän on mukana tekemässä myös toimitusta. Siinä meille muille vähän opittavaa.

Koska pääsee hiihtämään?

Talvi on loistava vuodenaika. Tänä vuonna se tuli kaiken lisäksi riittävän ajoissa. Tajusin aamulla, että kohta voisi päästä hiihtämään. Lunta on jo sen verran, että tasaiselle pohjalle saa kohta ainakin huonon ladun.

Hiihtäminen on  - kuten tiedetään - erittäin monipuolinen liikuntamuoto. Hiihtäessä voi fiiliksen mukaan kuormittaa eri tavalla ylä- ja keskivartaloa tai jalkoja. Hiihtäessä nivelet eivät juurikaan rasitu ja vauhdin voi jokainen valita itse.

Minulle hiihtäminen on silti enemmän terapiamuoto kuin liikuntaa. Tai tietenkin siinä yhdistyy molemmat, mikä on sinänsä aika loistavaa.

Hiihdän 90% kaikista talven kilometreistä samalla 1,2 km pitkällä pururadalla. Rata rajoittuu toisesta reunasta Helsinki-Tampere moottoritiehen ja toiselta puolelta päärataan. Todella kummallinen sijainti. Onneksi olen aika huonokuuloinen niin liikenteen melu ei haittaa. Eikä kai se kohina nyt muillekaan niin paha ole - itse asiassa se on vähän rauhoittavaakin, jos osaa asennoitua oikein. Lisäksi on aika kätevää, kun voi aamulenkillä tarkistaa kellonajan junista, vaikka se ei kai talvisaikaan ihan niin luotettava keino olekaan. Suuntaa antava silti ainakin.

Onneksi sentään itse hiihtäminen tapahtuu kauniissa harjumaisemassa eivätkä moottoritiellä ohi kiiruhtavat autot näy ladulle. Lenkkiin sisältyy yksi ala- ja yksi ylämäki. Muuten se on sellaista lieävästi kumpuilevaa - melkein tasaista. Olen hiihtänyt saman lenkin jo varmaankin tuhansia kertoja, joten osaan jokaisen mutkan ja näreen ulkoa. Yleensä käyn lenkillä aamuvarhaisella - juuri kun valot ovat syttyneet. Radalla ei ole silloin ketään muita.  Nämä asiat yhdessä tekevät hiihtämisestäni terapeuttista.

Minun ei tarvitse siis miettiä itse liikkumista ollenkaan. Menen vain eteenpäin sellaisella vauhdilla kuin sillä kerta tuntuu sopivalta. Tarvittaessa voin olla ajattelematta yhtään mitään, mutta yleensä ajattelen ja paljon. Puran stressiä käsittelemällä hankalia asioita. Innovoin uusia juttuja ja pohdin omia ja toisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Yksin.

Olen oikeasti ratkonut hiihtäessä isojakin ongelmia ja löytänyt uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Olen rauhoittunut kiireisen viikon jälkeen ja ymmärtänyt, miksi joku toinen teki mitä teki. Lenkin pituutta voi säätää paitsi liikunnan myös terapian tarpeen mukaan. Joskus jälkimmäinen vaatii sen 25 kierrosta. Siitä tulee kaunis rivi sommanjälkiä penkalle.

Asenne ratkaisee

Olin jossain vaiheessa työelämässä vastuussa yksiköstä, jossa oli erilaisia liiketoimia kymmennellä eri paikkakunnalla ympäri eteläistä Suomea. Meillä oli aika harvoin mahdollisuus kokoontua yhteen. Se onnistui ehkä kerran vuodessa. Kerran vuodessa on niin harvoin, että ajankohtaisten asioiden käsittelemisen lisäksi tuo oli aina se oikea hetki palkita edellisen jakson aikana onnistuneita. Ne, jotka olivat tuolloin mukana, muistavat, että minulla oli aina samat kolme palkitsemiskategoriaa.

1. Asenne
2. Asenne
3. Asenne

Tuossa vajaan sadan ihmisen joukossa oli paljon osaavia ja taitavia ihmisiä. Ammattitaitoa oli niin paljon, että heikompia hirvittää. Minun näkökulmastani asenne oli ainoa sellainen merkittävä tekijä, joka teki hyvistä huippuja.

Asenteeseen liittyy usein periksiantamattomuutta. Sellaista ajattelua, että menen läpi harmaan kiven ja teen vaikeatkin hommat valmiiksi. Se voi olla sitäkin, että haluaa viereisenkin kaverin onnistuvan ja auttaa sitten oikeasti onnistumaan.

Joillakin asenne voi olla iloisuutta ja positiivisuutta. Tuollaiset ihmiset saavat itsensä ja vierellään olevat innostumaan vaikeissakin tilanteissa. Näitä ihmisiä kuvaa lause 'hymy ei hyydy'.

Yksi kaveri, joka on erityisesti jäänyt mieleeni, osoitti asennetta tekemällä kiireesäkin aina täydellisen laadukasta työtä. Piti huolta siitä, että asiakas saa täsmälleen sen mitä on tilannut. Hän ei koskaan tehnyt numeroa itsestään. Oli ainoastaan sitä mieltä, että ei osannut huonomminkaan tehdä.

Hyvällä asenteella työtä tekevät tai elämään suhtautuvat ihmiset ovat niitä, joiden kanssa viihdyn. Yritän itse olla omissa työyhteisöissä sellainen, että voisin saada asennepalkinnon.

Asenne ratkaisee. Aina.

Töihinpaluu jännittää

Vielä reilu viikko jäljellä.

Olen aika hyvin oppinut olemaan hermostumatta ja ottamaan hankalatkin työelämän tilanteet vastaan, siten kun ne tulevat. Toki streessannun tekemättömistä töistä, mutta en varsinaisesti hermoile tai jännitä.

Ja sitten mieli palaa ajassa kymmenen tai viisitoista vuotta taaksenpäin. Nyt nimittäin jännittää. Yllättävän paljon. Olo on kuin ekaluokkalaisella koulunaloituksen kynnyksellä. Mistä moinen?

Varmaan se päällimmäinen syy on, että olin edellisessä työsuhteessa 18 vuotta. Vaihtamisesta ei ole siis paljon kokemusta. Tiedossa on, että uuden verkoston rakentamiseen menee aikaa, mutta luulen selviäväni siitä. Silti en tiedä, mikä minua odottaa.

Koska työsuhteeni CGI:n kanssa on edelleen voimassa, en ole osallistunut uuden työnantajan toimintaan. Haluan olla lojaali ja kunnioittaa tekemiäni sopimuksia. Digialaiset kylläkin kiihtyvällä tahdilla toivoisivat, että aloittaisin jo työt, mutta en aio sitä tehdä. Toivotaan että heillä kärsivällisyys riittää loppuun saakka. Olen sitten aikanaan yhtä lojaali, jos minun ja Digian tiet joskus eroavat.

En siis oikeastaan kovin hyvin tiedä, mihin olen menossa. Toki toimenkuva ja vastuu ovat tiedossa. Tiedän myös, että olen aiemmin menestynyt vastaavissa tehtävissä. Muuten kaikki on ihan hämärän peitossa. Mikä on vaikeaa, mikä on helppoa? Mitkä asiat ovat hyvin, mitkä huonosti? Miten ihmiset suhtautuvat minuun? Mitä laitan ekana päivänä päälle? Osaanko olla oma itseni? Viekö kalenteri taas mukanaan? Onnistunko pitämään kiinni kolmen kuukauden aikana tekemistäni päätöksista ja oivalluksista? Päässä on paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia enkä oikein pidä siitä.

Onneksi tiedän, että jännitys laukeaa keskiviikkonna 16.11. klo 8, kun astun uuden työpaikan ovesta sisään. Siihen asti hermoillaan.

Pariisin syksystä Parolan talveen

No alkaahan ne sentään samoilla kirjaimilla, mutta muuten herätys oli aika erilainen tänään.

Se toinen listarivi, joka reissulla tuli toteutettua oli niinkin yksinkertainen kuin käy Pariisissa. Sitä nyt ei yksinkertaisesti voinut olla suorittamatta, kun kävi Mona Lisaa tapaamassa. Ei ehkä ihan täysin looginen rivikokonaisuus, mutta mitä väliä? Pariisi on kuitenkin ainoa kaupunki, joka oli mun listalla ilman, että siihen liittyy jotain muuta tekemistä. Silloin listan tekohetkellä sen on siis täytynyt olla jotenkin erityinen ja olihan se.

Talvinen aamuherätys Parolassa oli aivan ihana enkä kaivannut Pariisiin pätkääkään. Illalla kotiin tullessa maa oli vielä musta, mutta yön aikana oli satanut lunta sen verran, että kaikkialla on valkoista ja valoisaa. Olin niin innoissani talvesta ja lumesta, että lähdin aamulenkille ilman aamukahvia.  Vain nauttimaan siitä, että valo on palannut ja että pikkupakkanen kipristelee poskipäitä.

Mielenkiintoista, miten helppo on sopeutua suurkaupungin virikeähkystä tähän maalaiskylän rauhallisuuteen. Pieni paineenpoikanen tosin jyskyttää takaraivossa muistuttamassa niistä kotihommista, jotka pitäisi vielä ehtiä tekemään, mutta muuten tämä on taas kerran täydellistä.

Päätin eilen, että jätän Islannin vierailun johonkin toiseen hetkeen. Suomeen on luvattu niin upeaa talvisäätä, että keskityn nauttimaan siitä ja rauhoittumaan täydellisen kiireettömästi loppuvapaan. Enää ei tarvitse nähdä eikä kokea mitään. Riittää, kun kuuntelee hiljaisuutta ja katselee vierestä, kun aika kuluu. Olen huomannut, että minulle parhaat oivallukset syntyvät juuri noilla hiljaisuuden hetkillä. Vaikka ympäri Eurooppaa matkustaessa on mahdollista hankkia elämyksiä ja ennen kaikkea perspektiiviä omaan elämäänsä, niin oman ajatusmaailman kehittäminen onnistuu parhaiten kotisohvalta käsin.

Kaksi täydellistä viikkoa jäljellä. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä elämä ehdottaa.

Syksyinen Pariisi

Yli 11 000 sivulatausta mun blogissa. Olin ajatellut jotain vähän pienempiä numeroita, kun aloin 1,5 kuukautta sitten kirjoittamaan tätä. Tai no  oikeastaan en ajatellut mitään numeroita - kirjoitin vain. Kivaa silti, että mun jutut kiinnostaa.

Iso latausmäärä aiheuttaa itselle fiiliksen, että pitää kirjoittaa, vaikka ei aina olisi sanottavaakaan. Onneksi Pariisista riittää kerrottavaa.

Eilinen meni kaupunkia kävellen ja bussin kyydissä katsellen. Käytiin katsomassa ranskalaisten omaa versiota vapaudenpatsaasta, tutustutiin Napoleonin hautaan ja lopuksi shoppailtiin Champs Elyseellä. Löytyi ainakin nuorimmaiselle nimipäivälahja. Illalla käveltiin katsellen autioita ja hiljaisia Seinen rantoja.

Lokakuun vaihtuminen marraskuuhun näkyi turistien määrän vähentymisessä entisestään. Eiffel-torniin olisi päässsyt tänään ja eilen jonottamatta.  Sellainen havainto, että täällä jonotetaan siististi, silloin kun pitää. Varmaan siksi, kun ei ole venäläisiä. Notre Dameen oli n. 100 metriä pitkä jono enkä nähnyt kenenkään etuilevan sen vartin aikana, kun jonossa seisoimme.

Katukauppiaita oli tuossa tornin ympäristössä aamulla valehtelematta enemmän kuin turisteja. Jos haluaa käydä Pariisissa mutta ei tykkää turistimassoista, niin tämä marraskuun alku on varmaan paras mahdollinen. Suosittelen.

Vähän haikein mielin pakkaillaan ja lähdetään kohta kohden lentoasemaa ja kotia. Onneksi on talvirenkaat autossa.