Tästä tuli nyt kolmiosainen kirjoitussarja. Ensimmäinen trilogiani siis. Se ei ollut alkuperäinen tarkoitus. Sellaista sattuu, kun alkaa kirjoittamaan jostain reunasta ja aihe alkaa pyöriä ajatuksissa ja syventyä. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka huomenna tulisi neljäskin osa. Stay tuned.
Meidät kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun suomalaiset on kasvatettu epävarmoiksi. En tiedä, oliko se erityisen sopivaa Kekkosen aikakaudelle vai oliko takana jotain muita syitä. Epävarmaksi kouluttamiseen osallistui koko yhteiskunta: perheet, koulu, viranomaiset, kirkot sekä orastavalla alulla oleva päivähoitojärjestelmä. Ihan kaikki olivat mukana. Voi olla, että sillä haettiin erityisesti kuuliaisuutta. Joka tapauksessa sellaiset itsevarmat - päätään joukon keskeltä nostavat tyypit olivat jotenkin yhteiskuntakelvottomia. Tasainen - lievästi epävarma - massa oli parasta mitä tuon ajan yhteiskunta saattoi kuvitella.
Onneksi nykyään on ainakin vähän toisin. Nuorten keskuudessa tapaa enemmän enemmän yksilöitä, jotka ovat terveen itsevarmoja. Tietävät mitä osaavat ja haluavat. Luottavat itseensä. Se on hienoa, että nykyisin on mahdollista löytää itseluottamus vähän helpompaa reittiä kuin meillä aikanaan.
Itse olen joutunut oman itseluottamukseni rakentamaan nollatasosta nykyiselle aika pitkällä kaavalla. Havaitsemaan asia kerrallaan, että osaan jotain. Ottamalla vastaan erityisesti positiivisen palautteen ja uskomalla siihen. Uskomalla, että voin kehittyä ja olla hyvä siinä mitä teen. Isoksi avuksi minulle ovat olleet ympärilläni olleet ihmiset. He ovat antaneet sitä palautetta ja ennen kaikkea ovat luottaneet minuun.
Olen myös toistuvasti mennyt epämukavuusalueelle ja tehnyt asioita, joita en ole uskonut itsekään osaavani. Sanoisin, että mikään ei kasvata epävarman ihmisen itseluottamusta samalla tavalla kuin onnistuminen vaikealta tuntuvissa tehtävissä ja se, että joku toinen uskoo sen ihmisen niissä onnistuvan.
No comments:
Post a Comment